perjantai 29. maaliskuuta 2013

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura sekä sananen pääsiäisen vietosta.

Oikeuden jalopeura
Leena Lehtolainen
332 s. 
2011











Tämä oli ensimmäinen kirja pääsiäisloma lukemisissani, joita kertyi mukaan aika monta. Täytyyhän aina olla vara kirjoja, siltä varalta että johonkin kirjaan ei sitten sytykään. Ja oma pääsiäiseni on rauhoittumisen aikaa, vaikka sukulaisia onkin vilisemällä ja parista lapsesta johtuen ääntäkin on aika paljon. Eli, rauhoittumisesta johtuen, lukemiseenkin löytyy paljon aikaa. Pääsiäislukemisiini kuuluu Bukowskia, Arto Salmista sekä Jonas Kostigia.

Oikeuden jalopeura on toinen Leena Lehtolaisen Hilja Ilveskerosta kertovassa sarjassa, jonka avausosa oli Henkivartija. Kirja alkaa Toscanasta, mihin Hilja on lähtenyt Davidin, rakastamansa hieman mysteerisen miehen luokse jolla on useita henkilöllisyyksiä ja erikoinen tausta. David kuitenkin katoaa yhtäkkiä jälkiä jättämättä, ja Hilja löytää heidän majapaikastaan ainoastaan miehen ruumiin. Koska Davidista ei näy merkkiäkään, Hilja palaa takaisin Suomeen ja yrittää sieltä käsin jäljittää Davidia. Mitä on tapahtunut? Onneksi Hiljan ystävätär Monika on palannut Afrikasta ja tarjoaa Hiljalle töitä uudesta ravintolastaan. Mutta käykö Hiljan elämä tylsäksi ravintolan sekatyöläisenä?

En pitänyt tästä aivan yhtä paljon kuin Henkivartijasta pidin. Jotenkin tapahtumat alkovat vasta muutamalla kymmenellä viimeisellä sivulla, tosin silloin ne tulivatkin ryntäämällä. Kirjassa oli myös ahdistavia asioita, kun käytiin läpi Hiljan äidin kuolemaa, se sai pyyhkimään kyyneleitä useammankin kerran. Lehtolainen kuvaa kuitenkin asioita hyvin, ja ehkä tässä toisessa osassa on paremmin pureuduttu Hilja Ilveskeroon ihmisenä, joka oli miellyttävä lisä. Hilja on tyyppinä mielenkiintoinen, mutta ei kuitenkaan yllä niiden fiktiivisten hahmojen listalle joita haluaisin ensimmäisenä tavata. Mielummin tapaisin Maria Kallion, onhan hän nuorena ollut kunnon punkkari.

Toivonkin ettei Leena Lehtolainen olisi hylännyt Maria Kalliota kokonaan. Koska Ilveskero-trilogia on nyt valmis, niin toivon että Lehtolainen kirjoittaisi Maria Kalliota lisää. Kunnollisen kirjan, eikä vain mitään pientä kokoelmaa!  Niitä pitäisikin lukea pitkästä aikaa, en ole blogissanikaan esitellyt kuin yhden.

Kirjaa mainostetaan trilleriksi. Enpä tiedä. En oikein osaa kategoroida tätä, mutta jännitystä tämä on eikä edes mitään kovin hyytävää sellaista. Ihan hyvä omassa lajissaan, ja aion kyllä lukea kolmannenkin osan.


***

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Lukutoukka ilahtuu kommentistasi!