Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Tätä Tuomas Kyrön esikoisteoksen lukemista odotin erittäin paljon, ja täytyy sanoa että jouduin pienesti pettymään. Aiemmat kirjat mitä olen Kyröltä lukenut, eli Mielensäpahoittajat sekä Kerjäläinen ja jänis, ovat olleet todella myönteisiä kokemuksia, joten oli varmaankin ilmiselvää että odotukset kohtaan olivat suuret.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kyrö on kehittynyt kirjailijana, ei voi muuta sanoa, sen tästä esikoisteoksesta huomaa. Huumoria on tässäkin kirjassa paikoin mukana runsaastikin, ja kirja sai naurahtamaan ääneenkin muutaman kerran. Mutta kuitenkin, tuli jotenkin mieleen hieman sekava sketsishow, joka ei niin hirveästi naurata. Kaikki hahmot olivat liitoksissa toisiinsa, mutta välillä joutui vähän hakemaan että mistäs nämä nyt tunsivat toisensa, ja kuka ihme tämä nyt olikaan. 

Kaikki nivoutuu nahkatakin ympärille, takin joka on täynnä rahaa. Se katoaa, ja sen etsimiseen kirja perustuukin. Nahkatakin tuo Suomeen Raivio, ja Liimataiden täytyisi toimittaa se eteenpäin Pennaselle. Takki kuitenkin ottaa jalat alleen ja päätyy Virtaselle, jolle se toimii itsetunnon kohottajana. Oma suosikkihahmoni on Mummo, joka siis on Virtasen mummo, ja toimii sivuosassa tässä juonenkulussa.

Ruumisauton perään lähtee bussi, Raivio peruutti rekan vapautuneeseen riviin. Radiossa televisiosta tuttu juontaja luetteli kadonneiden kissojen tuntomerkkejä. Raivio työnsi penkin alta löytämänsä kasetin pesään, nauha rahisi. Kasetista tarttui sinapin haju sormiin. Musiikista kuuli, että edellinen kuljettaja oli ollut Lähi-idästä. Raiviosta tuntui kuin odottaisi kebabia. Hän oli syönyt niitä siellä täällä, vain Jerusalemin falafelia saattoi kutsua ruuaksi. Pennasen kanssa heillä oli ikuinen kiista siitä, onko vihreä koiranmulkun muotoinen suuta polttava hyvän vai pahan makuinen.

Kirjallisella tasolla ei vielä niin kovin hyvää Kyröä, on ilo huomata miten paljon kirjailija on parantunut vuosien kuluessa. Satiirinen huumori kuitenkin pilkahtelee riemastuttavasti aina välissä.

***