keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Taru Kasandra: Norsu nimeltä Roby

Norsu nimeltä Roby
Taru Kasandra
Kuvittanut Julia Jusslin
71 s. 
2016
Mini kustannus








Arvostelukappale kustantajalta 


Taru Kasandran Norsu nimeltä Roby on ihana lastenkirja jossa on tärkeä sanoma. Kirja puhuu tiukasti kiusaamista vastaan, kertoen kauniin ja sympaattisen tarinan joka varmasti tekee vaikutuksen niin nuoreen kuin vanhempaankin lukijaan.

Norsu nimeltä Roby kertoo ärrävikaisesta norsunpoikasesta jota kiusataan koulussa ärrävian sekä poikkeuksellisen värin vuoksi. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluu ihania tyyppejä, Senni-Melli Mehiläinen sekä Hippo-Joel, jotka joutuvat myös kiusaamisen uhreiksi päivittäin. Kiusaajina ovat tiikeriveljekset Voima ja Vauhti jotka luulevat kiusaamisen olevan pelkkää huumoria. Tiukan tilanteen tullen kuitenkin punnitaan tosiystävyys ja se, millaista on kun joku auttaa ja välittää.

Kiusaaminen on tänä päivänä pelottavan yleistä paitsi kouluissa, myös päiväkodeissa ja työelämässä. Onkin tärkeää että lapsille puhutaan aiheesta myös kirjallisuuden kautta ja ehkä tätä kautta pystyttäisiin kitkemään kiusaamista pois arjesta.

Luin Norsu nimeltä Robyn Mielenterveysviikolla, ajoittaen lukemisen tarkoituksella tuohon viikkoon. Kiusaaminen ei pelkästään aiheuta sen hetkistä pahaa mieltä, vaan se jota esimerkiksi se joka joutunut kiusatuksi koulussa kärsii aika usein mielenterveysongelmista myöhemmin. Puhun kokemuksen suulla ja olen nähnyt saman ilmiön myös ystäväpiirissäni. Toivoisinkin että myös tästä puhuttaisiin lapsille ja nuorille - kiusaaminen ei ole vain sen hetken asia, eikä edes pelkästään kouluvuosien asia. Se voi vaikuttaa koko loppuelämään.

Huh, tulipas ehkä hieman saarnatuksi. Mutta joka tapauksessa, Norsu nimeltä Roby on mielestäni erittäin tärkeä kirja sillä Taru Kasandra on kirjoittanut todella hyvän ja mieltä liikauttavan kirjan kiusaamisesta. Norsu nimelt Roby toi kyyneleet silmiini useampaan kertaan ja luulen että se liikuttaa myös kirjaa lukevia lapsia. Toivon kovasti että kirja kitkisi kiusaamista omalta osaltaan, sillä ainakin se puhuu hienosti sitä vastaan!

Vaikka minä ehkä hieman saarnaankin tässä bloggauksessani aiheesta niin Norsu nimeltä Roby kuitenkin ennen kaikkea kertoo tarinan eikä saarnaa. Se kertoo tarinan, jonka tapaisen kuitenkin voisi kuvitella tapahtuvan myös koulumaailmassa - ainakin jotain tämän suuntaista. Lapsille kiusausaihetta on varmasti helpompi lähestyä eläinten kautta kuin ihmishahmoista puhumalla, joten Roby ja hänen ystävänsä ovat kirjaan erittäin hyviä hahmoja.

Julia Jusslinin kuvitus sopii kirjaan todella hyvin. Kuvitus vaihtelee surumielisestä onnellisiin hetkiin, se on värikästä ja se elävöitti Robya ja ystäviä todella kovasti. Roby varsinkin oli Jusslinin kuvituksessa juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin - meidän mielikuvituksemme ilmiselvästi pelaavat hyvin yksiin!

Norsu nimeltä Roby on yksi tärkeimmistä, kauneimmista ja vaikuttavimmista lastenkirjoista joita olen lukenut tänä vuonna. Aivan pienimmille lukijoille kirja ei taida sopia, mutta yläikärajaa en kirjalle todellakaan näe. Päinvastoin, tämä olisi todella tärkeää luettavaa myös aikuisille!

tiistai 29. marraskuuta 2016

Kristian Leivo: Minusta tulee isä?!

Minusta tulee isä?! 
Kristian Leivo
206 s. 
2016
Marketiimi









Arvostelukappale kustantajalta 


Toisinaan valitsen kirjat luettavaksi juuri sen perusteella, että pääsisin kurkistamaan maailmaan johon minulla muuten ei ole pääsyä. Vanhemmuus on yksi asia joka kirjallisuudessa kiinnostaa. Vaikka pidän lapsista, minulla ei itselläni ole lapsia eikä tule koskaan olemaankaan - siksi on hauskaa sukeltaa lapsiarkeen ja vanhemmuuteen kirjojen kautta. Isyydestä en ole kovin montaa kirjaa lukemut, joten Kristian Leivon Minusta tulee isä?! kiinnosti heti.

Aluksi kysymyksiä minussa aiheutti huutomerkki kirjan nimessä. Kirjaa lukiessani huutomerkki sai selityksen ja syyn - se todella tulee tarpeeseen. Minusta tulee isä?! on omakohtainen teos ja kertoo Leivon itsensä isäksi kasvamisesta - siitä lähtien kun hän saa kuulla tulevansa isäksi. Huutomerkki kirjan nimessä johtuu luultavasti jonkinlaisesta paniikinomaisesta tilasta johon Leivo joutuu kuullessaan Suuren Uutisen sillä hänen ei ole mitenkään aivan helppoa mukautua isän rooliin. Miten hänen matkansa isänä jatkuu, miten Leivo itse selviää raskausajasta?

Ehkä juuri omakohtaisuutensa vuoksi Minusta tulee isä?! on omalla tavallaan vaikuttava ja koskettavakin kirja. Se ei ole kuitenkaan ainoastaan koskettava ja liikuttava vaan Leivossa on kirjailijana (ja epäilemättä myös isänä) sellaista rosoa joka näkyy myös hänen tekstissään. Se oli hyvä lisä kirjaan, sillä noista lähtökohdista, rosoisuudesta ja pienestä "paniikista", on ollut hyvä ajatus kirjoittaa isyyden alkutaipaleelta kirja. Luulen että tämä tulee tarpeeseen monelle miehelle, joka totuttelee ajatukseen omasta lapsesta.

Minusta tulee isä?! ei ole kuitenkaan pelkkää rosoa ja jännitystä. Se on myös suurta, pakahduttavaa onnea, kun Kristian totuttelee ajatukseen isyydestä. Se olikin kirjan paras puoli, sillä kyllähän Kristianista paistaa kirjan sivuilta se suuri rakkaus, mitä hän kokee lastaan kohtaan - jo ennen lapsen syntymää.

Sanottakoon, että vaikkei Minusta tulee isä?! ole kaunokirjallisesti ajateltuna mitään kärkiluokkaa niin sen ei tarvitsekaan olla. Se on ennen kaikkea monella tapaa tunteellinen, täynnä pelkoa, jännitystä mutta ennen kaikkea rakkautta. Se on varmasti hyvä kirja monelle tuoreelle vanhemmalle - isille vertaistueksi ja äideille ihan jo siitä syystä että he tietäisivät miltä isästä voi myös tuntua. Ja sitten se on kirja meille, jotka haluamme kurkata erilaisiin maailmoihin.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit

In transit
Hannele Mikaela Taivassalo
Suomentanut Raija Rintamäki
259 s. 
2016
Teos








Arvostelukappale kustantajalta


Aloitin In transitin ehkä parhaassa mahdollisessa tunnelmassa ja tilanteessa. Olin juuri tullut kotiin kirjallisuuden Finlandia-palkintojen jakotilaisuudesta, innoissani hyvästä kirjallisuudesta ja kirjapöhinästä ja halusin lukea jotain hyvää. In transitista ollaan viime aikoina kohistu useammassa blogissa runsaasti, siitä ovat pitäneet luottolukijani ja ajattelin että jospa minäkin. Kyllä, antauduin Taivassalolle.

Liikkeelle lähtöä, siirtymistä, levottomuutta. Muukalaisuutta. Sitä on In transit. Ovat Galadriel, G, ja Veera. G:n mielessä on koko ajan matkustaminen ja eteen päin siirtyminen, hän ei malta olla paikoillaan. Nähtävä enemmän, liikuttava, puisteltava levottomuus mielestä. Ja nyt kuitenkin hän on palannut lapsuudenkyläänsä. Veera on palannut samaan kylään, pitkän ajan jälkeen. Sitten on vielä Muukalainen. Kuka hän on?

Hyppäsin In transitin kyytiin positiivisella ennakkoasenteella, vaikka pohdinkin onko Taivassalon maailma liikaa minulle. Ehkä lukijani ovat huomanneet etten ole aina innostunut haastavista ja liian vaikeista kirjoista, mutta toisaalta - sitten kun pääsen sellaisen maailmaan, livahtamaan sisään kirjan tarinaan, nautin täysillä. In transitkaan ei ole mikään aivan helppo romaani. Vaikka kaikki kirjassa ei auennutkaan heti, en luovuttanut ja niinhän siinä kävi - kirjan henkilöt ja heidän tarinansa avautuivat minulle ja nautin tarinasta.

Mutta kaikkein eniten kuitenkin rakastuin In transitissa Taivassalon kieleen ja kerrontaan. Raija Rintamäki on tehnyt korvaamatonta työtä teoksen suomentamisessa, mutta taustalla on tietenkin itse kirjailija. Taivassalo yhdistettynä Rintamäkeen on sellainen kombo, että minä olin lähestulkoon polvillani.

In transit vaati minulta paljon, mutta aloittaessani kirjan Finlandia huuman jälkeisissä tunnelmissa, olin rakastunut jo siihen tunteeseen että saan lukea jotain näin hyvää. Että Suomessa julkaistaan tällaista, erilaista, persoonallista ja väkevää kirjallisuutta, joka toivottavasti löytää lukijansa. Voin kuvitella miten joku, joka kokee itsensä muukalaiseksi omassa elämässään, löytää itsensä In transitista. Toivon tälle oikeanlaista lukijaa!

Helena Miettinen: Kaksi kierrosta taivaaseen

Kaksi kierrosta taivaaseen
Helena Miettinen
367 s. 
2016
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta


Helena Miettinen on tullut minulle tutuksi lastenkirjoista. Hän kirjoittaa yhdessä Jaana Lehtiön kanssa Taika Valo -kirjasarjaa josta olen lukenut kaksi osaa - ja tykästynyt kovasti. Kun sain vinkin hänen aikuisille suunnatusta romaanistaan, josta saattaisin kuulema pitää, alkoi sydämeni sykähdellä. Ihastuisinko Miettisen tyyliin myös tässä kirjassa? Ja niinhän siinä kävi, etten vain ihastunut. Rakastuin tähän kirjaan.

Kaksi kierrosta taivaaseen alkaa Iiriksen ja Marikan nuoruudesta, juoksuradoilta. He eivät ole vain parhaat ystävät vaan myöskin harjoittelutoverit, toinen ei juoksisi ilman toista. He juoksevat eri matkoja, jotta kumpikin voisi voittaa. Miten käy? Iiris jää juoksemaan yksin kun Marikan nappaa itselleen mies. Miehen mukana Marikan elämään tulee vahvana uskonto, pariskunnan kuuluessa uskonnolliseen piiriin. Hänen elämässään alkaa näkyä varjoja kun piirin johtajana toimiva Johannes ei ehkä olekaan sitä miltä alussa näytti eikä ulospääsyä piiristä ole. Marika taistelee perheensä puolesta, mutta voimat ovat vähissä.

Kaksi kierrosta taivaaseen on kirja joka teki minuun suunnattoman vahvan vaikutuksen. Arvelin jo kirjan takakannen perusteella että tulisin nauttimaan sen lukemisesta ja varasinkin sen luettavaksi useamman tunnin kestävälle junamatkalle. Junassa täytyy olla jotain takuuvarmaa, jotain jonka parissa tietää viihtyvänsä.

Helena Miettisen kertoessa minulle tarinaa ajantajuni katosi ja junamatka tuntui olevan ohi hujauksessa - tiedättehän te miten käy kun kirja on todella hyvä, ajan kulua ei huomaakaan? Onneksi samana päivänä oli edessä toinen junamatka, joten ehdin hyvin palata ajan kanssa Iiriksen ja Marikan seuraan vielä samana päivänä. Ja taas aika lensi, se lensi kuin Iiriksen kengät juoksuradalla!

Voi Helena Miettinen minkä minulle teit. Pyyhin kyyneleitä junassa istuessani, elin tyttöjen, myöhemmin nuorten naisten elämässä mukana, kuvittelin heidät eteeni. Jossain vaiheessa, kun muu maailma ja muut junamatkustajat tuntuivat katoavan ympäriltäni, nuo kaksi tyttöä tuntuivat ystäviltä. Sellaisilta, joille toivoo sydämestään kaikkea hyvää.

Kaksi kierrosta taivaaseen pitää sisällään useamman suuren asian. Nostaisin keskeisimmiksi asioiksi juoksemisen, joka varsinkin kirjan alkupuolella on hyvin keskeisessä roolissa ja uskonnon, joka häilyy taustalla ja nousee kirjan edetessä yhä suuremmaksi ja merkityksellisemmäksi aiheeksi. Unohtamatta ystävyyttä, joka oli kenties parasta tässä romaanissa. Helena Miettinen näyttää lukijalleen, että ystävyys rikkoo rajoja, se kantaa läpi vaikeimmankin tilanteen elämässä.

Kaksi kierrosta taivaaseen paitsi kertoo tarinan, hienon, voimakkaan tarinan niin Helena Miettinen kertoo tarinan hienosti. Hän on hyvä kirjoittaja jonka tekstistä nauttii - sen parissa viihtyy, mutta se myös kosketaa syvältä.

Lukekaa, lukekaa tämä. On kuulkaa hieno kirja!

Pus talvisesta Joensuusta, kävin juuri kävelyllä nauttimassa lumimaisemista. Nyt voi nauttia kirjasta!

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Julian Fellowes: Belgravia

Belgravia
Julian Fellowes
Suomentanut Markku Päkkilä
477 s. 
2016
Otava








Arvostelukappale kustantajalta


Belgravian kirjoittaja Julian Fellowes on mies menestyssarja Downton Abbeyn takana, hän on käsikirjoittanut sarjan. Belgravian mainitaankin olevan lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen, käsitin näissä kahdessa olevan samaa henkeä vaikkei varsinaisia yhtymäkohtia löydykään. Tunnustan: en ole katsonut Downton Abbeyta ja olen kyllä useampaan kertaan miettinyt että miksihän en? Ehkä joku päivä vielä hankin ainakin sarjan ensimmäisen kauden dvd:llä ja otan selvää ihastunko yhtä paljon kuin monet kirjaystäväni.

Belgraviaan kyllä ihastuin.

Takakannessa puhutaan lukunautinnosta ja kyse onkin lähestulkoon viidensadan sivun mittaisesta lukusukkulasta joka oli minulle ainakin nautinto. Lähestulkoon viisisataa sivua kestävä nautinto täynnä valheita, juonittelua, yläluokkaista elämää ja tietenkin rakkautta 1800-luvulla.

On Edmund, aatelissukuinen nuori mies joka on rakastunut nousukasperheen Sophiaan. Heidän suhteensa saa traagisen päätöksen, kun eräät tanssiaiset joudutaan keskeyttämään nuorten miesten joutuessa lähtemään taisteluun Waterloon kentille. Kaikki ei kuitenkaan pääty siihen, vaan Edmundin ja Sophien suhde puhuttaa ja ravistelee yläluokkaista Lontoota vielä vuosikymmenien päästäkin, erityisesti korttelia nimeltä Belgravia - ja kahden perheen tiet risteytyvät yllättäen.

Ylittääkö rakkaus kaiken? Onko mikä tahansa mahdollista 1800-luvun Englannissa, kun puhutaan yläluokkaisten sukujen käymästä taistosta? Esimerkiksi näitä kysymyksiä pohdin hymy huulillani lukiessani Belgraviaa. En epäile sitä, etteikö rakkaus pystyisi korjaamaan monenlaisia haavoja, mutta voiko se ylittää mitä tahansa? Onneksi fiktiivisesti mikä tahansa on mahdollista, eikä minun epäilyilläni ole osaa eikä arpaa. Senkin huomasin, että mitä tulee selän takana puhumiseen ja juonien punomiseen, ovat 1800-lukulaiset yläluokkaiset ihmiset siinä mitä parhaimpia. Näin ainakin sitä kuvaa Belgravia.

Belgravia tosiaan on varsinainen lukusukkula, sillä sitä ei malta oikein käsistään laskea kun on kirjaan kerran tarttunut. Minuun puree juuri tällainen, historiallinen ja romanttinen ihmissuhdesotku jossa vielä eletään näin hurmaavassa ympäristössä kuin Belgravia. Olen huomannut etteivät suinkaan kaikki bloggarit ole kirjaan laillani ihastuneet, mutta kuten Henna bloggauksessaan tumii, tämä voi johtua siitä etten minä ole katsonut Downton Abbeyta. Onko sarjaa katsoneilla kenties ollut jonkinlaisia ennakko-odotuksia kirjan suhteen? Minulla ei niitä ollut, minä vain nautin.

Belgravia on kirja viihteellisen ja romanttisen juonittelun ystäville. Se ei kuitenkaan pidä sisällään pelkkiä ihmissuhdesotkuja, vaan Fellowes kuvaa tarkasti 1800-luvun yläluokkaista elämää. Se oli ainakin minulle ilo ja tunsinkin välillä kulkevani Lontoossa, Belgravian korttelissa.

Psst. Voisin kuvitella Belgravian olevan mainiota luettavaa vaikkapa joulun ajan päiviin, joten pukinkonttiin tämä voisi olla hyvä lahja. Itselle tai lähipiirille. Tämä tuli mieleeni näin ensimmäisen adventin iltana ja tämän myötä toivotan teille tähän sunnuntaihin ihania, lempeitä ja lämpimiä lukuhetkiä. Pus!



 

Samuel Monk: Jem Sepänpoika

Jem Sepänpoika
Samuel Monk
217 s. 
2016
Reuna









Arvostelukappale kustantajalta


Viikinkiaika, 1000-luvun alun Finlandia. Näin kauas historiassa en ole kirjallisuuden kanssa ennen matkannut, mutta nyt Samuel Monkin Jem Sepänpoika minut sinne houkutteli. Ehkä jännitin hieman kirjan aloittamista, vaikka yleensä pidänkin historiaan sijoittuvista romaaneista - ja turhaan jännitinkin. Jem Sepänpojassa on vetävää ja koukuttavaa vauhtia ja huumoria - ja niitä viikinkejä.

Jem Sepänpoika alkaa kun Jem ajetaan kotikylästään ja hän joutuu taisteluun Linnanmäen sukua, vihollisia, vastaan. Taistelussa ovat mukana myös Linnanmäen suvun kanssa liittoutuneet birkalaiset. Kun Jem matkaa läpi Finlandian, tulivat minullekin tutuiksi maamme eri nurkat 1000-luvulla, kuten Noisia ja Vanaita.

Samuel Monk oli minulle entuudestaan ainoastaan nimenä tuttu, mutta hän on julkaissut ainakin Temudzin -trilogiaksi kutsutun kirjakolmikon, joka alkoi varovasti kiinnostaa tykästyttyäni Jem Sepänpojan luettuani Monkin tyyliin. Vaikka pidän kovasti tätä nykyään historiallisesta kirjallisuudesta, olen huomannut että joskus voi olla "liikaa" matkata kauas historiaan. Jem Sepänpoika oli kuitenkin omalla tavallaan hyvin viihdyttävää, paikoin hersyvän hauskaakin luettavaa, sillä Monk ei ole unohtanut kirjasta huumoria. Tämä oli yksi parhaista asioista Jemin matkasta lukiessani!

Mutta ei puutu vauhtiakaan tästä kirjasta. Kirjaa kuvataan viikinkitrillerinä ja kirjassa on toki mukana taisteluita ja niiden tuoksinassa jokunen hieman väkivaltaisempikin kuvaus. Niitä ei kuitenkaan ole liikaa, ja päärooliin pääseekin historian lehtien havina jonka mukana pääsin kurkistamaan viikinkiaikaan. Ehkä uskallan tulevaisuudessa tarttua johonkin toiseenkin viikinkiaikaa käsittelevään romaaniin?

Pienenä yksityiskohtana mainittakoon olut. Samuel Monk on ottanut kirjailijan vapauden ja päästää viikingit vahvistamaan taistelukuntoaan kerran jos toisenkin olutruukulle - jossa komeilee musta kukko... Joka saattaa jollekulle olla tuttu eräästä olutmerkistä. Hih.

Voin suositella Jem Sepänpoikaa etenkin historiasta kiinnostuneille lukutoukille. Viikinkiajan ei tarvitse olla kirjaa lukiessa etukäten tuttua, sillä Samuel Monk tekee hypyn 1000-luvulle helpoksi. Huumorin ja trillerimäisten piirteiden vuoksi voisin kuvitella että myös muut vauhdikkaampien kirjojen ystävät voisivat Jem Sepänpoikaan ihastua - ottaen huomioon myös nuoremmat lukijat.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Kirjailijakuvia: Outi Pakkanen

Ennen kuin huomasinkaan, on tullut tavaksi julkaista uusi Kirjailijakuvia -sarjan bloggaus joka viikko, aina näin loppuviikosta. Ei ollenkaan huono tapa ja tavoite on jatkaa sarjaa viikottain myös jatkossa. Vielä parin viikon ajan palaan Helsingin kirjamessujen tunnelmiin, jolloin sain ilokseni jututtaa muutamia kirjailijoita joiden kirjoista olen tämän syksyn aikana kovasti pitänyt.

Outi Pakkasen uusi dekkari Peili jatkaa Anna Laine -sarjaa. Se on tuttua, laadukasta Pakkasta jota minä ja moni, moni muu lukija olemme oppineet rakastamaan ja oli ilo huomata miten näiden kirjojen takana on lämmin, hymyilevä ja lukijoitaan rakastava kirjailija.

Outi Pakkanen on rakastettu dekkaristi, rakastettu kirjailija jonka kirjoja luetaan paljon ja jonka uutta kirjaa moni on oppinut odottamaan. Hän ei kuitenkaan itse ajattele suosiota, mutta uuden kirjan aloittamisessa on silti oma jännityksensä. "Paineita luon itse itselleni ja toisin sanoen asetan riman mahdollisimman korkealle." Outi kertoo uuden kirjan aloittamisesta ja jatkaa: "Aina kun aloittaa niin ajattelee että osaanko mä mitään, tuleeko tästä mitään, missä ovat kaikki sanat." Tuo on varmasti lohdullista kuultavaa monelle aloittavalle kirjailijalle: Outi Pakkanen, joka on kirjoittanut kaksikymmentäkuusi dekkaria, painiskelee aloittamisen tuskan kanssa aivan niin kuin kuka tahansa muukin.

Outi Pakkasen esikoisdekkari, Murhan jälkeinen mainoskatko, ilmestyi vuonna 1973. Silloin hän ei olisi osannut kuvitella näin pitkää kirjailijan uraa, eikä oikeastaan juuri minkäänlaista uraa kirjailijana. Hän työskenteli mainostoimistossa ja halusi tehdä jotain omaa, luovaa ja kokeilla rajojaan - kokeilla pystyykö hän luomaan dekkarin juonineen, jännityksineen kaikkineen. "Meni kolme - neljä kirjaa niin että se oli ihan harrastusluontoista." Outi kertoo ja jatkaa että löysi oman äänensä vasta kirjoittaessaan viidettä kirjaa. Palautteen kautta hän tajusi olevansa urbaani kirjailija, haluavansa kirjoittaa nimenomaan kaupunkikuvausta, elämästä Helsingissä. Muutaman kirjan jälkeen Outi sai toisen "ahaa-elämyksen": hän tajusi ettei hänen tarvitse kirjoittaa nimenomaan poliisintyöstä, vaan hän haluaa kasvattaa jännitystä ihmissuhteiden kautta. Näin siis syntyi se Outi Pakkasen tyyli, jota me monet lukijat niin rakastamme.

Helsinki kuvaus on olennainen osa Outi Pakkasen kirjoja ja se on varmasti yksi syy miksi monet lukijat hänen kirjojaan rakastavat. Utelin, josko Anna Laine muuttaisi jossakin kirjassa edes väliaikaisesti toiseen kaupunkiin, jota Outi on kerran kokeillutkin. Rakkaudesta kuolemaan -dekkarissa Anna Laine otti sapattivapaata ja lähti Lappiin ja kyllä - Outi sai heti palautetta lukijoilta. "Missä Helsinki, Anna Laine takaisin Helsinkiin!". Että Anna Laine ei taida ihan lähiaikoina olla esimerkiksi Joensuuhun muuttamassa... 

Monet, monet Outi Pakkasen lukijat rakastavat Anna Lainetta (kuten minä). Kirjoittaessaan kolmatta kirjaansa, Kiinalaista aamutakkia, hän tarvitsi kirjaan hahmoa. Hän kysyi kollegaltaan, pitkältä hoikalta naiselta joka syö koko ajan eikä koskaan liho, voisiko hän lainata tämän ulkonäköä kirjaan. Lupa heltisi, ja vaikka Anna Laineen ei pitänyt esiintyä kuin yhdessä kirjassa, hän tuli jäädäkseen. Outilta kysytään usein onko Anna Laine hänen alter egonsa, mutta ei. Heissä ei ole sen enempää yhtäläisyyksiä kuin että he molemmat rakastavat ruuanlaittoa."Olen huomannut että Anna Laineen kautta kommentoin paljon asioita ja tuon esiin ajatuksiani." Outi kertoo tavasta, joka on tullut mukaan viimeisimmässä kirjoissa.

Marius, joka ilmestyi vuonna 2014, on saanut lukijoilta hyvin ristiriitaista palautetta. Se on aivan erilaista Outi Pakkasta ja totta kai he, Anna Laine -dekkarien ystävät, eivät osanneet odottaa Pakkaselta tyystin erilaista kirjaa. Minun mieleeni Marius kuitenkin todellakin oli, ja uskon että meitä kirjaan rakastuneita on muitakin. Outi kertoo Mariuksen olleen alunperin jatkokertomus ja jo siksi tyystin erilainen kuin Anna Laine -dekkarit. "On ihan mahdollista että kirjoitan vielä sen tyyppistä. On aivan selvää kun on kirjoittanut näin monta kirjaa jossa Anna Laine esiintyy, niin koko ajan ei vain jaksa kirjoittaa hänestä." Outi kuvailee haluaan kirjoittaa välillä jotain muuta. "Lukijat ovat kyllä kiintyneitä Annaan. Kun ilmestyy kirja jossa ei ole Anna Lainetta tai reseptejä niin heti tulee palautetta."

Vaikka Outi Pakkanen ei ajattelekaan omaa suosiotaan niin hän kertoo saavansa todella paljon palautetta kirjoistaan. Hän kertoo suomalaisten tulleen ulos kuorestaan viime vuosien aikana: "Palautetta tulee konsertin väliajalla naistenhuoneessa, kaupassa, hississä ja aivan yllättävissä paikoissa." Outi sanoo hymyillen ja kertoo ihmisten yleensä tulevan vain kiittämään kirjoista. "Se on aivan älyttömän lämmittävää, se tuntuu niin hyvältä. Lukijapalaute hakkaa mennen tullen parhaimmankin kritiikin."

Kirjabloggaajana tietenkin utelin Outilta seuraako hän kirjablogeja. Outi sanoo olevansa todella huono somessa ja käyttävänsä lähinnä facebookia - blogimaailma on hänelle vielä hyvin vieras. Mutta sanoipa Outi haastattelun lopuksi että tulee lukemaan ainakin Lukutoukan kulttuuriblogia - jospa tämä ihana kirjailija innostuisi blogini myötä myös selailemaan muita kirjablogeja...

Kun Outi kirjoittaa, niin tiettyjen asioiden on oltava läsnä. Työpöydällä on oltava tietyt tavarat, hänellä on oltava tietty päivärytmi sekä taustalla on soitava tietty musiikki. Outi kertoo kuuntelevansa kirjoittaessaan joko oopperaa tai vanhaa jazzia, musiikki muodostuu hänen ympärillään tietynlaisen kuplan. Outi kirjoittaa ainoastaan kahdessa paikassa: kotona tai Berliinissä, kahviloissa hän ei osaa kirjoittaa.

Koska tapasimme Outin kanssa Helsingin kirjamessuilla, oli minun totta kai kysyttävä mikä kirjamessuilla on Outin mielestä parasta. Tämä varmasti ilahduttaa monia Outin faneja: hän nimittäin kertoo parasta olevan lukijoiden tapaaminen. Kollegoiden tapaamisen hän myöntää olevan myös erittäin mukavaa, mutta ennen muuta hän nauttii kirjamessuista juuri lukijatapaamisten vuoksi. Hän pitää myös kirjastokeikoista ja kaikista kirjaesiintymisistä joissa on mahdollista tavata lukijoita. Toivottavasti saisimme hänet pian myös tänne Joensuuhun!

Kiitos, kiitos Outi tästä ihanasta tapaamisesta johon oli ilo palata tällaisena marraskuisena iltana kun ulkona tuiskuttaa lunta. Olen iloinen että tämän kirjailijan tuotanto on niin laaja, enkä minä ole ehtinyt lukea vielä jokaista hänen kirjoittamaansa dekkaria - jokaisen tulen varmasti lukemaan.

Pus, te lukijat, toivottavasti tämä toi hymyä teidänkin huulillenne. Hyviä lukuhetkiä viikonloppuun!

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Sylvia, Tuija ja laulava patja
Heli Laaksonen
95 s. 
2016
Kynälä









Arvostelukappale kustantajalta



Heli Laaksonen, mikä ihana persoona, mikä ihana ihminen! Tunnustettakoon etten ollut ennen Sylviaan ja Tuijaan tutustumista lukenut Laaksosen kirjoja vaikka olen kuullut niistä todella paljon hyvää. Mikä lie syynä, olisiko murteellisuus hieman jännittänyt? Kun minuun otettiin yhteyttä kertoen Laaksosen uudesta aluevaltauksesta, näytelmästä, en todellakaan kieltäytynyt. Kun olen ihaillut niin kauan Heli Laaksosta persoonana, on jo aikakin tutustua myös häneen kirjallisesti!

Sylvia, Tuija ja laulava patja on ihana teos. Sain tutustua kirjan kautta kahteen ihanaan seniori-ikäiseen naiseen, naisiin parhaassa iässä. Elämää on Sylvialla ja Tuijalla paljon edessä, paljon on vielä näkemättä - mutta on sitä elettykin! Ja Sylvia ja Tuija todistavat sen, että jos ei huvita juhlia synttäreitä niin ei tarvitse. Sylvialla on Tuija, Tuijalla on Sylvia, ystävä jonka kanssa voi muistella menneitä ja miettiä tulevaa, nauraa ja hihittää, puhua mitä tahansa. Olen niin iloinen saadessani tutustua näihin naisiin!

Sylvia, Tuija ja laulava patja on tosiaan näytelmä, ja näytelmäksi sitä ollaan tekemässä myös teatterin lavalle. Voi kuinka haluaisinkaan päästä näkemään tämän myös teatterin lavalla ja mielessäni elää pieni toive josko vaikka jollain konstilla pääsisinkin... Tätä näytelmää katsoessa saisi varmasti nauraa!

Murrettaan Laaksonen ei tietenkään ole unohtanut, vaikka kyseessä onkin hieman erilainen teos kuin hänen aiemmat kirjansa. Sylvia ja Tuija nimittäin puhuvat murteella, murteella joka tällaisen Itä-Suomalaisen luettavana oli hieman haastavaa. Välillä luin sanoja ääneen ja mietin että mitähän hittoa tämäkin tarkoittaa... Kokonaisuus paljasti haastavimmatkin sanat enkä voinut estellä hymyä huulillani lukiessani Sylvian ja Tuijan murteella käytyä keskustelua.

Eikä Heli ole runojakaan kirjasta unohtanut. Runot erottuvat näytelmätekstin joukosta punaisella kirjoitettuna, joten sellainen lukija joka erityisesti on Laaksosen runoihin ihastunut, voi poimia ne luettavakseen.

Voi, Sylvia ja Tuija. Te ihanat naiset, te toitte elämääni Heli Laaksosen myös kirjallisesti. Tätä ennen olen ihaillut Laaksosen valoisaa persoonaa, katsonut Helil kyläs -sarjan jaksot pariin otteeseen, tullut hyvälle mielelle facebook sivujen päivityksistä. Kyllä, kannatti tutustua Heli Laaksoseen myös kirjallisesti, Sylvia, Tuija ja laulava patja oli varsinainen piristysruiske.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Sami Rajakylä: Pankkipoika

Pankkipoika
Sami Rajakylä
216 s. 
2016
Johnny Kniga









Arvostelukappale kustantajalta


Kun kiinnostuin Pankkipojasta katsellessani syksyn katalogeja, Sami Rajakylä oli minulle entuudestaan tuntematon nimi. Rajakylä on kuitenkin tullut tutummaksi jo ennen kirjan aloittamista, sillä ystäväni ovat kehuneet kerta toisensa perään hänen edellistä romaaniaan, Pätkärunoilijaa. Kirjan ovat lukeneet kaksi hyvää ystävääni ja luotan heidän sanaansa - varsinkin kun Pätkärunoilija kuulema kertoo aivan ystäväni kaltaisesta miehestä. Onhan minunkin pakko se kirja lukea!

Mutta nyt luin kuitenkin Rajakylän uuden romaanin, Pankkipojan. Kirja kertoo Eskosta, aivan tavallisesta 35-vuotiaasta miehestä, jonka elämässä on noin periaatteessa kaikki kunnossa. Työ Hypermarketissa on, noh, työtä, mukavia työkavereita ja naisystäväkin löytyy. Sitä vastoin huolissakin löytyy, kun työ käy välillä turhan kiivastahtiseksi ja raskaaksi ja naisystävä vaatii jatkuvasti huomiota. Mutta kun huolet painavat ja elämä puuskuttaa niskaan liian lujaa, voi paeta omalle ankealle asunnolleen ja avata pullon... ja toisen.


Sami Rajakylän kirjoja on kuvailtu työläiskirjallisuudeksi, joka on oikein oiva termi kuvaamaan Pankkipoikaa. Kouvolan Sanomien haastattelussa Rajakylä kertoo haluavansa tuoda työläiskirjallisuuden nykyaikaan, kirjoittaa kuvausta ihmisestä ja työelämästä. Minä, jolle termi työläiskirjallisuus tuli vastaan vasta Pankkipojan myötä, en lähde ruotimaan tätä kirjallisuuden alalajia sen tarkemmin, mutta mielestäni Rajakylä kuvaa hienosti ihmisen ja työn kohtaamista.

Yksi Pankkipojan suurimmista herkuista onkin juuri Eskon työ. Esko työskentelee Hypermarketin asiakaspalvelussa, enkä voinut olla yhdistelemättä pisteitä toisiinsa ja olla vertaamatta Hypermarkettia erääseen Suomen suurimpaan kauppa- ja pankkikompleksiin. Se juuri tekee siitä niin oivaltavan ja ennen kaikkea hauskan. Rajakylä nimittäin tietää mistä kirjoittaa. Hän työskentelee itse Prisman asiakaspalvelijana ja olisi hauskaa tietää kuinka suuri osa Eskon työpäivien tapahtumista perustuu tosielämän tapahtumiin. Samalla ajatuskin hieman kauhistuttaa - Esko nimittäin joutuu kohtaamaan työssään vaikka mitä.

Pankkipoika on humoristinen ja ennen kaikkea oivaltava - se on humoristinen olematta kuitenkaan varsinaisesti hauska, vaan kirjassa on omat synkemmät sävynsä. Huumorikin on mustaa ja hieman vinoa, juuri sellaista mistä itse kovasti pidän. Pankkipoika on kirja josta varmasti pitävät lähestulkoon kaikki asiakaspalvelijat ja voisin kuvitella että Rajakylän huumori naurattaa myös miehiä. Vinkkinä pukinkonttia ajatellen!

Kirjallisuuden juhlapäivänä Helsingissä

Eilen oli jälleen se päivä vuodesta kun kirjallisuuden Finlandia-palkinnot jaettiin. Tämä päivä on varmasti monelle (vaikkei jokaiselle) kirjallisuuden ystävälle merkittävä päivä - on voinut esittää spekulointeja siitä, kuka ehdokkaista palkinnon vie. Tutustua ehdolle asetettuihin kirjoihin, rakastua, ihastua, nauttia.

Minulle tämä vuosi oli siinä mielessä erityinen, että sain Kirjasäätiöltä kutsun tulla paikalle Kansallisteatteriin, seuraamaan palkintojen jakotilaisuutta. Huh! Suuri ja kutkutuksen aiheuttava kunnia jonka takia todellakin kannatti tehdä päivän reissu Helsinkiin, eli istua junassa sellaiset kymmenen tuntia päivän aikana.



Asun siis Joensuussa, joten herätys eilen, torstaina, oli 4.50, junan lähtiessä asemalta heti kuuden jälkeen. Alku matkasta menikin torkkuessa ja kunnolla heräsin todellisuuteen vasta yhdeksän maissa. Loppu matkasta kuluikin useamman ravintolavaunusta haetun kahvin kera, kirjan kanssa totta kai. Sinänsä reissu ei tuntunut minusta yhtään pahalta, sillä pidän kovasti junamatkustamisesta. Pystyn nukkumaan junassa, ja mikäs siinä kun saa lukea neljästä viiteen tuntia kaikessa rauhassa. 

Helsingissä piti totta kai käydä hieman kirjaostoksilla, sillä eihän tuollaista reissua voi tehdä jos ei osta yhtään kirjaa. Lisäksi Rosebudin myymälässä oli aivan hurmaavia käsityönä tehtyjä korvakoruja, joista sainkin heti korviini hurmaavat ketut. Rosebudin myymälä oli muutenkin ihana paikka, niin suuri, niin avara ja niin täynnä kirjoja. Lukutoukan sydän puhtaasti suli!

Koko ajan vilkuilin kuitenkin kelloa ja odotin milloin olisi aika lähteä tapaamaan bloggaritoveriani, jonka kanssa menisimme yhtä matkaa Kansallisteatterille. Onneksi meitä molempia jännitti yhtä paljon, ettei tarvinnut häpeillä omaa jännitystään ja ensikertalaisuuttaan. Kiitos Omppu tuesta ja turvasta!

Kansallisteatteri on huima, huiman kaunis ja pyörryttävä paikka. Olin siellä ensikertaa, ja varsinkin kun pääsi saliin istumaan, tunne ja tietynlainen kunnioitus paikkaa kohtaan se kuin kasvoi. Mahtava ympäristö! Ihastellessani salia ja rupatellessani bloggaritoverin kanssa tilaisuus alkoikin, Kirjasäätiön edustajan upealla puheella. Hän puhui siitä, kuinka lukeminen on menossa pois muodista ja totesi sen perään: "Tehdään itsenäisyytemme juhlavuodesta myös lukemisen ja kirjallisuuden juhlavuosi.". Näin me teemme, eikö vaan?

Tietokirjat ovat tänä(kin) vuonna jääneet minulla vähemmälle huomiolle. Tässä kategoriassa Jörn Donner toimi valitsijana ja ns. diktaattorina ja myös hänen puheensa oli mahtava, hauska ja hurmaava. Se myös innosti minut niin, että luen varmasti ensitilassa Tietokirjallisuuden Finlandia-palkitun, Mari Mannisen Yhden lapsen kansan. Tämä on sitä hyvää innostusta ja kirjapöhinää!

Lasten- ja nuorten kirjallisuuden Finlandia -ehdokkaista tuttuja olikin useampi. Olin lukenut Seita Vuorelan Lumen, Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin sekä voittajan, eli Juuli Niemen Et kävele yksin. Jokainen noista lukemistani kirjoista on hieno, vaikka toki minullakin oli ennakkosuosikkini, jota en lähde tässä erittelemään. Juuli Niemen puhe toi kyyneleet varmasti katsomossa istuvan silmiin, sillä hänen kiitosrunossaan toistui useammassa säkeessä äs ee ii tee aa ja loppusäkeessä siihen oli vielä lisätty äl äl ee. Koskettavampaa puhetta tuohon kategoriaan en voisi kuvitella!

Kaunokirjallisuuden Finlandia, se joka aiheuttaa eniten puhetta, kohinaa ja spekulointia. Diktaattorina tässä kategoriassa oli Baba Lybeck, joka oli mielestäni onnistunut valinta tähän tehtävään. Hänen puheestaan kuuli sen miten rakas harrastus lukeminen on hänelle ollut läpi elämän - puheesta kuulsi rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen. Minulla ei ollut ennakkoarviota siitä minkä Lybeck valitsee, mutta toivoin, niin kovasti toivoin että Akvarelleja Engelin kaupungista saisi Finlandian. Ja se sai! Minkä tunnemyrskyn tiedon julkistaminen yleisössä herättikään, hurraa huutoja, aplodimyrsky, vihellyksiä, jalkojen töminää. Kyllä, en ollut ainoa joka Viikilän voittoa toivoi.

Lämpimät onnittelut jokaiselle voittajalle, olette voittonne ansainneet! Sillä aikaa kun voittajat tahoillaan juhlivat palkintoja, minä istuin junassa - mitäs muuta kuin lukemassa. Mikä muu voisi olla parempaa kirjallisen juhlapäivän jälkeen kuin lukea kaikessa rauhassa (ainakin suunnilleen) hyvää, kotimaista romaania.

Nautitaan tulevana viikonloppuna hyvistä kirjoista, juhlitaan jokainen tahollamme sitä että Suomessa julkaistaan niin hienoa kirjallisuutta - kotimaista ja käännettyä. Me lukijat, jos ketkä, sen tiedämme! <3

tiistai 22. marraskuuta 2016

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Käyttövehkeitä
Soili Pohjalainen
209 s. 
2016
Atena









Lainattu kirjastosta


Monettako kertaa sanon että tämä vuosi on ollut mitä mainion vuosi ajatellen esikoisromaaneja? Kyllä, olen sanonut sen useaan kertaan ennenkin. Mutta se on niin totta! Olen lukenut niin monta eri tavoin kiinnostavaa, eri tavoin sytyttävää, hienoa esikoisromaania etten pysy laskuissa mukana. Ja tässä on taas yksi - Käyttövehkeitä on monella tapaa hieno, mutta ennen kaikkea se on kirja jonka parissa viihdyin todella hyvin.

Saanan maailmassa jokin pysähtyy kun isä kuolee. Ehkei lapsuus ja nuoruus ollut yhtä ruusuilla tanssimista, mutta oli siinä omat hyvätkin hetkensä - niissä hetkissä, kun Saana kasvoi autokaupan takahuoneessa. Saana tuntee automerkit ja osaa myydä auton kuin auton, hän on isän tyttö. Tai oli. Jäljelle jää Volvo ja kadonnut veli ja Saana, joka kokoaa kasaan muistojen palapeliä.

Juonen perusteella voisi ehkä kuvitella että kyseessä on melankolinen ja surusävytteinen romaani. Totta kai Käyttövehkeissä on oma surunsa, oma tumma sävynsä, mutta minulle ei päällimmäisenä jäänyt kirjasta kuitenkaan mieleen suru eikä varsinkaan synkkyys. Soili Pohjalaisen kerronnassa on mukana jos ei ilo, niin kuitenkin keveys. Sellainen nostalgisuus, joka nosti ainakin minun huulilleni paikoin hymyn. Muistelusta saa surullista jos niin tahtoo, mutta Saanan muistoissa ei ole pelkkää tummaa, vaan myös värejä.

Soili Pohjalainen oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. En ole lukenut kaikkia esikoisia jotka palkinnosta kilpailivat, mutta täytyy sanoa että näiden pohjalta jotka olen lukenut, ei päätös varmasti ole ollut helppo. Palkintohan lopulta myönnettiin Hanna Weseliuksen Alma!:lle, jota en ole lukenut mutta joka minua kyllä e-kirjahyllyssäni houkuttelee... Luettuani Käyttövehkeitä, en olisi lainkaan pahastunut vaikka tämä kirja olisi palkittu - niin hienoa on Pohjalaisen kieli ja kerronta.

Kirjailija maalaa lukijan eteen 1980-luvun ja onnistuu siinä hyvin. Minä, 1986 syntynyt, en tietenkään ole kokenut 80-lukua siinä määrin että osaisin sitä kovin aitona eteeni kuvitella. Pidin silti Pohjalaisen ajankuvasta ja koin sen heijastuvan aitona kirjan sivuilta. Niin kuin oikeastaan kaiken Käyttövehkeitä, sillä minulle tämä oli ennen kaikkea aito kirja. Koko perhe, aitoja, rehtejä ihmisiä, kukin tavallaan.

Jos et ole vielä lukenut Käyttövehkeitä, niin laitapa tämä sinne lukulistallesi - voin suositella!

maanantai 21. marraskuuta 2016

Venla Saalo: Sateenvarjotarina

Sateenvarjotarina
Venla Saalo
163 s. 
2016
Robustos









Arvostelukappale kustantajalta


Venla Saalo oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, vaikka huomasinkin kirjailijan tuotantoa tutkiessani että hyllyssäni odottaa myös hänen edellinen romaaninsa, Kirkkaalla liekillä. Tämä ilahdutti kovasti, sillä Saalon tyyli oli todella mieleeni - vaikka luulenkin Kirkkaalla liekillä olevan hyvin erilainen kuin tämä Saalon uusin teos.

Sateenvarjotarina. Ajatelkaapa kirjaa, joka alkaa kun yksi tarinan keskeisistä henkilöistä, Myrsky, tapaa elämänsä sateenvarjon. Minun korviini jo kirjan alku kuulostaa niin uskomattomalta, että se veti minua heti puoleensa. Tarina saa jatkuessaan monenlaisia käänteitä, jotka johtavat siihen että Myrsky sekä hänen ystävänsä Rasmus sekä sateenvarjokaupan myyjätär ovat yhtäkkiä keskellä kansainvälistä hämäräbisnestä. Dekkariksi Sateenvarjotarina ei silti edetessään muutu, vaan se on ennen kaikkea surrealistinen tarina ennakkoluulottomuudesta, suvaitsevaisuudesta ja vähän myös rakkaudesta.

Venla Saalo todisti minulle Sateenvarjotarinalla olevansa suunnattoman mielikuvituksekas ja hurmaava, kirjailijana sekä todennäköisesti myös ihmisenä. Sillä kirjailija joka kertoo tarinaa jossa tyttö ystävystyy sateenvarjon kanssa - hän ei yksinkertaisesti voi olla mitään muuta kuin ihana ihminen. Näin minä päättelin kirjaa lukiessani, hymyillessäni tapahtumille ja kirjan idealle uudestaan ja uudestaan.

Jo Sateenvarjotarinan pääteema on todella hieno, Myrskyn ja sateenvarjon nimeltä Umpu, ystävyys. Mutta kun Venla Saalo on lisännyt siihen vielä muutaman sopivasti jännittävän momentin, se teki Sateenvarjotarinasta kirjan joka sopii todella hyvin luettavaksi juuri tällaisiin marraskuun päiviin, kun lumi on sulanut loskaksi ja mieli tarvitsisi hieman valoa. Ei ihminen mitään kirkasvalolamppua tarvitse, kun on sellaisia kirjoja kuin Sateenvarjotarina!

Venla Saalon esikoisromaani Kirkkaalla liekillä ylsi muutama vuosi sitten Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Sateenvarjotarinakin on ehkä ennen kaikkea nuortenkirja, mutta voisin kuvitella silti kirjan ihannelukijoiden olevan hyvin monen ikäisiä. Ylipäätään tämä on minusta kirja kaikille, jotka uskovat mielikuvituksen voimaan, erilaiseen ystävyyteen ja suvaitsevaisuuteen. Uskon että tämä on myös hyvää luettavaa monille aikuisille, joten lukutoukkatoverit, tässä teille lukuvinkki!

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Jaana Lehtiö ja Helena Miettinen: Taika Valo ja kummallinen pallo

Taika Valo ja kummallinen pallo
Jaana Lehtiö ja Helena Miettinen
172 s. 
2016
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta


Hyvälle lastenkirjalle on aikansa ja paikkansa. Minulle erityisen hyvä aika lastenkirjalle on silloin kun päivä on muuten tuntunut kurjalle, on sattunut jotain tympeää tai olo tuntuu muuten vain kurjalta. Silloin ylipäätäänkin hyvä kirja piristää, mutta erityisesti sydämessäni on paikka lastenkirjalle juuri noilla hetkillä. Valitsin Taika Valon piristämään minua juuri tuollaisena päivänä, sillä koska sarja oli minulle entuudestaan tuttu, osasin ennustaa että pitäisin myös kummallisesta pallosta.

Taika Valo on ihana tyyppi joka ajautuu kotikylässään, Pelukylässä, eriskummallisiin tilanteisiin parhaan ystävänsä Saanan kanssa. Taika Valo ja kummallinen pallo alkaa, kun Taika eksyy Saanan kanssa suunnistusretkellä metsään ja he löytävät vanhan rauniotalon - joka vetää heitä puoleensa. Samoihin aikoihin he saavat vihiä kummallisesta pallosta jonka tuntuisi haluavan itselleen moni. Niinhän siinä käy, että tytöillä on jälleen kerran edessään seikkailu.

Taika Valo ja kummallinen pallo on kolmas sarjan kirja. Minulle Taika oli entuudestaan tuttu sarjan aloitusosasta, joten tiesin mitä odottaa - onneksi ei haitannut lainkaan vaikka hyppäsin suoraan kummallisen pallon pariin, sillä nämä kirjat toimivat myös täysin itsenäisinä kirjoina. Jaana Lehtiö ja Helena Miettinen eivät sen kummemmin palaa tässäkään kirjassa sarjan aiempiin osiin, vaan Taika tulee kyllä lukijalle tutuksi vaikka sarjan kyytiin hyppäisi tästä kirjasta.

Takakannessa sarjaa suositellaan yli 8-vuotiaille lapsille ja olen ikäsuosituksessa aivan samaa mieltä. Tässäkin kirjassa on sen verran juonenkäänteitä ja jännitystä, että aivan pienimmille lukutoukille jännitys voisi käydä liian suureksi - eivätkä ehkä pienimmät lukijat jaksaisi seurata juonenkäänteitä. Yläikärajaa en sen sijaan asettaisi Taika Valolle (niin kuin en lasten- ja nuortenkirjoille ylipäätään), vaan nämä kirjat kyllä sopivat monenikäisille - tietenkin myös aikuisille.

Minulle Taika Valo -sarjan paras puoli ovat olleet jännittävät juonenkäänteet sekä yliluonnollisuus. Ennen kaikkea sopiva määrä yliluonnollisuutta tuo sarjalle sellaista tuoretta ja raikasta vivahdetta ja sitä on mukana myös Kummallisessa pallossa. Taikaa siis riittää tässäkin kirjassa ja sen tähden luulisin että tästä kirjasta voisivat pitää monenikäiset. Taika Valo on mystinen tyyppi ja hän onkin minulle sarjan vetovoima.

Taika Valo ja kummallinen pallo on hyväntuulinen mutta myös sopivasti jännittävä lastenkirja. Olen aina iloinen lukiessani lastenkirjaa jossa on jokin uusi vivahde ja sen Jaana Lehtiö ja Helena Miettinen ovat tähän sarjaan löytäneet. Sinä, äiti tai isi, jos näet Taika Valon lapsesi yöpöydällä niin kehotan kokeilemaan kirjaa itsekin! Saatat nimittäin tykätä.

Sinikka Vuola: Replika

Replika
Sinikka Vuola
197 s. 
2016
Tammi









Arvostelukappale kustantajalta


Sinikka Vuolan Replikaan liittyy minun kohdallani paljon maagisuutta. Ensin Reader, why did I marry him -blogin ihana Omppu kirjoitti Replikasta niin maagisen hienosti että se sai minut tarttumaan kirjaan hetimiten. Ja se, millainen Repilikan maailma olikaan kun siihen pääsi sisään, se oli magiikkaa - upeaa sellaista! Kaiken tämän päälle kirjoittaessani tätä Joensuu on kääriytynyt kauniin valoiseen lumipeitteeseen ja tuossa tuossa lumisateessa, jossa äsken kävin kävelemässä, siinä on silkkaa taikaa.

Replika ei anna nimeä kirjan päähenkilölle eikä myöskään tapahtumapaikalle, mutta ne eivät olekaan oleellisia seikkoja tarinan kannalta. Jokainen lukija voi itse miettiä millaiseen maisemaan tarinan sijoittaa, antaa mielikuvituksen lentää. Sinikka Vuola on kirjoittanut nuoren pojan kasvutarinan, tarinan traumoista selviämisestä ja surun keskeltä nousemisesta. Replika on surrealistinen, omalaatuinen ja erikoisella tavalla kaunis romaani todellisuudesta joka koettelee nuorta poikaa.

Rakastuin Replikaan. Rakastuin siitäkin huolimatta ettei Vuolan tyyli ja Replika kirjana ole ominta tyyliäni, eikä varsinaisesti sellaista johon poikkeuksetta rakastun. Vuolan tyyli on persoonallinen, poikkeuksellinen ja haastava ja lukemaansa täytyy pohtia kerran jos toisenkin. Vaikka itsensä haastaminen on välillä enemmän kuin hyvästä, luovutan aivan liian usein tämänkaltaisten kirjojen kanssa - valitettavasti. Nyt en luovuttanut, onneksi.

Replikaa lukiessani suljin kaikki äänet ympärilläni ja annoin kirjan viedä. Annoin Replikalle aikaa, luin jotkin pätkät useampaan kertaan, annoin Vuolan tekstin virrata tajuntaan. Myönnän, ehkä jotkin asiat jäivät ymmärtämättä, ehken tajunnut jokaista koukkua - kokonaisuus, Vuolan tyyli, tarina, ne ottivat minut. Ne saivat rakastumaan.

Sinikka Vuolan tekstistä näkee sen että hän on runoilija. Kaisa Reetta on lukenut myös Replikan ja kuvaa hienosti Vuolan tyyliä sanoen sen olevan "kirkkaan sävelen lailla soivaa". En olisi voinut sanoa itse paremmin, joten yhdyn todella Kaisa Reetan sanoihin. Replika kannattaa lukea jo sen vuoksi että Vuola on huumaavan hieno kirjoittaja!

Tätä bloggausta kirjoittaessani mielessäni on että voisin heti lukea Replikan uudelleen. Ihastellakseni sitä, rakastuakseni siihen yhä syvemmin, ymmärtääkseni sen paremmin. Ja kyllä, luulen että luenkin sen pian - on tämä sen arvoinen kirja.

Muualla blogeissa: Tekstiluola, Sabinan knalli

lauantai 19. marraskuuta 2016

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Loppusoinnun kaiku kalmistossa
Alan Bradley
Suomentanut Maija Heikinheimo
410 s. 
2016
Bazar







Arvostelukappale kustantajalta



Kuluvan viikon alkupuolella se taas iski. Kauhea, kamala tauti nimeltä lukujumi. Te, rakkaat lukutoukkatoverini jotka luette paljon: te tiedätte miten kamala tauti tuo on. Kun tahtoisi niin kovasti lukea mutta hyväkään kirja ei innosta, ihastuta ja lähde vetämään. Mitä silloin tekisi? Hyvä vaihtoehto on tietenkin pitää taukoa lukemisesta, tehdä kaikkea muuta mukavaa. Mutta minä en osaa olla ilman kirjoja! Olen siis keksinyt lukujumiin vaihtoehtoisia lääkkeitä ja löytänytkin sellaisia.

Itselläni lukujumi lähtee sellaisella kirjalla johon tiedän jo etukäteen rakastuvani. Se voi hyvin olla vanha suosikki, sellainen jonka on lukenut ennenkin ja josta tulee taatusti pitämään toisellakin lukukerralla. Mutta se voi myös olla tutun kirjailijan kirja, esimerkiksi sarjan uusi osa. Sarjan, jonka edellisistä osista on kovasti pitänyt ja uskoo ettei uusi osa tuota pettymystä. Minä löysin tämänkertaiseen lukujumiin lääkkeen Alan Bradleysta ja Flavia de Lucesta. Eivätkä he pettäneet.

Flavia, tuo 11-vuotias, nuori salapoliisi ja mestarimyrkyttäjä, pääsee jälleen tutkimaan rikosta. Pyhän Tancredin kuolinpäivän 500-vuotisjuhla lähestyy Bishop Laceyn kylässä ja pyhimyksen hauta halutaan avata. Flavia on paikalla kun hautaa avataan ja hänen - ja kaikkien muiden - järkytykseksi kivipaaden kannen alta löytyy urkurin ruumis, naamioituna kummallisesti.

Alan Bradleyn dekkarisarja on faninsa löytänyt. Ainakin meissä kirjabloggareissa Flavian faneja löytyy useita, ja todella monia sellaisia jotka ovat lukeneet sarjan jokaisen osan alusta pitäen. Minä kiinnostuin sarjan ensimmäisestä osasta, Piiran maku makea dekkarista vasta luettuani siitä useita kehuvia bloggauksia ja kommentteja. Hyvin ennätti Flavian mukaan jälkijunassakin, ja sen jälkeen uusi Bradleyn kirja on ollut juhlahetki.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa oli kirja joka odotti hyllyssäni "sitä oikeaa hetkeä". Sitä, jolloin tarvitsen piristystä jos maailma muuten tuntuu vähän hölmöltä paikalta ja oikeanlainen kirja voisi piristää. Sellaiseenkin hetkeen uusi Bradley olisi ollut oikein sopivaa luettavaa, mutta se oli myös loistava kirja poistamaan lukujumia. Nimittäin, kun on yrittänyt lukea useampaa kiinnostavan oloista kirjaa, eikä ole vain niihin syttynyt, se ketuttaa. Sitten hyppää Flavian matkaan ja innostuu ensisivuilta alkaen - se on ihana tunne.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa on viides Flavia de Luce -sarjan osa ja sarja muuttuu koko ajan ihanammaksi. Sarjassa käydään monella tapaa läpi suuria asioita mutta Alan Bradley kuitenkin kirjoittaa sillä tapaa kevyesti ja viihteellisesti että lukeminen on ilo. Ihana Flavia, ihana Alan Bradley!

perjantai 18. marraskuuta 2016

Johanna Elomaa: Säästä ajatuksesi eläviä varten

Säästä ajatuksesi eläviä varten
Johanna Elomaa
300 s. 
2016
Kosmos









Arvostelukappale kustantajalta


Muutama päivä jälkeen Johanna Elomaan kirjan kansien sulkemisen jälkeen päällimmäisenä ajatuksena on, miten vaikuttava tämä teos oli. Säästä ajatuksesi eläviä varten on koskettava, liikuttava ja ehdottomasti pitkäksi aikaa mieleen jäävä lukuelämys.

Säästä ajatuksesi eläviä varten on tositarina ja ehkä juuri siksi se on niin koskettava. Johanna Elomaan maailma pysähtyy eräänä päivänä hänen saadessaan kauhean uutisen: hänen pikkuveljensa on hypännyt vietnamilaisen talon parvekkeelta ja kuollut. Pikkuveljen kuolema sekä pitkäaikaisen parisuhteen päättyminen johtavat Elomaan henkiseen romahdukseen josta on vaikea nousta ylös. Loputtomiin hän ei kuitenkaan jaksa rypeä surussa vaan päättää lähteä matkalle. Hän päättää selvittää kuka oikein on ja mitä hän elämältä tahtoo.

Säästä ajatuksesi eläviä varten on kahdella tapaa vaikuttava ja hieno kirja. Se on kirja surusta, menettämisestä ja siitä kuinka surun keskellä voi selvitä mutta se on myös omalla tavallaan matkakertomus. Millään perinteisellä tavalla Elomaa ei pitkää matkaansa kuvaa vaan hän pitää matkan ajan lukijaa kärryillä siitä mitä hän itse käy läpi, missä vaiheessa hän on oman surunsa ja selviytymisensä kanssa.

Elomaa kokee matkansa aikana paljon, eikä hän kulje aivan perinteisissä turistipaikoissa. Mitä sanoisitte vaikka orankien kuntoutuskeskuksesta Borneossa? Minut juuri tuo paikka lumosi kirjan sivujen kautta, sillä Elomaa kuvaa sitä jotenkin liikuttavasti ja kauniisti. Hän ilmiselvästi koki paikan itsekin tärkeäksi. Tärkeimmiksi eivät kuitenkaan ainakaan minulle nousseet Elomaan matkallaan kokemat paikat, vaan se mitä hän matkallaan oppi, se mitä hän löysi itsestään. Se miten hän onnistui päästämään irti surustaan - se toi lähestulkoon kyyneleet minun silmiini.

Säästä ajatuksesi eläviä varten on vaikuttava olematta kuitenkaan raskas. Se on kirjoitettu painavista aiheista mutta kuitenkin tavalla joka tekee lukemisesta miellyttävää, hengittävää ja kevyttä. Tämä on kirja sinulle, joka kaipaat luettavaksesi jotain suurta - kirjaa joka antaa paljon, ottamatta kuitenkaan liikaa.

torstai 17. marraskuuta 2016

Kirjailijakuvia: Markus Ahonen

Markus Ahonen on kirjailija jonka tie kirjailijana (ja kirjoittajana) on ollut pitkä ja monella tapaa kiinnostava. Hänen esikoisromaaninsa Meduusa, joka aloitti myös Isaksson -dekkarisarjan, palkittiin kolmannella palkinnolla jo vuonna 2006 Kouvolan Dekkaripäivien 10-vuotis juhlakilpailussa ja Ahonen on julkaissut sen jälkeen paljon. Tänä vuonna WSOY on julkkaissut Isaksson -sarjan kolme ensimmäistä osaa hieman paranneltuina versioina sekä syksyn uutuuksiin kuuluvan, sarjan neljännen osan Sydäntenmurskajaiset. Itse kirjailija sekä uusin kirja onkin huomioitu laajalti - eikä turhaan. Sydäntenmurskajaiset houkutteli minut lukemaan sarjan alusta pitäen - eikä Markus voi kieltää etteikö tämä kaikki tuntuisi todella hyvältä.

Pääsin jututtamaan Markusta Helsingin kirjamessujen pöhinän keskellä, istahdimme hetkeksi juttelemaan kaiken hälinän keskelle. "Täällä on huikea tunnelma. On kirja-alan väkeä, on kirjabloggareita, on lehtiväkeä, on lukijoita joita tapaa ja ihan sellaisia, somesta tuttuja ihmisiä joita tapaa nyt livenä." Markus tiivistää ja samoja tunnelmia minäkin muistelen nyt muutama viikko messujen jälkeen.

Markus Ahonen hyvin aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Jo ennen hänen kirjoihinsa tutustumista Markus oli minulle tuttu etenkin twitteristä sekä instagramista ja minun olikin kysyttävä kuinka tärkeäksi hän kokee somen kirjailijalle. "Suomessa ei ehkä käytetä sosiaalista mediaa markkinoinnissa niin vahvasti kuin maailmalla" kirjailija toteaa mutta jatkaa sitten että kyllä suomalaisetkin osaavat etsiä uusia kirjailijoita ja uutta luettavaa sosiaalisen median kanavien kautta. "Nykyään ilmestyy niin hirvittävästi kirjoja että sen oman, itselle sopivan kirjan löytäminen voi olla vaikeaa. Toivottavasti some osaltaan auttaa siinä." Hän toteaa lopuksi.

Isaksson -sarjan uudelleen julkaiseminen on ollut iso asia. Koko sarja ja ehkä ennen muuta vasta ilmestynyt, sarjan neljäs osa Sydäntenmurskajaiset, ovat herättäneet runsaasti huomiota ja saaneet varmasti runsaasti uusia lukijoita. Tunnustettakoon että minäkin tutustuin Isakssoniin - sekä Markus Ahoseen kirjailijana - vasta Sydäntenmurskajaisten myötä, joka oli monipuolinen ja monella tapaa kiehtova dekkari. Myös kirjailijan parantelemat, sarjan edelliset osat, ovat herättäneet runsaasti posiitiivista huomiota josta Markus on todella hyvillään.

Dekkarit ovat olleet lähellä Markuksen sydäntä. Nuori, neljätoistavuotias Markus tarttui Matti Yrjänä Joensuun Harjunpään ja kiusantekijän joka oli kolahtanut kovasti nuoren miehen mieleen. Markus jakoi kanssani uskomattoman hetken siitä kun nuori, neljätoistavuotias Markus Ahonen tajusi että hän halusi kirjoittaa. Oli juuri luettu Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja kiusantekijä ja koettu se kirjaksi joka niin sanotusti kolahtaa. Jonkin aikaa sen jälkeen Markus oli bussissa Vantaan Martinlaaksosta Helsingin keskustaan ja tarkkaili bussin peräpenkistä ihmisiä. Voin vain kuvitella kuinka tuo tunne elää kirjailijan mielessä vieläkin: kun nuori Markus tajusi että osaa ihmisiä tarkkaillessaan kuvitella heidän ajatuksensa Matti Yrjänä Joensuun kieltä käyttäen.

Markus myöntää että palautteen saaminen on hänelle tärkeää. Hän saa ennen kaikkea sosiaalisen median kautta palautetta kirjoistaan ja kertoo twitterin olevan hänen kohdallaan suosittu palautekanava. "Twitter seuraajissa on todella hyvää porukkaa, he saattaavat laittaa että olen juuri lukemassa kirjaasi ja lisätä kuvan." Tämä onkin myös lukutoukan mielestä somen hyvä puoli, voi vain huikata kirjailijalle lukevansa hänen kirjaansa.

Markus Ahonen asuu itse Irlannissa mutta hänen kirjansa sijoittuvat silti hyvin pitkälti Suomeen. Sydäntenmurskajaisissa on kuitenkin yksi sivujuoni joka johdattaa lukijan Irlantiin, mutta Markus paljastaa pohtivansa josko sijoittaisi joskus koko kirjan Irlantiin. Jäämme odottamaan, minä ainakin lukisin mielenkiinnolla!

Markus lukee myös itse monenlaista kirjallisuutta - kausittain. Hän lukee työnsä puolesta jonkin verran ja se menee tietenkin kaiken edelle. "Luen kaikenlaista, dekkareita tietenkin mutta myös yleistä kaunokirjallisuutta. Nyt haluan lukea neljännen kerran Astrid Lidgrenin Veljeni Leijonamielen, sen takia koska se oli mun mielestä niin hurjan hyvä kun olin toisella luokalla." Kyllä, Veljeni Leijonamieli olisi hyvää luettavaa yhdelle jos toiselle - minäkin taidan kirjan lainata seuraavalla kirjastoreissulla.

Lopuksi ilahduttaa kovasti kertoa että Markus Ahonen seuraa kirjablogeja. Hän seuraa Suomen kirjamaailmaa etäältä Irlannista käsin ja kirjablogit ovat yksi hyvä väylä seurata mitä kirjamaailmassa tapahtuu.

Kiera Cass: Eliitti

Eliitti (Valinta -sarjan II osa)
Kiera Cass
Suomentanut Laura Haavisto
317 s. 
2016
Pen & Paper








Arvostelukappale kustantajalta


Se on suomennettu, se on luettu! Paljon odottamani Valinta -sarjan toinen osa, Eliitti. Kiera Cass on maailmalla käsittääkseni kovasti suosiota saanut kirjailija, joka kirjoittaa ennen kaikkea nuorille aikuisille. Luulen kyllä että Valinta -sarja on niittänyt suosiota monen ikäisten joukossa, sillä ainakin minä olen sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta lumoutunut.

En aio paneutua sen tarkemmin Eliitin juoneen, sillä elättelen toiveita että joku innostuisi sarjasta postaukseni perusteella. Kerron kuitenkin että Eliitti jatkaa siitä mihin sarjan ensimmäinen osa, Valinta, jäi. Sarjassa eletään tulevaisuudessa, jossa ihmiset on jaettu luokkiin. Kiera Cass tutustuttaa lukijan Americaan, joka elää luokassa viisi, ja päättää hakea mukaan Valintaan. Valinta on kilpailu, jonka pääpalkintona on prinssi Maxon. Totta, pääpalkintona on elämä Maxonin rinnalla, jolloin American ja hänen perheensä elämä helpottuisi. Alunperin kisassa oli mukana 35 tyttöä ja Eliitissä määrä on karsiutunut kuuteen. Sen enempää en juonesta kerro, mutta kyllä, peli kiristyy...

Pidän kovasti dystopioista. Suorastaan rakastan chick litiä ja nuortenkirjallisuuskin on kovasti mieleeni. Voitte arvata että Kiera Cassin sarja on todellakin "minun sarjani", sillä Valinta on näitä kaikkia. Paikoin olen jäänyt Cassilta toivomaan hieman enemmän ja tarkempaa maailmankuvaa, kuvausta siitä millaisessa maailmassa America elää. Toki näissä kahdessa kirjassa on kuvattu luokkajärjestelmää ja sitä, ettei se todellakaan ole monelle mieleen - liekö ihme. Cass onneksi tipauttelee tarinan oheen pikku herkkupaloja siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty, ja niitä palasia oli Eliitissä vielä hitusen enemmän.

Pelkästään dystopian vuoksi tätä sarjaa ei kuitenkaan kannata lukea. Uskon että Kiera Cass vetää parhaiten puoleensa nuoria aikuisia (ja myös meitä vanhempia) jotka rakastavat chick litiä ja viihteellistä kirjallisuutta, ovat valmiita altistumaan rakkaustarinalle. Sitähän en voi tässä vaiheessa vielä tietää onko rakkaustarinan päätös onneton vai onnellinen - voi miten palavasti odotankaan sitä että tietäisin miten sarja päättyy. Aivan siirappia Kiera Cass ei kuitenkaan kirjoita vaan sarjan päähenkilö America on oivaltava, tilanteeseen tarttuva ja vääryyksiin puuttuva nuori nainen johon olen tykästynyt kovasti.

Eliitti jatkaa hienolla tavalla Valinta -sarjaa. Ensimmäistä osaa lukiessani tutustuin sarjaan, tutustuin Americaan ja sarjan ajatukseen, nyt tiesin kirjan avatessani mitä odottaa. Tiesin, että tulen pitämään lukemastani - enkä ollut väärässä. Eliitti on kenties vielä parempi kuin Valinta, se on intensiivinen, se on viihdyttävällä tavalla jännittävä - ja tietysti romanttinen. Mihin, mihin tarina johtaa?

Painokseen on lipsahtanut virhe, muutaman sivun verran tekstiä on väärässä paikassa. Se ei kuitenkaan haitannut lukemista merkittävällä tavalla ainakaan minua, mutta toivon että tämä korjataan jos kirjasta otetaan uusintapainos. Edit: olin yhteydessä sarjan kustantajaan ja sainkin sieltä ilahduttavan nopeasti vastauksen. Virhe on heti huomattu ja kirjasta on otettu uusi, korjattu painos. Jos sinulla on virhepainos, voit palauttaa sen kirjakauppaan ja saada uuden kirjan tilalle. Tästä vielä linkki kustantajan tiedotteeseen: http://penandpaper.fi/index.php?page=Eliitti.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Niina Hakalahti: Lumilinna

Lumilinna
Niina Hakalahti
223 s. 
2016
Karisto









Arvostelukappale kustantajalta


Tutustuin Niina Hakalahteen kirjailijana jo vuosia sitten lukemalla hänen romaaninsa Hengenahdistusta. Se oli luettavana Chick lit -lukupiirissämme ja muistan jo silloin pitäneeni kovasti Hakalahden tyylistä - se oli lukupiirikirjojemme joukossa jotain piristävän erilaista muiden kevyiden romaanien joukossa. Sen jälkeen olenkin lukenut useamman Hakalahden kirjoittaman kirjan ja hänen viimeisimpään teokseensa, Sydänystävään, tykästyin myös kovasti.

Lumilinnassa keskitytään suuriin salaisuuksiin ja siihen, miten niiden ympärille voi rakentaa elämänsä. Kaiken keskellä on Sami joka arvelee löytäneensä paikkansa elämässä. Hän on rakastunut Veeraan, maailmanparantajaan joka luulee tuntevansa poikaystävänsä. Sami työskentelee mainostoimistossa ja muuttaa Veeran kanssa yhteen ja kaikki näyttää hyvältä. Mutta Samin elämän sisällä on toinen elämä - joskus sen täytyy paljastua.

Vaikka päällisin puolin Niina Hakalahden uusin romaani on ihmissuhderomaani, se on kuitenkin samaan aikaan aikaan tähän aikaan sopiva teos monikulttuurisesta Suomesta. Tarkempia syitä tuohon en kuitenkaan paljasta, sillä tahdon sinun, kirjan mahdollisen lukijan, yllättyvän kuten minä.

Lumilinnassa on läsnä se sama Niina Hakalahti johon ihastuin alunperin Hengenahdistusta -romaanissa ja myöhemmin Sydänystävässä. Se Niina Hakalahti joka on ihastuttavan taitava kuvaamaan ihmissuhteita ja niissä olevia mutkia ja kiemuroita. Sillä Samin ja Veerankin välisessä suhteessa on mutka jos toinenkin - vaikka Lumilinnan alku onkin hyvin seesteinen.

Hakalahti on taitava kertoja joka osaa sujahtaa myös miehen nahkoihin. Hämmästyttävän taitavasti hän kuvaa Samin, nuoren miehen, itsensä etsimistä ja sitä, miten Sami joutuu pohtimaan mitä elämällään oikein tekisi. Vaikka Sami onkin kirjassa kysymysten edessä joihin ei ihan jokainen kirjan lukija ehkä joudu, luulen että kirjasta voi moni löytää jotain omaa. Salaisuudet ja niiden paljastuminen on varmasti monelle suuri asia - kelläpä meistä ei pienempiä tai suurempia salaisuuksia olisi. Ja ennemmin tai myöhemmin tulee tilanteita joissa ne paljastuvat.

Vertaistuki ja juonesta yllättyminen, ne olivat suurimmat ilot Lumilinnaa lukiessa. Ei pidä unohtaa myöskään sitä että Niina Hakalahden syvällinen ja silti hitusen hauska kerronta tekee lukemisesta nautinnon, joka sopii myös vaikka alkutalven hyggeilyiltaan. Lämmin suositus!

tiistai 15. marraskuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Miehiä ilman naisia
Haruki Murakami
Suomentanut Juha Mylläri
276 s. 
2016
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta


Olettehan kuulleet Novellihaasteesta? Ihana Omppu Reader, why did I marry him -blogista haastoi nimittäin meidät bloggarit lukemaan novelleja. Se ilmeisesti tuli meidän monen kohdalla tarpeeseen, sillä haasteeseen on ilmoittanut osallistuvansa valtava määrä bloggareita - minä heidän mukanaan. Käykäähän kurkkaamassa Nostetaan novellit kunniaan -haastetta Ompun blogista, jos se ei vielä ole tuttu!

Itse en nimittäin juurikaan lue novelleja. Ei, en tiedä miksi. Tekosyitä on monia, kuten että en ehdi kunnolla päästä tarinaan sisään kun se jo loppuu ja että pidän vain enemmän romaaneista. Silti pidän kuitenkin paljon pienoisomaaneista, joten syyt ovat aika heppoisia. Luulen että syy on ennen kaikkea siinä että novellikokemukseni eivät ole olleet hyviä joten en ole päässyt tuosta kirjallisuuden lajista kunnolla innostumaan. Nyt, Ompun haasteen myötä, päätin etsiä käsiini kehuttujen kirjailijoiden novelleja ja innostua genrestä lisää. Mikä olisikaan parempi kirjailija aloittaa haaste kuin rakastamani Murakami?

Miehiä ilman naisia pitää sisällään seitsemän novellia jossa keskeisenä teemana on rakastamisen vaikeus ja luopuminen. Jokaisessa novelleista mies on menettänyt naisen, tavalla tai toisella, eikä sellaisesta ihmisestä irti päästäminen koskaan ole helppoa, josta välittää. Murakami tuo nuo tunteet jokaisessa novelleista esiin hienosti.

Oli mahtavaa että aloitin novellihaasteen juuri tällä teoksella. Murakami on jo pitkään ollut kirjailija jota rakastan ja osasinkin arvella että myös Miehiä ilman naisia olisi teos josta pitäisin - siitäkin huolimatta että kyse oli novellikokoelmasta. Olen jo jonkin aikaa empinyt novellien suhteen, miettinyt lukisinko Munroa, lukisinko jonkin spefinovellikokoelman josta puhutaan - mutta jättänyt ne sittenkin väliin. Nyt kirjastohyllyssäni odottaa Munroa ja aion kysyä spefivinkkejä luotetuilta lähteiltä. Ennen kaikkea, kiitos haasteelle johon kerrankin aion lähteä tosissani mukaan!

Murakami on Murakami. Murakami on kirjailija johon rakastun kirja kirjalta uudelleen ja uudelleen - enemmän ja enemmän. Maailmanloppu ja Ihmemaa odottaa kirjahyllyssäni uusintalukua, koska ensimmäisellä kerralla en saanut siitä kunnolla kiinni - mutta aion siihenkin uudestaan tarttua. Miehiä ilman naisia taas vei minut kerralla mukaansa, varsinkin jotkut novellit nappasivat voimakkaammin kiinni kuin toiset. Jaksan ihastua Murakamin tapaan käsitellä maagista realismia, joka oli myös tässä kokoelmassa joissakin novelleissa läsnä - eikä liene ihme että juuri noihin tarinoihin ihastuin muita enemmän.Tämä mies on taikuri, mitä tulee kirjoittamiseen ja tarinoiden luomiseen!

Miehiä ilman naisia on kokoelma johon mielestäni voi hyvin tarttua vaikkei olisikaan varsinainen novellien ystävä. Murakami on luonut tarinoista niin tiiviit paketit, etten olisi voinut ajatella niiden enää jatkuvan sivuakaan - en siis ajatellut että voi hitsi, nytkö tämä jo loppui. Novellin kirjoittaminen on taito ja hämmästyn vain sitä, että Murakami osaa senkin. Siis senkin, ihmemies.

Elina Tiilikka: Myrsky (ja kirjastoreissusta)

Myrsky
Elina Tiilikka
249 s. 
2011
Gummerus









Lainattu kirjastosta


Olin viime viikolla pitkästä aikaa kirjastossa! Tiedättekö, sillä tavalla kunnolla kirjastossa, etten ainoastaan palauttanut vanhoja lainoja ja vilkaissut uutuushyllyjä ja vasta palautettuja vaan ajan kanssa. Olin varannut pari tuntia aikaa, laukussani oli luettavana oleva kirja ja mukanani totta kai kirjastokassit. Ennen torstaita olin jo pari päivää odottanut sitä ihanaa päivää, kirjastopäivää!

Joensuun pääkirjasto on ihana paikka. Lapsena käytin ennen kaikkea Rantakylän kirjastoa, joka sekin on ihana, mutta mitä enemmän ikää on tullut sitä aktiivisemmin olen ryhtynyt Pääkirjaston asiakkaaksi. Kirjaston tunnelma, sen ihana henkilökunta, kahvila Pilkku sekä totta kai ne kaikki kirjat. Mikä onnen tunne olikaan kun pääsin taas sinne ajan kanssa!

Enkä todellakaan käynyt ainoastaan uutuushyllyillä, vaan vaelsin niin nuorten- kuin aikuistenkinosastoilla hyllyjen välissä ajan kanssa. Kääntelin kirjoja, tartuin kiinnostavan oloisiin teoksiin ja laitoinpa kassiin kirjan jos toisenkin. Sellaisia, jotka olen joskus vuosia sitten todennut hyviksi ja joihin haluan nyt palata, nimiä joista olen kuullut tai sitten aivan uusia, kiinnostavan oloisia teoksia. Kyllä, kirjastokassini painoi, mutta oli se sen väärti! Oli ihanaa purkaa kassia (hyvä on, kasseja) kotona ja miettiä mitä alkaisin lukea ensimmäisenä.

Tämän syksyn uutuuksiakin on lukematta mutta aion aina sopivin välein lukea jotain hieman vanhempaa. Ensimmäisenä kirjastokasasta tarttui käteen Elina Tiilikan Myrsky jota olen koittanut muutama vuosi sitten muistaakseni lukea pariinkin otteeseen. Ihastuin kovasti Tiilikan romaaniin Punainen mekko ja Myrskyn aihe on minulle itselleni vielä kiehtovampi. Joku on tullut Myrskyn ja minun tielleni, enkä edellisillä kerroilla ole kirjaan päässyt sisään. Mutta nyt, nyt ihastuin.

Myrsky kertoo Myrskystä. Nuoresta taideopiskelijasta joka sairastaa maanisdepressiivisyyttä ja käyttäytyy varsinkin maniajaksoillaan kovin arvaamattomasti. Tavaraa klikkautuu mukaan nettikaupoista eikä muutenkaan kukaan voi arvata mitä Myrsky seuraavaksi tekee. Ei, hän ei halua mitän pahaa, mutta hän ei vain voi itselleen mitään. Yhtäkkiä Myrsky lähtee koulusta ja ottaa jalat alleen. Hän tapaa prätkämiehen, Marekin, jonka kyytiin lähtee - ja minne tie viekään. He elävät vallatussa talossa, ryöstävät kioskeja ja polttelevat jointteja. Minne elämä Myrskyn viekään?

Punainen mekko oli Elina Tiilikan omakohtainen esikoisteos (itse asiassa tätä en tiennyt kirjaa lukiessani, se olisi varmaan tehnyt lukuelämyksestä vielä vaikuttavamman) mutta Myrsky on fiktiivinen romaani. Tuntuu kuitenkin että Tiilikka on todella ottanut selvää maanisdepressiivisyydestä, niin vaikuttavasti hän Myrskyn oloista kirjoittaa. Jossain määrin minä tiedän miltä Myrskystä tuntuu ja elinkin vahvasti hänen mukanaan kirjan ajan. Ei, en samaistunut Myrskyyn, mutta ihastuin tähän hahmona kovasti. Ja tahdoin hänelle vain kaikkein parasta.

Elina Tiilikka on vaikuttava kirjailija. Luin Punaisen mekon aikana jolloin tahdoin ennen kaikkea lukea ravisuttelevia romaaneja ja sitä Tiilikan esikoisteos kyllä oli. Samalla vaikuttavalla linjalla jatkaa Myrsky se on omalla tavallaan raju mutta silti todella koskettava - ihan jo siitä syystä että tuntui kuin Tiilikka olisi tuntenut Myrskyn. Hän on todella luonut hienon romaanihahmon.

Ehdottomasti, tämä kannatti lukea. Myrsky on kirja jota voin lämpimästi suositella sellaiselle lukutoukalle joka tahtoo lukea jotain ravisuttelevaa ja vaikuttavaa, ja pari suositusta onkin jo mennyt omiin osoitteisiinsa. Myrsky kannatti lukea myös siksi, että tämä innosti lukemaan Punaisen mekon uudemman kerran.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

Pahaa parempi
Suvi Piiroinen
320 s. 
2016
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta


Tämä vuosi on kyllä ollut hyvien esikoisteosten aikaa, kuten olen todennut jo useamman kerran. Tuntuu että kerta toisensa perään kun tartun uuden kirjailijan kirjaan, ihastun - niin kävi nytkin. Suvi Piiroisen esikoisdekkari Pahaa parempi kiinnosti jo senkin vuoksi, että hän on aiemmin asunut Joensuussa ja on sijoittanut kirjansa tapahtumat tänne minun kotikaupunkiini. Toisin kuin esimerkiksi dekkaristi Tuomas Lius, ei Piiroisen kirjasta arvaa että se tapahtuu Joensuussa, mutta silti elin Joensuun kaduilla kirjaa lukiessani.

Pahaa parempi on aiheiltaan vahva. Kirja alkaa kun yhdeksänvuotias Mia katoaa liikuntakerhon jälkeen ja Rob Peura kollegoineen alkaa tutkia katoamista. Peuran sieluun Mian katoaminen sattuu erityisesti koska hänen tyttärensä on saman ikäinen - ja on lapsen katoamisen tutkiminen varmasti aina poliisille rankkaa. Rob ja hänen työtoverinsa joutuvat samalla vaivihkaa selvittämään Mian äidin taustoja, joista huhut leviävät kaupungissa... Onnekseen poliisit saavat apua yllättävältä taholta, vaikka Mian katoamisen jälkeen he saavatkin puhelun jossa kerrotaan joesta löytyneestä yllätyksestä. Siellä kelluu ruumis.

Silloin kun esikoiskirjailija yllättää positiivisesti on iloni rajaton. En osannut ollenkaan luoda odotuksia aloittaessani lukemaan Pahaa parempaa, sillä eihän esikoiskirjailijan tyyliä osaa millään etukäteen arvata. Osasin vain kiinnostua dekkarin aiheista ja tapahtumapaikasta, enkä kiinnostunut turhaan. Suvi Piiroinen nimittäin osaa kirjoittaa.

Dekkari jossa keskeisessä roolissa on lapsi, saattaa olla toisinaan hyvinkin rankkaa luettavaa. Kuitenkaan minun silmissäni Pahaa parempi ei ollut liian rankka, ei niin "kauhea" kuin jotkut viime aikoina ilmestyneet dekkarit joissa lapsi tai lapset ovat suuressa roolissa. En sanoisi myöskään että Pahaa parempi on kevyttä luettavaa, vaan se on hyvä dekkari, mutta jossain määrin silti viihdyttävä. Sanonko väärin, jos sanon että Piiroisen esikoisdekkari on viihdyttävää luettavaa? Minulle se ainakin oli sitä.

Piiroisen tyyli on koukuttava ja kun vajosin kirjan maailmaan niin siellä pysyin. Hän on myös onnistunut luomaan juoneen ja kerrontaan hyviä koukkuja ja sellaisia yksityiskohtia, jotka tekevät kirjasta omalla laillaan ainutlaatuisen ja omanlaisensa. Arvostan suunnattomasti tällaisia yksityiskohtia ja kerronnallisia seikkoja dekkarissa, sillä minulle hyvässä dekkarissa on usein jotain tuoretta. Pahaa paremmassa sitä oli, iso peukku kirjailijalle siitä.

Pahaa parempi aloittaa dekkarisarjan. Tämä on houkutteleva tieto, varsinkin kun rikostutkijat Väinö Rossi ja Rob Peura olivat erittäin kiinnostavia tyyppejä ja miellyttäviä tuttavuuksia. Heidän työtovereistaankin löytyy muuten kiinnostavaa, persoonallista väkeä, joten Pahaa parempi kannattaa lukea jo henkilögalleriansa vuoksi. Tätä pidän myös isona plussana kirjalle, varsinkin kun kyseessä on dekkarisarjan aloitus.

Eli loppujen lopuksi: Pahaa parempi on koukuttava ja viihdyttävä esikoisdekkari, joka todellakin kannatti lukea. Piiroinen on kirjoittanut dekkarin rankoista aiheista mutta käsittelee niitä tavalla joka ei tee kirjasta liian rankkaa luettavaa. Tästä kirjailijasta ja näistä rikostutkijoista tahdon ehdottomasti kuulla lisää.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Antti Heikkinen: Matkamies maan

Matkamies maan
Antti Heikkinen
350 s. 
2016
Siltala









Arvostelukappale kustantajalta


Marraskuu on lähestulkoon puolessa välissä ja olen ehtinyt lukea lukuhaasteeseen vaikka mitä kiinnostavaa ja ihanaa. Yksi hienoista lukunautinnoista mitä oma lukuhaasteeni on pitänyt sisällään on Antti Heikkisen uusi, ainakin omalla kohdallani hyvin odotettu romaani. Matkamies maan on kirja juuri tähän hetkeen, aiheiltaan todella ajankohtainen ja kuitenkin sellainen joka sai nauramaan. Kerran jos toisenkin.

Jälsinkankaan lakkautetun ammattikoulun tiloihin ollaan perustamassa vastaanottokeskusta. Ajatus ei innosta kaikkia paikkakunnalla asuvia, vaan saa varsinkin pari nuorta miestä asettumaan vastahankaan. Leon ja Jeren mielestä Suomestakin löytyisi aivan tarpeeksi apua tarvitsevia ja he päättävät ottaa kovat otteet käyttöön - he pyytävät apua Kapaselta, pahamaineiselta mieheltä jonka puheille ei ehkä kuitenkaan olisi kannattanut mennä...

Voiko tällaisesta aiheesta kirjoittaa? Voiko kirjailija kirjoittaa hyvän romaanin aiheista jotka herättävät valtavasti tunteita sosiaalisessa mediassa ja keskustelupalstoilla? Antti Heikkinen todistaa että kyllä voi. Luulen että vellovan maahanmuuttokeskustelun kautta Matkamies maan kiinnostaa ihmisiä ja saa varmasti monenlaista lukijaa - ketäpä nyt ei kiinnostaisi romaani joka on kirjoitettu aiheesta josta paljon puhutaan? Voin sanoa, tämä kyllä kannattaa lukea. Heikkinen ei nimittäin jätä kirjaa pelkkään maahanmuutto asiaan, vaan se on rikas ja monipuolinen kirja - ja vielä hauskakin.

Pidän Heikkisen kirjan yhtenä tärkeimpänä osana huumoria. En tiedä miten tällaista aihetta olisi voinut käsitellä kirjassa ilman hyvää huumoria - tai millainen kirjasta olisi tullut. Tiesin ennalta pitäväni Heikkisen huumorista ja siispä uskalsin jo etukäteen kiinnostua näin suuresta ja riskialttiista aiheesta kirjoitetusta kirjasta. Mutta jos Matkamies maan olisikin kirjoitettu täysin vakavalla kynällä? Enpä tiedä. Heikkinen on kuitenkin aika mestari, mitä tulee huumoriin. Ihanaa, että on. 

Kyllä, Heikkinen uskaltaa. Se on ajatus joka jäi tärkeimpänä mieleen kirjan lukemisen jälkeen. Kun suljin Matkamies maan kannet, oli päällimmäinen ajatukseni se että tämä kirjailija on tavattoman rohkea. Hän uskaltaa revitellä, hän uskaltaa kirjoittaa vakavista asioista ja hieman sekoittaakin niitä keskenään - sillä tavalla että täällä Joensuussa yksi lukutoukka saa lukiessaan hihitellä sohvannurkassa. Ehkä joku jossain toisaalla sohvannurkassa kohottelee kulmiaan ja miettii että mitähän tämä Antti on nyt oikein ajatellut... Mutta Heikkinen on uskaltanut ottaa riskin. Olen siitä hyvin onnellinen. 

perjantai 11. marraskuuta 2016

Kirjailijakuvia: Antti Tuomainen

Luminen marraskuun ilta on juuri hyvä hetki palata hetkeksi Helsingin kirjamessujen tunnelmiin. Pääsin kirjapöhinän keskellä jututtamaan muutamaa minulle itselleni tärkeää kirjailijaa, kirjailijaa joiden kirjat ovat itselleni muodostuneet rakkaiksi ja tärkeiksi.

Niin kuin Antti Tuomainen. Kirjailija, joka kirja toisensa perään on muodostunut minulle tärkeämmäksi kirjailijaksi, joka on vakuuttanut minut kirja kirjalta siitä että kyseessä todella on yksi lempikirjailijoistani. Viimeistään hänen uusin kirjansa, Mies joka kuoli, vakuutti minut siitä että kyllä, kyseessä on "minun kirjailijani". Ehkä vielä suuremman ilon tuotti huomata että rakkaiden kirjojen takana todella seisoo mahtava tyyppi.

Mies joka kuoli on jälleen kerran uudenlaista Antti Tuomaista. Hän on kirjailija joka kirja toisensa perään uudistuu, vaikka jännitys pysyykin keskeisenä teemana. En ole ainoa jonka mielestä Mies joka kuoli todella osuu ytimeen. "Nythän on niin, että oli aika tehdä taas jotain uutta. Oli tarve tehdä jotain jossa saan laajemmin käyttää reperturaaniani, koko sitä väripalettia ja kaikkia sävyjä joita on mahdollisuutta käyttää." Antti kuvailee siitä mistä ajatus uudenlaiseen tyyliin tuli. Hän paljastaa myös sen että kirjan keskiössä oli alunperin mainostoimisto sieniyrittämisen sijaan. Kuten kirjailija kuvailee, oli mainostoimisto aivan liian tylsä ympäristö kirjaan ja oli keskittävä jotain aivan muuta. Mistä sitten tulivat sienet? Ei, Antti myöntää ettei oikein tiedä itsekään vielä tänäkään päivänä. Tarvittiin jotain erilaista ja sitten tuli sieniyrittäjä.

Antti Tuomaisen kirjoista on jokainen ollut erilainen. "Sen voin luvata että seuraava kirja tulee olemaan jotain erilaista." Antti naurahtaa ja toteaa perään: "Olisi hauskaa pitää elementtinä tietty huumori, kyllä mä siihen ehkä pyrin". Minä olen siitä erittäin iloinen ja luulen etten ole ainoa hänen kirjojaan lukeva joka tästä ilahtuu. Tuomaisen huumori kolahtaa minuun ja mitä olen hänen uusinta kirjaansa koskevia bloggauksia lukenut, se on kolahtanut muihinkin.

Mistä Antti Tuomaisen eri tyylisuuntaukset kussakin kirjassa sitten tulevat? "Mä luulen että yksi asia joka vaikuttaa eri kirjojeni tyylisuuntauksiin on se, että mä olen aina tykännyt eri kirjallisuuden lajeista kuten esimerkiksi runoista." Antti toteaa ja kertoo samaan hengen vetoon että hän kirjoittaa myös runoja. Joten, milloin saamme odottaa Antti Tuomaisen runokirjaa? "Sanotaan diplomaattisesti että se on kovasti työn alla." kirjailija nauraa.

Mies joka kuoli on saanut hurjan hyvää palautetta blogimaailmassa sekä muualla mediassa - kuten muutkin Tuomaisen kirjat. Antti kertoo että kirjasta tuleva palaute jännitti häntä etukäteen kovasti ja sen saama palaute on siihen nähden tuntunut todella, todella hyvältä. Uusimman kirjan tiimoilta Antti on myös alkanut saada paljon lukijapalautetta joka ilahduttaa kirjailijaa toki kovasti varsinkin kun viestit ovat olleet todella spontaanisti kirjoitettuja. Hän on myös saanut jonkin verran lukijalahjoja kuten esimerkiksi villasukkia ja kirjoja - mutta kun kysyin onko Antti saanut ihailijoilta esimerkiksi jääkaappia (kuten Robin), ei sellaista ole kuulema vielä tullut.

Onko uusi kirja jo syntymässä? "Tauko tulee siinä, että kun etsin ensin tarinan. Mielessä on jo päähenkilö ja tapahtumaympäristö. Nyt se on työn alla." Tuomainen kertoo kuitenkin kirjoittavansa koko ajan, hän kirjoittaa etsiäkseen uutta tarinaa ja uutta juonta. Minun, fanin oli kuitenkin turha kysyä juonesta mitään sen tarkempaa, sillä tekijän itsensäkään oli vaikea arvioida tässä vaiheessa sitä mitä kirjasta mahtaa tulla.

Lukutoukkaa ilahduttaa se että Antti kertoo lukevansa paljon ja laajasti eri genreistä. Minua ilahduttaa myös se että hän toteaa muistinsa piilottavan viime aikojen vaikuttavat lukukokemukset kun niitä kysytään - aivan samaa tapahtuu minulle usein. "Yksi kirja joka teki vaikutuksen oli John Williamsin Stoner. Sitä haluan suositella." Antti toteaa ja Stoner saa myös minulta isot suositukset - se on hieno kirja.

Kirjabloggaajaa ilahduttaa kun Antti Tuomainen kertoo seuraavansa kirjablogeja. "Kirjablogeista on tullut tosi hieno tapa kirjoista yleensäkin. On upeaa että Suomessa on niin paljon kirjablogeja." Antti toteaa lopuksi ja kirjabloggaaja hymyilee iloisena.

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää

Kaikki mikä kiiltää
Christian Rönnbacka
287 s. 
2016
CrimeTime









Arvostelukappale kustantajalta


Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -sarja on ollut alusta pitäen kovasti kiitelty ja kehuttu niin facebookin Dekkariryhmässä kuin blogimaailmassakin. Miksi siis Kaikki mikä kiiltää, sarjan viides osa, oli minulle ensituttavuus Antin kanssa? Siksi koska kaikkea ei vain ehdi! Haluaisin lukea kaiken kiinnostavan, mutta paljon jää silti merkinnöiksi Goodreadsin want-to-read listalle. Että ehkä sitten joskus...

Joka tapauksessa, olen kuitenkin tolkuttoman onnellinen että sain käsiini Rönnbackan uusimman dekkarin sillä en tämän kirjan lukemisen jälkeen kaikkia kehuja ihmettele lainkaan. Tämähän koukutti, ensimmäisiltä sivuilta saakka - ja piti koukussaan viimeisille sivuille.

Kaikki mikä kiiltää tapahtuu Porvoossa, Antti Hautalehdon kotikulmilla. Keskusrikospoliisi tarkkailee paria Porvoossa asuvaa nuorta miestä ja seuraa heitä aina ulkomaille saakka - syytä kertomatta. Nuoret hoitavat kansainväliseltä rikosliigalta saamaansa tehtävää ja katoavat yhtäkkiä jäljettömiin - sitten heillä onkin perässään vielä astetta kovempia kavereita. Antti Hautalehdolla ja hänen työtovereillaan riittää töitä, joiden huipennoksesta ei kyllä vauhtia puutu.

Voi, Christian Rönnbacka. Tavallaan harmittelen että löysin tämän dekkaristin vasta nyt, tavallaan olen siitä tolkuttoman kiitollinen. Minulla on sarjan neljä osaa lukematta, neljä kehuttua dekkaria joista voin arvata pitäväni. Kaikki mikä kiiltää piti nimittäin sisällään monta asiaa joita dekkarissa arvostan - asioita joita luulen myös sarjan aiempien osien sisältävän.

Oli vauhtia. Vaikka välillä on ihanaa lukea hieman rauhallisempiakin dekkareita niin yhtä lailla nautin tällaisesta, vauhdikkaasta ja sopivasti toiminnan täyteisestä teosesta. Arvostan aina jos dekkarin "loppurytinä" on hyvä ja taidokkaasti rakennettu ja sen Rönnbacka todella osaa. Vauhtia loppupuolella kirjaa riitti ja sitä tämä dekkarihullu arvostaa.

Oli mahtava, kertakaikkiaan mahtava päähenkilö. Kuten te dekkarihullut tiedätte, hyvässä dekkarisarjassa täytyy, siis kertakaikkiaan TÄYTYY olla hyvä päähenkilö. Ja Antti Hautalehto todella on sellainen! Lukutoukan ja Antin kohtaus oli rakkautta ensi silmäyksellä - joidenkin fiktiivisten hahmojen kanssa se homma vaan toimii, tiedättehän? Minulla ainakin paremmin kuin tosielämän miesten.

Ja sitten se huumori. Arvostan suunnattomasti että dekkarissa on mukana huumoria, varsinkin sellaista huumoria joka kolahtaa minuun. Christian Rönnbackan ja minun huumorintajuissa on ilmiselvästi jotain samaa, sillä nauroin lukiessani monta kertaa ääneen. Ennen kaikkea nautin hyvästä dialogista - se oli nerokasta, hauskaa ja toimivaa.

Kaikki mikä kiiltää oli kertakaikkiaan mahtava dekkari. Se oli siinä määrin hyvä että eilisellä kirjastoreissulla lainasin kaksi Antti Hautalehto -sarjan aiempaa osaa jotta voin palata Antin ja hänen työtovereidensa pariin pian. Christian Rönnbacka lienee tuttu monelle dekkarihullulle, mutta jos ei vielä ole - tutustukaa, tuskin petytte!

torstai 10. marraskuuta 2016

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesä
Sirpa Kähkönen
412 s. 
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


Tankkien kesän aloittaminen samaan aikaan hytisytti hyvällä tavalla sekä hieman jännitti. Finlandia -ehdokas sentään, kirjailija joka vaikuttaa jo ihanalta persoonalta - mutta en ollut lukenut Kuopio -sarjaa. Pääsisinkö mukaan Tankkien kesän tunnelmaan? Entä jos se, etten tuntenut sarjaa tai hahmoja, pilaisi lukukokemuksen? Onneksi huoleni osoittautui turhaksi ja nautin lukemisesta, nautin niin kuin todella hyvästä kirjasta nautitaan.

Tankkien kesä on Kähkösen kirjoittaman Kuopio -sarjan seitsemäs osa. On vuosi 1968 kun Juho Tiihonen palaa kotikaupunkiinsa Kuopioon jossa moni asia muuttuu. Kerrostalot kohoavat ja monelle rakkaat puutalokorttelit hävitetään - samalla häviävät myös monen muistot joita tallentamassa on Stella Mertanen nauhurin kanssa. Euroopassa eletään hullua vuotta ja muutama loppukesän päivä koettelee kovasti aatteen rajoja. Uusi sukupolvi on valmis nousemaan kapinaan.

Kyllä, Sirpa Kähkönen on tosiaan ihana. Olisin tahtonut ihastua Graniittimieheen samalla lailla kuin monet muut mutta kaksi kertaa yritettyäni luovutin - se ei vain ollut minun kirjani. Tankkien kesä sen sijaan toi minun eteeni sen "minun Kähköseni", sen minkä vuoksi ymmärsin miksi tästä kirjailijasta niin paljon puhutaan ja pidetään. Tankkien kesän luettuani ja siihen ihastuttuani en ihmettele lainkaan että se Finlandia -ehdokkaiden joukossa.

Kyllä, tiedän että olisin saanut Tankkien kesästä paljon enemmän irti jos Kuopio -sarjan aiemmat osat olisivat minulle tuttuja. Nyt hypätessäni sarjaan keskeltä mukaan, en saanut hahmoista kuin pintaraapaisun. Tutustuin toki heihin, mutta olisin suonut tuttavuuden olevan paljon syvempi - ehkä se jonakin päivänä onkin, kun luen Kuopio -sarjan alusta alkaen. Uskon senkin päivän koittavan, sillä Tankkien kesä vakuutti minut siitä että Kähkönen on "minun Kähköseni" ennen kaikkea tässä sarjassa.

Kähkönen on kevyt ja painava. Tankkien kesä pitää sisällään suuria asioita mutta kirja ei ole silti raskasta luettavaa - vaan juuri sellainen lukunautinto, ajankuvaus, johon sukeltaa. Kuopio on ihana kaupunki ja jo senkin vuoksi haluan lukea sarjan alusta pitäen.

Voi, nämä tämän vuoden Finlandia -ehdokkaat ovat hienoja kirjoja. Olisin suonut mukana olevan jonkin totaalisen yllätyksen mutta olen näihinkin teoksiin tyytyväinen. Pääsen tänä vuonna seuraamaan paikan päälle Finlandia -palkintojen jakoa - kyllä sen takia kannattaa tehdä päivän reissu Helsinkiin!