sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Haaste: Unpopular bookish opinions


Viime päivät ovat menneet hieman sumussa, myös lukemisen suhteen. Erinäisten seikkojen takia jouduin olemaan pari päivää sairaalassa ja kun huonekaverikseni vielä sattui erittäin puhelias vanhempi rouva, ei lukurauhaa juuri löytynyt. Eilen, päästessäni "vapauteen", olinkin sitäkin iloisempi kun saan taas lukea rauhassa.

Blogattavia kirjoja ei siis nyt löydy, mutta onneksi bloggariystäväni ovat haastaneet minua paristakin suunnasta, joten voin nyt toteuttaa tämän. Olen seurannut Unpopular bookish opinions haasteen etenemistä kiinnostuksella ja olinkin innoissani saadessani tämän. Mutta vastaaminen ei olekaan mitään helppoa! Tässä tulevat säännöt:

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

Ja sitten niihin kysymyksiin:


1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et. 

Yksi tuli heti mieleen. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Ostin kirjan omaksi kun kaikki, siis kaikki kehuivat sitä niin paljon, hehkuttivat nautittavaksi lukuromaaniksi. Kyllähän minäkin siitä pidän, varmasti, ajattelin. No joo. Yritin lukea Doerrin kirjaa kahteen kertaan. Kummallakin kerralla uuvuin siinä kuudenkymmenen sivun paikkeilla kun en ymmärtänyt miksi kirjaa hehkutetaan. Mutta niin se vain on - kaikki eivät vain pidä samoista kirjoista.


 2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Taas tulee heti yksi mieleen. Melanie Gideonin Vaimo 22. Se oli ilmestyessään sellainen kirja joka sai paljon lokaa niskaansa, mutta minä kiinnostuin siitä silti. Enkä turhaan, sillä tykkäsin kirjasta kovasti - kevyt ja viihdyttävä, mutta hyvä silti.

 

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Tässä olen samaa mieltä kuin haastajani Annika: William Stoner ja Katherine, voi miten olisin halunnut heidän päätyvän yhteen. On myös paljon muita, mutta nuo kaksi tulevat vahvana mieleen.

 

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Fantasia. Pidän kyllä joistakin fantasiakirjoista, mutta sellaisesta jossa mennään ihan haltia-örkki-linjalle, ei minulle kolahda. Olisi kiva jos kolahtaisi, mutta kun ei niin ei.

 

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Tässäkin olen samoilla linjoilla Annikan kanssa: Harry Potter, et ole minun tyyppiäni.



6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.     

Jos sanon Tolkien, saanko hirveän myrskyn niskaani? Mutta tässä mennään taas tähän seikkaan, etteivät haltiat ja örkit kiinnosta minua. Uskokaa pois, olen yrittänyt.


7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Varmaan tässäkin mennään fantasia-puolelle, mutta sieltä en edes sillä tavalla tunne sarjoja.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Iik! En osaa sanoa.


Olipa mukava viettää sunnuntain aamuhetki haasteen kysymyksiä pohdiskellen.

Haastan mukaan ihanat: 
Hemulin kirjahylly
Hyllytontun höpinöitä
Kaisa Reetta T 

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

TaoLin: Suomen taivaan alla

Suomen taivaan alla
TaoLin
182 s.
2008 
Enostone









Arvostelukappale kustantajalta


Lukupiirimme Lukevien leidien myötä olen tutustunut moniin vieraita kulttuureja käsitteleviin kirjoihin joita en ehkä muuten olisi tullut lukeneeksi. Noiden kirjojen myötä kiinnostuin myös tiettävästi ensimmäisestä kiinalaisen maahanmuuttajan suomeksi kirjoittamasta kirjasta, TaoLinin teoksesta Suomen taivaan alla.

Suomen taivaan alla kertoo kiinalaisesta Lingistä ja suomalaisesta Tapiosta, jotka rakastuvat äkkiarvaamatta. Pariskunta menee Kiinassa naimisiin ja Ling muuttaa Tapion kanssa Suomeen - kohdatakseen täysin erilaisen kulttuurin ja ympäristön. Ling joutuu jättämään tyttärensä Kiinaan ja ikävöi tätä kovasti Suomessa. Suomen taivaan alla on vaikuttava kirja kahden kulttuurin kohtaamisesta.

Vaikka Suomen taivaan alla ei ole kirjallisilta ansioiltaan mitenkään silmäänpistävän hieno - mitä en oikeastaan odottanutkaan -, sen ansiot ovat aivan muualla. Siinä missä olen ihastunut moneen vieraasta kulttuurista kertovaan käännösromaaniin, oli TaoLinin romaanissa tavallaan myös omalla tavallaan vierasta kulttuuria. Vaikka Suomen taivaan alla ei ole omaelämänkerrallinen kirja, pitää kirja epäilemättä sisällään myös kirjailijan omia kokemuksia Suomesta ja elämästä täällä.

TaoLin kuvaa romaanissaan hienosti kahden kulttuurin kohtaamisen, sen miten yhdistää kahden erilaisesta maailmasta tulevan ihmisen arki. Hän kertoo myös kiinnostavasti elämästä Kiinassa, siitä, mitä kirjan päähenkilö ja kirjailija itsekin on lähtöisin. Suomen taivaan alla siis on samalla kurkkaus Kiinaan, arkeen ja elämään siellä - samalla kirja on vertailua suomalaisen ja kiinalaisen elämän ja arjen välillä. TaoLin löytää monenlaisia eroavaisuuksia, myös sellaisia jotka eivät ihan heti tule tavalliselle suomalaiselle tallaajalle mieleen.

Vaikka Suomen taivaan alla ei ole silmiinpistävän hieno kieleltään, täytyy kuitenkin muistaa että kirja on maahanmuuttajan suoraan suomeksi kirjoittama. Siihen nähden kerronta ja kieli on sujuvaa ja hienoa, ja kirjaa lukee jotenkin todella vaivattomasti. Minulle tärkeintä kirjallisuudessa onkin juuri tämä sujuvuus, joka tekee lukemisesta miellytävää - ei aina se kielellinen kikkailu.

Vaikka Suomen taivaan alla ei ole kirjailijan oma tarina, on se silti todella koskettava ja aidosti kerrottu. Tarinassa on omanlaisensa loppuhuipennos, josta en hiisku sanallakaan etten pilais elämystä kenelläkään - sanon vain sen, että se on tärkeä osa kirjaa. Kokonaisuudessaan Suomen taivaan alla on tärkeä kirja, joka piti kirjoittaa. Ja joka kannattaa lukea.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Cecelia Ahern: Valintojen vuosi

Valintojen vuosi
Cecelia Ahern
Suomentanut Terhi Leskinen
426 s. 
2016
Gummerus








Lainattu kirjastosta


Se on kesä! Ulkona paistaa aurinko todella lämpimästi ja parvekkeella on ihanaa lukea. Kesään kuuluvat ainakin minun kohdallani rakkausromaanit, ehkä enemmän kuin mihinkään muuhun vuodenaikaan. En liene tässä suhteessa poikkeus, sillä luulen chick litin ja muun viihdekirjallisuuden olevan todella hyvää luettavaa rannalle ja mökille.

Cecelia Ahernin Valintojen vuosi on hyvä esimerkki hyvästä kesäkirjasta. Vaikka Valintojen vuodessa on yli neljäsataa sivua, se on kuitenkin niin nopeaa luettavaa että kirja on lopussa ennen kuin ehtii huomatakaan - Ahernin tarinaa tahtoo ahmia, tahtoo tietää miten Jasminen käy.

Valintojen vuosi siis kertoo Jasminesta. Se on todella lämminhenkinen teos naisesta, jonka elämässä suurimmiksi rakkauksiksi ovat jääneet työ ja sisko. Jasmine irtisanotaan yhtäkkiä, täysin yllättäen, ja hän otteen itsestään - ja vähän elämästäänkin. Vuoden puutarhavapaa? Mitä hän tekisi? No, kunnostaisi puutarhansa. Jasminen naapurissa asuu kuuluisa radiojuontaja Matt irtisanotaan samoihin aikoihin ja hän on myös hukassa - löytäen lohtua juomisesta. Jasmine on päättänyt vihata Mattia, ja kun heidän tiensä kohtaavat Jasminen on vaikea suhtautua häneen. Uusi vuosi tuo kuitenkin tullessaan kummallekin monenlaista uutta ja arvaamatonta.

Cecelia Ahern ei ole mikään ennalta-arvattava viihdekirjailija, vaan hänen romaaninsa ovat aina jollain tapaa yllätyksellisiä, älykkäitä rakkausromaaneita. Vaikka Valintojen vuodessa rakkaus ottaa oman roolinsa, on siinä kuitenkin paljon muutakin. Ennen kaikkea ihastuin Jasminen ja hänen siskonsa suhteeseen, sillä heidän välillään on todellista aitoa välittämistä. Jasminen persoona tuleekin sisarusten välisessä suhteessa todella esiin, ja vasta sen kautta ihastuin tähän kirjan päähenkilöön todella.

Valintojen vuosi on myös puutarhaharrastajien kirja. Vaikka puutarhanhoito ei olekaan Ahernin romaanissa pääroolissa, on puutarhassa touhuaminen Jasminelle todella terapeuttista puuhaa. Olen saanut seurata läheltä, että sitä se puutarhaharrastajille todella on - tätäkin asiaa oli Ahern osannut kuvata todella hienosti. Aionkin vinkata kirjasta lähipiirissäni olevalle puutarhanaiselle, joka varmasti ihastuisi kirjaan.

Rakkaustarinaa kaipaaville, sekin puoli Valintojen vuodesta tottakai löytyy. Onhan Ahern ennen kaikkea viihdekirjailija, jonka kirjoissa rakkaustarinat näyttelevät suurta roolia. Ahern yllättää tässäkin kirjassa romanttisessa mielessä, joten kirjan lukeminen ei ollut niin ennalta-arvattavaa kuin monen muun viihderomaanin kanssa. Se ilahdutti kovasti!

Kuten Ahernin kirjoja yleensäkin, voin Valintojen vuottakin suositella myös sellaisille jotka eivät varsinaisesti ole rakkausromaanien lukijoita. Ahernin älykkyys ja terävyys sekä tietysti lämpö tuovat aivan oman sävynsä kirjaan, eikä Valintojen vuosi ole mitään höttöä tai hömppää. Chick li romaanille ominainen huumori toki tässäkin kirjassa on, sekin on niin lämmintä, ettei Ahernin oivalluksille voi olla hymyilemättä.

Kyllä, Valintojen vuosi on erittäin hyvä kesäkirja.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Deborah Levy: Uiden kotiin

Uiden kotiin
Deborah Levy
Suomentanut Laura Vesanto
144 s. 
2016
Fabriikki kustannus








Arvostelukappale kustantajalta


Yhtä paljon kuin ilahdun minulle uusien kirjailijoiden löytämisestä, ilahdun myös minulle uusista kustantamoista. Mistähän johtuukin että tämän kevään aikana olen löytänyt useamman kiinnostavan kustantamon? Todennäköisesti seuraan nykyään kirja-alaa niin tiukasti, että maailmaani astelee näitä kiinnostavia kustantamoja tavallista tiuhempaan. Yksi näistä on Fabriikki kustannus, joka vaikuttaa kertakaikkiaan todella kiinnostavalta löydöltä.

Fabriikki kustannuksen ensimmäisiä julkaisuja on Deborah Levyn suomennos Uiden kotiin. Levyn pienoisromaani kertoo kuuluisasta englantilaisrunoilijasta, Joe Jacobsista, joka lomailee Nizzassa huvilassa perheensä ja tuttavapariskuntantasa kanssa. Sattumien kautta paikalle ilmaantuu lisää väkeä, jotka sekoittavat lomaa omalla kummallisella tavallaan.

Vaikka Deborah Levyn pienoisromaanin juoneen on paikoin hieman hankala tarttua, se kuitenkin omalla tavallaan vie mukanaan. Uiden kotiin on kerronnallisesti erittäin vahva kirja, ja sitten kun se nappaa mukaansa ja kirjan hahmot avautuivat minulle, niin... se todellakin vie mukanaan. Vaikka en olisi osannut ajatella kirjaa yhtään paisutettuna, tuntui silti 144 sivua liian lyhyeltä. Näin hienoa kerrontaa, näin hieno kirjailija, joko tämä loppui? Toivottavasti Fabriikki suomentaisi pian Levyä lisää!

Uiden kotiin on omalla tavallaan jännittäväkin teos. Vaikka jännitys ei ole kirjan keskeinen osa, on se kuitenkin siellä sivussa, omalla psykologisella tavallaan. Levy onkin tuonut kirjaan monta asiaa, jotka tekevät pienoisromaanista omalla tavallaan suuren: ja niin hienon.

Uiden kotiin ottaa lukijaltaan, se vaatii keskittymistä ja antautumista. Mutta se myös antaa, se antaa nautinnon hienosta kerronnasta, Laura Vesannon taidokkaasta suomennoksesta ja aidoista henkilöhahmoista. Kiitos, Fabriikki kustannus että tutustutit minut Deborah Levyyn!

torstai 19. toukokuuta 2016

Mila Teräs: Noitapeili

Noitapeili
Mila Teräs
187 s. 
2016
Otava









Kustantajalta


Noitapeili oli luvussa olevien kirjojeni listalla poikkeuksellisen pian. Yleensä en lue montaa kirjaa yhtä aikaa ja jos kirja jää kesken - se sitten todella jää kesken. Noitapeili oli kuitenkin pöydälläni ikään kuin odottamassa milloin tulee sopiva hetki, oikeastaan aivan liian kauan. Nyt kun jälleen muistin kirjan olemassa olon, päätin kaikeksi onneksi lukea kirjan alusta saakka uudelleen.

Jo Noitapeilin alku on ihana: kaikki saa nimittäin alkunsa kirjastosta. Ystävykset Hugo ja Lydia löytävät Noitapeili nimisen kirjan välistä kartan, joka johdattaa heidät vanhaan, unohdettujen tarinoiden kirjastoon. Kirjastosta löytyy salareiti, jota kulkemalla Hugo ja Lydia päätyvät Kyöpelinvuorelle - sopivasti juuri nyt, sillä Kyöpelin kaupungissa on juuri alkamassa suuri Noitakonferenssi. Konferenssissa on tarkoitus paljastaa noitapeili, mutta Peilien Valtiaalla on toiset suunnitelmat. Ja ennen kuin Hugo ja Lydia huomaavatkaan, he ovat keskellä seikkailua.

Tämä Mila Teräksen lastenkirja aloittaa uuden kirjasarjan nimeltä Salainen kirjasto. Luulen että jo sarjan nimi vetää puoleensa niin lapsia kuin vanhempiakin lukijoita jotka rakastavat kirjoja ja lukijoita - ja toisaalta taas, Noitapeilin aihe voi houkutella luokseen niitäkin jotka eivät ole niin lukutoukkia, mutta kiinnostuneita noidista ja seikkailuista. Noitapeili onkin todella hyvä kirja molempiin tarkoituksiin: se tarjoaa kirjarakkautta sitä kaipaaville, hyvän lastenkirjan sekä hienon seikkailun.

Mila Teräs on minulle ennestään tuttu kirjailija ja osasinkin odottaa Noitapeililtä aika paljon. Hän on aiemmissa nuortenkirjoissaan kokeillut monenlaisia tyylejä, mutta Noitapeili on jotain aivan uutta. Seikkailu yhdistettynä lasten fantasiatyyppiseen kerrontaan on kertakaikkiaan mahtavaa, ja Teräs on todella onnistunut luomaan niin aidon tuntuisen Kyöpelin kaupungin, että kirjastossa käydessäni aloin miettiä minkä hyllyn takaa paljastuu reitti Kyöpelinvuorelle. Se olisikin hienoa, sillä Teräs kuvailee esimerkiksi Kyöpelin kaupungissa saatavia ruokia karmivan... herkullisesti? Ei sentään.

Aivan pienimmille lapsille Noitapeili ei kuitenkaan ole tarkoitettu, sillä kirja on oikeasti aika jännittävä. Luin vastikään Roald Dahlin Kuka pelkää noitia, joka hassua kyllä on siis kirja samantyyppisestä aiheesta. En kuitenkaan vertaisi sen enempää Dahlin ja Teräksen kirjoja, sillä Dahlin kirjan huumori on erilaista kuin Noitapeilin - vaikka toki Teräksenkin kirjassa ainakin minun silmissäni hauskuutta oli. Noitapeili oli minusta myös ihastuttavan kaunokirjallinen, ja omalla tavallaan aikuista viehättävä kirja. Suosittelen siis Noitapeiliä ihan yhtä lailla aikuiselle lukijalle, joka haluaa elämäänsä hippusen seikkailua!

Kenelle? Lapsille, tottakai. Ei ihan pienimmälle lukijalle, mutta luulen että tästä voi nauttia teini-ikäinenkin. Tytöille ja pojille, sillä uskon poikienkin pitävän Teräksen luomasta noitamaailmasta ja seikkailsta. Aikuisille, jotka eivät vierasta lastenkirjoja. Ja jos vierastavat, on Teräksen kirja hyvä lääke poistamaan tuo hassu ajatus!

tiistai 17. toukokuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Niin raskas on rakkaus
Sara Stridsberg
Suomentanut Outi Menna
365 s. 
2016
Tammi








Kustantajalta


Niin raskas on rakkaus eli varovasti mielessäni, kiinnostuksen kohteena tämän kevään kirjoista. Minua alettiin hiljalleen vetää kirjan puoleen kun kustantajan lähettämästä paketista paljastui tämä kovin kauniskantinen kirja ja kiinnostuksen viimeisteli Helsinki Lit, jossa kirjailija oli keskustelemassa. Luinkin kirjan viikonloppuna ja mitä sitä vaimentelemaan: rakastuin.

On Jim. On Jackie. Jim on Jackien isä, joka on aina halunnut kuolla ja elää elämäänsä mielisairaalassa. Jackie on vasta 13-vuotias, ja hänelle mielisairaalasta tulee toinen koti - erilaisten ihmisten keskellä erilaisessa ympäristössä hän saa kasvaa ja kokea nuoruutensa merkittävät asiat. Sairaala edustaa Jackielle eräänlaista rinnakkaistodellisuutta, se on paikka johon mennä, joka ei kuitenkaan tunnu täysin todelliselta. Ja kuitenkin se on totta, se on mielisairaalan asiakkaille utopia ja paikka jossa levätä. Niin raskas on rakkaus seuraa vierestä Jackien kasvua aikuiseksi - ja kyllä, Jimin vanhenemista.

Stridsbergin tekstiä kuvataan lyyriseksi romaaniksi ja sitä se kyllä onkin. Niin raskas on rakkaus on piirun verran runollinen, eteen päin kevyessti kulkeva ja kaunis. Se on ehdottomasti kirjan vahva puoli, sillä raskaammalla kerronnalla Niin raskas on rakkaus olisi voinut olla liiankin raskas. Kauniilla ja asteittain runollisella kerronnalla varustettuna kirja on höyhenen kevyt mutta silti painavasta aiheesta kirjoitettu ja surullinenkin.

Vaikka kirjassa suuressa roolissa on suru, on kuitenkin taustalla toivo. Se on tällaisessa romaanissa ainakin minulle erittäin tärkeää ja Stridsberg oli osannut sijoittaa sen kirjaan hyvin. Se on koko ajan läsnä, sen lukija huomaa, muttei sitä tyrkytetä liikaa. Elämässä on ne huonot asiat, joskus on vaikeaa, mutta toivo on kuitenkin koko ajan läsnä. Kaikesta selviää. Jopa Jim.

Mielisairaalaympäristö on minusta aina kirjassa kiinnostava. Niin raskas on rakkaudessa mielisairaala on todella suuressa roolissa - Jim elää siellä ja Jackiekin omalla, nurinkuriasella tavallaan. Hän tapaa siellä Jimiä, tuntee sairaalan väen ja tavat. Kirjailija kuvaa mielisairaalaympäristöä hyvin, kaunistelmatta ja paikoin kipeästikin mutta kuitenkaan liioittelematta. Hulluja ei ole helppo kuvata: heitä pitää kohdella lämmöllä ja jollain tapaa lempeästi. Vai onko tämäkin turhaa? Enpä tiedä tarvitsevatko mielenterveyspotilaat yhtään sen erikoisempaa kohtelua kuin kukaan muukaan - heitä vain kohdellaan sillä tavalla. Trust me, minä tiedän!

Stridsbergin romaanissa taistelevat valo ja varo, suru ja toivo. Tämä taistelu tekee kirjasta suuren, kauniin ja väkevän. Kun soppaan lisätään Outi Mennan taidokas suomennos, saadaan yksi kevään hienoimmista kirjoista.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Estelle Maskame: DIMINY - Tarvitsen

DIMINY - Tarvitsen
Estelle Maskame
Suomentanut Sirpa Parviainen
384 s. 
2016
Gummerus







Ostettu e-kirja


Aiemmin tänä vuonna runsaasti kohinaa kirjamaailmassa aiheutti Estelle Maskame nuortenkirjallaan DIMILY. Minä olen sen verran virran vietävissä, että pitihän tuo kirja klikkailla e-kirjana itselleen ja innostunkin siitä yllättävän paljon. Ihmissuhteet ja Kalifornian aurinko tempaisivat mukaansa, ja jäin kuumeisesti odottamaan seuraavaa osaa. Ja se on täällä jo nyt!

DIMINY jatkaa Edenin ja Tylerin tarinaa. On kulunut vuosi siitä kun Kaliforniaan muuttanut Eden hyvästeli Tylerin. Tyler pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti vuodeksi New Yorkiin - samalla Eden sai tilaisuuden miettiä mitä heidän välillään oikein on. Tyler kutsuu sisarpuolensa Edenin kesäksi New Yorkiin ja vaikka tytön poikaystävä suhtautuu matkaan kielteisesti, päättää hän lähteä. Heidän taas tavatessaan on selvää että heidän välillään on vieläkin sähköä, joka tietenkin tuo myös ongelmia mukanaan.

Kalifornian aurinko on vaihtunut New Yorkin meluun, mutta muuten sama DIMILY:stä tuttu teema sarjan jatko-osassa jatkuu: DIMINY keskittyy nuorten ihmissuhdeongelmiin ja rakkaushuoliin. Estelle Maskame ei ole silti sarjaan luonut mitään perinteistä kuviota, vaan pääroolin saavat sisarpuolet. Varmasti monilla lukijoilla löytyy Tyleristä ja Edenistä vahva mielipide, siitä pitäisikö heidän seurustella vai ei: varsinkin nuoremmat lukijat varmasti eläytyvät vahvasti nuorten rakkaustarinaan.

Minulle Maskamen kirjat ovat fiktiota, kevyitä nuortenkirjoja, jotka eivät ole siinä määrin vieneet sydäntäni että olisin eläytynyt Edenin ja Tylerin tarinaan. En ollenkaan sano että kirjat olisivat huonoja, vaan ne ovat omassa lajissaan todella vetäviä. Ihissuhteet ovat mutkaisia ja solmulla, ja nytkin DIMINY jäi kohtaan jossa jo nyt palavasti odotan seuraavan osan suometamista. Milloin, oi milloin?

Vaikka tähän mennessä sarja on ollut aika kevyt niin siinä on kuitenkin oma särmänsä ja särönsä. Kirjojen nuoret käyttävät surutta alkoholia ja huumeitakin, harrastavat irtosuhteita - ja sitten on tietenkin tämä Tylerin ja Edenin tarina joka on aika epätavallinen. Vaikka DIMILY:ssä elettiinkin Kalifornian auringon alla, niin elämä ei ollut kuitenkaan sellaista siveellistä ja hyveellistä niin kuin joissain tv-sarjoissa. Siitä juuri näissä kirjoissa pidän! Maskame näyttää elämän sellaisena kuin se onkin, sellaisena jossa löytyy säröäkin.

DIMINY ei ehkä valloittanut minua yhtä täydellisesti kuin Maskamen ensimmäinen kirja. DIMILY:stä olin kovin ihastuksissani ja vaikka tämänkin kirjan luin kovin mielelläni, niin silti se ei valloittanut minua niin täydellisesti. Kalifornian auringon puuttuminen ei haitannut, mutta ihmissuhdekuviot keskittyivät lähestulkoon täydellisesti Tyleriin ja Edeniin, ehkä olisin kaivannut hiukan mutakin. Odotan kuitenkin kovasti trilogian päätösosaa, tahdonhan tietää miten parin käy!

lauantai 14. toukokuuta 2016

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

Kuka pelkää noitia
Roald Dahl
Kuvittanut Quentin Blake
Suomentanut Sami Parkkinen
223 s. 
2016 (9. painos)
Art house







Kustantajalta 


Olen kuullut että monessa paikassa pitkin Suomea on luonto tänään virkistynyt sateesta. Joensuussa on kuitenkin nautittu edelleen keväisen kauniista säästä josta minäkin olen ulkona nauttinut. Tosin, televisiokin on houkutellut puoleensa, sillä Yle Teema lähetti hienoja kirjallisuuskeskusteluja Helsinki Litistä, joita oli ilo seurata myös kotisohvalta käsin. On ihanaa että järjestäjät ajattelevat metäkin, jotka eivät paikan päälle pääse!

Nyt haluan hetkeksi palata aiemmin tällä viikolla lukeneeni Roald Dahlin lastenkirjaan. Art house läheti minulle kerrassaan houkuttelevan kirjapaketin, joka piti sisällään kolme uutta painos Dahlin kirjoista, jotka on julkaistu Dahl-juhlavuoden kunniaksi. Syyskuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta Dahlin syntymästä, joten tänä vuonna juhlimme tätä lahjakasta tarinankertojaa - ja sen kunniaksi Art house on julkaissut kolme uutta painosta Dahlin kirjoista, jotka on kuvittanut Quentin Blake.

Ensimmäisenä noista kolmesta kirjasta luin Kuka pelkää noitia. Eihän Kuka pelkää noitia mikään satukirja ole, vaan se on aivan järkyttävä tositarina, mistäs muusta kuin noidista. Noidista, jotka eivät lennä luudalla vaan ovat iljettäviä ja viekkaita, jotka ovat piiloutuneet vaatteiden ja peruukkien alle, näyttäen aivan tavallisilta naisilta. On muutama seikka, jotka voivat noidat paljastaa ja Dahl kertoo ne kirjassaan. Noidat inhoavat lapsia ja yrittävät päästä heistä kaikin keinoin eroon. Kuka pelkää noitia kertoo eräästä nuoresta pojasta joka joutuu tekemisiin noitien kanssa ja hänen sankarillisesta isoäidistään.

Jos olisin tutustunut tähän kirjaan lapsena, niin olisin pelännyt noitia todennäköisesti loppuikäni. Tai ainakin lapsuuteni ajan. Vaikka kirja on totta kai huumorilla höystetty satu, niin olisin varmasti ottanut sen kaikki kääntet liian todenmukaisesti ja alkanut kytätä kaikkia niitä seikkoja joista Dalh kertoo. Niistä, joista noidan voi tunnista. Kirjaa ei ehkä ihan pienimmille lapsille olekaan suunnattu, vaan alakouluikäisille, sellaisille jotka jo voivat lukea kirjan itsekseen. Sen ikäisenä minäkin olisin varmasti hyreksinyt tarinalle ja nauttinut siitä. Mikähän siinä lienee, etten muista lukeneeni Dahlia lapsena? Tämäkin tarina oli nyt lukiessani minulle aivan uusi, joka oli toisaalta hyvä. Voin nauttia Dahlin kirjoista aivan uusina tarinoina juhlavuoden kunniaksi!

Meille suomalaisille kirjassa on aivan oma hehkunsa. Dahl on nimittäin keskittänyt Kuka pelkää noitia -kirjan Suomeen ja Norjaan, ja kirjassa seikkaillaankin jonkin verran Suomessa. Tuo lämmitti mieltäni kovasti, sillä aina kun maamme mainitan maailmankirjallisuudessa, se tuntuu hienolta.

Hienoimpana juttuja Dahlin kirjasta nousi minulle isoäiti. Hän on tavattoman viisas nainen, joka tietää paljon noidista ja on valmis puolustamaan lapsenlastaan viimeiseen saakka. Ja miten hän lapsenlastaan rakastaa - rakkaus säteilee tekstin läpi koko tarinan ajan, mutta lopussa rakkaus ja isoäidin viisaus vielä jotenkin huipentuu. En voinut olla ajatelematta omia mummojani ja sitä miten he minusta ja muista lapsenlapsistaan välitävät.Voih, isoäidit, mummot, mummit, mummat!

Quentin Blaken kuvitus toimii kirjassa todella hyvin. Olen tutustunut Blaken kuvitukseen David Walliamsin hienoissa lastenkirjoissa ja ihastunut siihen kovasti. Samalla tavalla ihastuin kuvitukseen nytkin, sillä Blake on jotenkin salaviisas ja taitava. Samalla viisaus ja lämpö säteilee Dahlin tarinasta.

Tämä kirja jää ehdottomasti aarteksi kirjahyllyyni. Tulemme lukemaan sitä varmasti yhdessä minulle rakkaiden, lähipiirini lasten kanssa.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Arvonnan tulokset






Kaunista, keväistä perjantai-iltaa, lukijani! Tämä viikonloppu on taas täynnä kirjapöhinää kun Helsingissä vietetään toista kertaa HelsinkiLit tapahtumaa. Syksyllä vielä ajattelin että menen tapahtumaan varmasti, mutta toisin kävi. Onneksi Yle Teema ilahduttaa meitä kirjahöpöjä ja lähettää tapahtuman suorana: ihanaa, voin seurata keskusteluja omalta sohvalta, samalla kirjaa lukien. Tämä ilta onkin jo tarjonnut kiinnostavia keskusteluja ja sama jatkuu vielä huomenna.

Tänään päättyi Marja-Leena Tiaisen Viestejä koomasta -kirjan arvonta. Kiitokset kaikille osallistujille, tällä kertaa voiton vei Mustemaailmani -blogin VJ. Laitathan tänne päin sähköpostilla osoitteesi, niin saan kirjan postiin.

Olen jotenkin hirveän innostunut nyt arvonnoista. Vien usein kirjoja kirjaston vaihtohyllyyn, ja sinne tulee vietyä myös melkoisia helmiä. Miksen siis saman tien hiukan useammin arpoisi jotakin kirjaa täällä blogissa, kun kiertoon niitä menee joka tapauksessa? Että pysykää kuulolla, arvontoja tulee jatkossakin.

Nautinnollisen keväistä, kirjojen täyteistä viikonloppua kaikille! Nautitaan auringosta, keväästä, hyvistä kirjoista ja HelsinkiLitin kirjakeskusteluista.

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Filminauha kohtalon käsissä
Alan Bradley
Suomentanut Maija Heikinheimo
317 s. 
2016
Bazar








Kustantajalta


Tämä kirjakevät on tuonut mukanaan monta kovasti odottamaani kirjaa, joista yksi on ehdottomasti Alan Bradleyn uusi Flavia De Luce -dekkari. Bloggarikollegoiden kehut saivat alun perin tarttumaan Bradleyyn, enkä ole katunut kertaakaan. Sarjan kirjat ovat tähän mennessä olleet toinen toistaan parempia, enkä joutunut taaskaan pettymään.

Filminauha kohtalon käsissä on neljäs suomennettu Flavia De Luce -sarjan dekkari. Tässä neljännessä osassa eletään joulun aikaa, jolloin Flavian kotikartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä. De Lucen perhe on rahavaikeuksissa, joten hänen isänsä on antanut kotinsa elokuvaväen käyttöön, selvitäkseen taas hieman pidemmälle. Filmiryhmän mukana saapuu kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wywern, jonka läheisyyteen Flavia kerta toisensa jälkeen huomaa hiipivänsä. Lumituisku yllättää kylän kun kaikki kyläläiset ovat kokoontuneet suuren filmitähden esiintymistä. Kuinkas käykään, koko kylän väki jää loukkuun Flavian kotikartanoon: kukaan vain ei ole valmistunut siihen että yhtäkkiä yksi väestä löytyy murhattuna.

Minulle Filminauha kohtalon käsissä oli ehdottomasti paras Bradleyn dekkari tähän mennessä. Okei, olen saattanut sanoa tähän mennessä jokaisesta Flavia -sarjan kirjasta näin, mutta tuntuu että aika Flavian seurassa paranee sitä myöten, mitä paremmin häntä ja hänen perhettään oppii tuntemaan. Sitä enemmän aina odottaa oikeaa hetkeä, milloin viettää aikaa hänen seurassaan. Minä panttasin hieman hetkeä Flavian seurassa. Kirja on odottanut hyllyssäni jo jonkin aikaa, mutta halusin hieman pitkittää nautintoa. Tällä viikolla, sateisena iltana, tuli juuri oikea hetki avata kirja. Nautin, todellakin nautin - ensimmäisiltä sivuilta aina loppuhuipennokseen saakka.

En säiky väkivaltaa tai raakuuksia dekkareissa oikeastaan ollenkaan, mutta jotenkin tällainen pehmeämpi dekkari silti tuntuu välillä hyvältä. Alan Bradleyn ajankuva on likimain täydellistä, ja hänen tarinankerrontansa sopii kuvattuun aikaan todella hyvin. Siihen sopii myös Maija Heikinheimon hieno suomennos, joka on sekin kirjan aikaan ja maailmaan todella sopivaa. Flavia De Luce -sarjan vanhanaikaisuus, sodan jälkeisen ajan henki ja Bishop's Lacey... yhdistelmä joka toimii.

Mietin Filminauhaa kohtalon käsissä lukiessani, onko Flavia kasvanut sarjan varrella? Merkkejä tästä en ainakaan tästä kirjasta huomannut, sillä hän on mielestäni pysynyt samantyyppisenä sarjan edetessä. Flavia on tosin hieman pikkuvanha, joten saattaahan hän pysyä luonteeltaan samanlaisena vaikka kuinka vanhaksi! Hänen iästään ei mielestän ainakaan tässä kirjassa juuri puhuta, joten tähän hätään en muista Flavian tarkkaa ikää. Paljon se ei ole, mutta hän vaikuttaa rutkasti ikäistään vanhemmalta.

Tietenkin minun mielestäni Flavia on parasta sarjassa. Onhan hän Bradleyn kirjojen sielu ja voima, tuo uusi Neiti Marple, nuori yksityisetsivä. Mutta omaa säteilyään sarjaan antavat hänen sisarensa, omalla tavallaan kiehtovat mutta hitsin veemäiset nuoret tytöt. Heitäkään ilman ei sarjaa olisi, vaikka huomaan lukiessani kiukuttelevani heille mielessäni. Toki sisarukset nuorena ovat usein ilkeitä toisilleen, mutta Flavian siskot tekevät ilkeydestä todellista taidetta.

Dekkarilukijalle Filminauha kohtalon käsissä on kevyempi välipala, kiehtova murhamysteeri. Muillekin Flavia De Luce -sarjaa voi lämpimästi suositella, sillä kirjasarja pitää sisällään herkullista Agatha Christie henkeä.


keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Khaled Hosseini: Leijapoika

Leijapoika
Khaled Hosseini
Suomentanut Erkki Jukarainen
342 s. 
2007
Otava








Ostettu


En varmasti ole ainoa jonka valtaa kevät- ja syksyaikaan villitys uusia kirjoja kohtaan. Tuntuu että joka puolella ilmestyy jatkuvasti toinen toistaan kiinnostavimpia kirjoja, joita vielä kaiken lisäksi välillä tippuu postiluukusta. Ei siis ehkä ole ihme, että usein tulee valittua luettavaksi jokin uusi kirja, tällaisten vanhojen helmien kuten Leijapoika sijasta. Tosin, minä luen niin paljon että olisi täysin mahdollista aina väliin ottaa jokin vanhempi helmi, mutta... liian usein käännyn uusien kirjojen puoleen.

Nyt kesällä aion korjata asian. Toki hyllystäni löytyy vieläkin kiinnostavia uusia kirjoja jotka aion kesän aikana lukea, mutta niin sieltä löytyy myös kehuttuja ja kiinnostavia useamman vuoden takaisia helmiä. Näitä aion kesällä lukea, sekä muutaman klassikon. Kesäkuun projektina on Täällä Pohjantähden alla, heinäkuussa Seitsemän veljestä ja elokuussa Linnunrata -sarja. Hienoja hetkiä luvassa, tiedän jo nyt.

Nyt, kun ulkona laulavat linnut ja kaikki on kaunista, poimin kirjahyllystäni tämän helmen. Leijapojan. Kirjan, joka minun olisi pitänyt lukea jo aikoja sitten - niin moni on tätä minulle kehunut. Olen lukenut Hosseinilta ainoastaan Ja vuoret kaikuivat, josta kyllä pidin kovasti - vaikka monet sanovat ettei se ole mitään hänen aiempiin kirjoihinsa verrattuna. Pitihän minunkin saada vertailukohta!

Leijapoika on suuri teos. Suunnattoman suuri. Se on tarina ystävyydestä, kasvamisesta ja Afganistanista. Se kertoo Amirista, joka elää lapsuuttaan isänsä Baban, tämän palvelijan Alin sekä Alin pojan Hassanin kanssa, joka on myös Amirin paras ystävä. Amirin äiti on kuollut synnyttäessään poikaa, ja jäljellä on vain kaipuu ja Baban lyhyet lauseet äidistä. Amirin lapsuus on lempeää aikaa johon kuuluu tarinoita ja leijoja, aurinkoa ja ystävyyttä. Sitten tapahtuu jotain joka muuttaa kaiken, jotain jonka ansiosta Amir hylkää Hassanin. Tämä muuttaa koko hänen elämänsä ja Amirin sisään muuttaa asumaan syyllisyys. Mitä vielä voi tapahtua? Talibanit tulevat.

Tässä on todella The Kirja. Sellainen täydellinen teos, jonka vertaista joudun hakemaan kauan. Kyllä, olen lukenut aiemminkin ystävyydestä ja sen särkymisestä kirjoitettuja romaaneja, mutta Hosseini tekee silti kirjassaan jotain suurta. Hän osaa koskettaa lukijaa, tuoda liikutuksen kyyneleet silmiin, ryömiä syvälle sieluun. Hän osaa herättää Amirin henkiin, nostaa hänet eläväksi kirjan sivuilta ja tuoda sohvalle viereen istumaan. Sanomaan "Itke vain, se puhdistaa.". Sillä sellainen Amir loppujen lopuksi on, hyvä ihminen.

Sitä paitsi, Leijapoika on suunnattoman tärkeä kirja. Suomessa ja maailmalla on varmasti runsaasti ennakoluuloja Afganistania ja sen asukkaita kohtaan. Minä sanon, että koskaan ei saisi millään perusteella yleistää käsityksiään, mutta sitä vain ihmiset tekevät. Hosseini rikkoo nuo ennakkoluulot kaunokirjallisesti ja fiktion voimin, kertoo että sielläkin asuu ihmisiä. Täysin tavallisia ihmisiä joilla on elämässään samanlaisia murheita kuin kellä tahansa. Kyllä, Khaled Hosseini on tavattoman viisas mies.

Leijapoika ei ole mikään kevyt kirja. Se on rankka, surullinen romaani jossa elämän pahoja, jopa raadollisia puolia ei kaunistella. Hosseini kertoo asiat suoraan, kaunistelematta ja sai minut vaikuttumaan - ja itkemään. Useamman kerran pyyhin kyyneleitä kirjaa lukiessani, enkä varmasti ole ollut ainoa. Raadollisuuksia en sen sijaan kavahtanut, vaan ne jotenkin kuuluivat tarinaan.

Huhhuh. Takana on mieletön lukuelämys. Sellainen, jonka jälkeen pudistelee päätään ja miettii että mitähän nyt seuraavaksi - mitä tällaisen kirjan jälkeen voi lukea? Mutta kyllä, olen ehtinyt lukea jo yhden kirjan Leijapojan jälkeen, eikä tämä edes aiheuttanut pelättyä lukujumia. Se on hienoa, sillä nyt kirjasta jää jotenkin parempi muisto. Kirja, joka teki vaikutuksen ja silti pystyn nauttimaan myös seuraavasta kirjasta.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Lisa Hilton: Maestra

Maestra
Lisa Hilton
Suomentanut Kristiina Vaara
379 s. 
2016
Tammi








Kustantajalta


Kun kirjaa kuvataan nimellä eroottinen trilleri, se ei varsinaisesti herätä minussa paloa: tuo kirja on pakko lukea. Sain kuitenkin kirjan ylläripakettina kustantajalta ja takakannessa oli sen verran vetoa että päätin kokeilla kirjaa. Täytyy sanoa: Maestra yllätti positiivisesti.

Maestra on trilleritrlogian avaus, jossa pääosaa näyttelee Judith Rashleigh. Kirjan alussa Judith työskentelee - tai oikeammin raataa - lontoolaisessa taidehuutokaupassa. Palkka ei päätä huimaa, mutta Judith pitää työstään. Mitä Judith tekee iltaisin? No hankkii lisätienestinsä maksettuna seuralaisena samppanjabaarissa. Hieman hitaasta alusta huolimatta yhtäkkiä juoni alkaa kulkea kun Judith lähestulkoon paljastaa suuren taidehuijauksen ja saa potkut. Tästä alkaa tapahtumaketju johon mahtuu kuolemantapaus jos toinenkin sekä useampi maa Euroopassa.

Maestra alkaa hieman hitaasti ja jouduinkin miettimään missä ovat nuo trillerikuviot. Erotiikkaa tihkui heti alusta pitäen, jonka voi arvata jo Judithin iltatyön perusteella. Sytyn itse harvoin eroottisesta kirjallisuudesta, eivätkä Maestran eroottiset kohtaukset olleetkaan syy miksi kirjasta pidin.

Syy oli se, että kun Maestran tapahtumat kunnolla polkaistaan käyntiin, niin sitten mennäänkin vauhdilla. Trillerikuvio mutkistuu luku luvulta, ja koko ajan Judithistä paljastuu uusia, yhä ovelampia puolia. Vaikka seksi oli koko ajan kirjassa läsnä, minulle suurempaa roolia näyttelivät taidemaailma sekä Hiltonin punoma, vauhdikas trillerimäisyys. Siinä missä nautin hitaammista ja rauhallisemmista dekkareista, ei minulla ole mitään tällaista vähän vauhdikkaampaa ja väkivaltaisempaa lajinsa edustajaa vastaan. Sillä aivan herkälle lukijalle Maestraa en uskalla suositella, sillä kyllä: ruumiita tulee, eikä se ole aina ihan kaunista luettavaa. Onneksi on runsaasti meitä jotka eivät hevin kavahda!

Maestra on vahvasti viihteellinen trilleri. Minulle ei eroottinen kirjallisuus tosiaan ole kovin tuttua, joten en osaa verrata sitä puolta kirjassa oikein mihinkään. Seksikohtauksetkaan eivät olleet mitään herkkää ja kaunista luettavaa, vaan Hilton antoi palaa niissäkin. Siveellisempi joutuu ehkä punastelemaan, pokerinaamat lukevat seksikohtaukset siinä missä väkivallankin.

Trillerikuvion ohella Maestrassa mukaan vetäisi Judith. Ihana, räväkkä ja varomaton Judith joka ei pelkää pistää päätään sinne missä sen ei ehkä kuuluisi olla. Kerrassaan mahtava keulahahmo tälle trilogialle! Ja kyllä, tajusin lukiessani: koska pidin Judithista valtavasti, minun täytyy luultavasti lukea myös seuraavat osat... Mikä ei liene lainkaan huono asia.

Kokonaisuudessaan Maestra on hyvä trilleri. Jännittävä ja vauhdikas, jossa juonenkäänteitä riittää: seksi juonessa tuli minulle siinä sivussa, lisänä jota en suoranaisesti rakastunut mutta en inhonnutkaan. Sillä sehän kuuluu Judithin elämään, miksei se kuuluisi kirjaankin?

P.S. Vielä perjantaihin (13.5.) asti aikaa osallistua Marja-Leena Tiaisen kirjan Viestejä koomasta arvontaan, täällä!

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas

Vain puoliksi kuningas
Joe Abercrombie 
Suomentanut Mika Kivimäki
397 s. 
2016
Jalava








Kustantajalta


Alku vuodesta tullut ylläripaketti Jalavalta piti sisällään Joe Abercrombie fantasiaromaanin Vain puoliksi kuningas. Vaikka en ole mikään tottunut fantasian lukija, kirja ihastutti kovasti: raajarikkona syntynyt Yarvi kuulosti jo takakannen perusteella sympaatiselta hahmolta. Kirja jäi kuitenkin hetkeksi jos toiseksikin kirjahyllyyn, mutta hyllyä järjestellessäni muistin kirjan olemassa olon ja se pääsi heti lukuun.

Vain puoliksi kuningas on Särkynyt meri -trilogian ensimmäinen osa. Sen pääroolia näyttelee prinssi Yarvi, joka on päättänyt voittaa takaisin valtaistuimensa. Vaikkei hän koskaan ole halunnut nousta tuolle paikalle, hän on valmis kestämään lukuisia julmuuksia päästäkseen sinne - edessä on paljon pahaa, ja tuo kaikki Yarvin on kestettävä. Urakkaa rasittaa myös se, että Yarvilta puuttuu toinen käsi ja se on taisteluita ajatellen huono asia. Hän ei pysty pitelemään kilpeä eikä heilauttamaan kirvestä, joten hän taistelee toisia vastaan älyllään. Jota riittää! Yarvi päättää lyöttäytyä yhteen toisten hylkiöiden kanssa ja huomaa pian heistä olevan hänelle enemmän hyötyä kuin ylhäisistä sotureista. Hän ystävystyy hylkiöiden kanssa, mutta vaikka he tukevat Yarvia, on edessä rankat ajat...

Aloittaessani fantasiakirjan minua jännittää aina hieman. Viekö tämä kirja minut johonkin sellaiseen maailmaan josta en ymmärrä mitään tai jonka tapahtumista en piittaa ollenkaan? Olen löytänyt monia helmiä fantasiakirjallisuuden joukosta, mutta olen myös löytänyt lukuisia kirjoja jotka ovat jääneet minulta kesken. Siksi Vain puoliksi kuningas oli todella iloinen yllätys - yhtäkkiä huomasin lukeneeni lähes sata sivua ja olevani ihan koukussa tarinaan.

Syy, miksi pidin Abercrombien kirjasta niin kovasti, oli ehkä se ettei siinä ollut peikkoja ja menninkäisiä, tiedättekö, sen tyyppistä fantasiaa? Sellainen harvoin puree minulle, tiedä sitten syytä. Vaikka Vain puoliksi kuninkaan tapahtumat ovat vahvasti fantasiamaailmaan sijoittuvia, on siinä kuitenkin ihmisiä. Ehkä hieman erikoisia, kummallisiakin ihmisiä, sotureita ja prinssejä, mutta kuitenkin ihmisiä. Se minuun vetosi.

Toinen asia mikä kirjassa vetosi minuun, oli prinssi Yarvi. Hän on tavattoman sympaattinen fantasiahahmo, raajarikkona syntynyt ja niin älykäs. Hänen älynsä on kertakaikkiaan vastustamatonta, ja kun hän lyöttäytyy yhteen hylkiölauman kanssa, hänen sympaattisuutensa vain kasvaa. Jo Yarvin takia tulen varmasti lukemaan trilogian seuraavatkin osat!

Täytyy tunnustaa että noin puolessa välissä kirjaa meinasin tippua kärryiltä. Vaikka Vain puoliksi kuningas onkin kohtalaisen helppolukuinen ja sujuva kirja, niin se kuitenkin vaatii keskittymistä. Liekö minun keskittymiseni ollut jossain ihan muualla, sillä jossain vaiheessa huomasin lukevani tapahtumista joista en tajunnut mitään. Tästä en tosin voi syyttää kirjaa enkä kirjailijaa, vaan ihan itseäni: ja sekin korjautui kun plarasin sivuja hieman taaksepäin ja keskityin kunnolla. Onneksi, sillä muuten olisin saattanut tipahtaa kokonaan kärryiltä.

Vain puoliks kuningas on kirja jota voi suositella sellaisellekin lukijalle jolle fantasia on vieraampi alue kirjallisuudessa. Se nimittäin nielaisee lukijan mukaansa tavalla, ettei edes tajua tutustuvansa fantasiaan vaan on vain koukussa kirjaan. Niin kävi minulle, enkä varmasti ole ainoa lajini edustaja. Voi Yarvi, odotan jo seuraavaa suomennosta!

lauantai 7. toukokuuta 2016

Maria Kuutti: Anna ja Elvis ja verraton vaari

Anna ja Elvis ja verraton vaari
Maria Kuutti
Kuvittaneet Katri Kirkkopelto, Ilmari Kettunen ja Päivi Kettunen
97 s. 
2016
Karisto







Kustantajalta


Palaan vielä kerran viikon takaisen lukumaratonin tunnelmiin. Oikeastaan vasta nyt kun olen purkanut lukemiani kirjoja pidemmiksi bloggauksiksi, olen tajunnut kuinka hyviä kirjoja maratonilla tulikaan luettua. Ja kuinka kaikki kirjoista olivat oikeastaan juuri maratonkirjoiksi sopivia - omilla tavoillaan kevyitä, ahmittavia ja samalla nautittavia.

Yksi maratonin kirjoista oli Maria Kuutin uusi Anna ja Elvis -sarjan kirja. Anna ja Elvis ja verraton vaari on sarjan neljäs kirja ja minä olen lukenut koko sarjan. Annan ja Elviksen tarinaa on ollut hauska seurata, ja oli ilo todeta että tämä sarjan neljäs kirja oli ehdottomasti parasta Maria Kuuttia.

Niin, Anna ja Elvis, nämä ihanat kaverukset. Nyt on koittanut viimein se hetki kun Anna pääsee kyläilemään Elviksen kotiin ja tutustumaan tämän perheeseen. Elviksen vanhemmilla vain on koko ajan hirveä kiire ja he tuntuvat olevan kovin kiinnostuneita puhelimistaan. Lapset viettävätkin paljon aikaa Elviksen vaarin seurassa, joka on kyllä mahtava tyyppi. Vaari on himokuntoilija, joka on tilanntu ostoskanavalta jos jonkinmoista vekotinta. Sitten Annan mitta tulee kuitenkin täyteen Elviksen vanhempiensa kanssa, ja hän päättää puuttua asiaan.

Anna ja Elvis ja verraton vaari on samaan aikaan hauska ja oivaltava. Lapsilukijalle se on varmasti ennen kaikkea hauska, mutta aikuinen oivaltaa myös syvällisemmän teeman eli Elviksen vanhempien kiireen ja kiinnostuksen omiin puhelimiinsa. Tosin, miksei sitä tajuaisi lapsikin? Elviksen vanhemmat eivät varmasti ole ainoita kiireisiä vanhempia joiden silmät ovat aivan liikaa kiinni älypuhelimen näytössä, joten varmasti lapsetkin tajuavat tämän puolen kirjassa. Ehkä he voisivat myös ottaa onkeensa siitä että Anna puuttuu asiaan, ja voivat myös tehdä itse jotain asialle?

Olen pitänyt aiemmistakin Anna ja Elvis -kirjoista kovasti, ja niissä huumori on näytellyt pääroolia. Nyt kuitenkin Maria Kuutti näyttää itsestään kirjoittajana syvällisemmän, jollain tavalla suuremman roolin ja sen takia pidinkin kirjasta valtavan paljon. Elviksen vanhempien kiirettä ei ole kuitenkaan nostettu liian suureen rooliin, vaan niin lapsi kuin aikuinenkin saa samaan aikaan nauraa Elviksen vaarille, joka on tosiaan aika verraton.

Minulta löytyy hyllystäni kaikki Anna ja Elvis -sarjan kirjat, ja tulen varmasti vielä joskus palaamaan näihin. Viimeistään sitten kun täditettäväni vielä vähän kasvaa, ja saan lukea näitä kirjoja hänen kanssaan - sitä odotan!

Anna ja Elvis -sarjalle ei minun mielestäni ole ikärajaa. Aika nuorikin lukija voi kirjasta nauttia pieninä paloina ääneen luettuna, ja yläikärajaa näille ei todellakaan ole! Maria Kuutin lempeälle huumorille nauraa helposti aikuinenkin.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Marja-Leena Tiainen: Viestejä koomasta & arvonta!

Viestejä koomasta
Marja-Leena Tiainen
210 s. 
2016
Tammi









Ostettu


Lukumaratonin purkupinossa on vielä pari hyvää kirjaa, sitten tämäkin urakka on ohi. Tavallaan on ollut mukavaa muistella maratonhetkiä ja hyviä lukukokemuksia, mutta kaikkein mieluiten pitäisin kiinni tilanteesta jolloin bloggauspinoa ei olisi lainkaan tai se olisi yhden kirjan paksuinen. Nyt pino oli korkeimmillaan kamala, vielä kun siihen lisättiin Suomi lukee -sivulle blogattavat kirjat.

Luin maratonilla Kirjan ja ruusun päivänä ostamani Marja-Leena Tiaisen uuden nuortenkirjan. Tiesin jo pitkään ennen teemapäivää minkä kirjan nappaisin kirjakaupasta mukaani, sillä olin huomannut että Tiaisen romaani ilmestyisi aivan niinä päivinä. Hieman vain jännitti, ehtisikö kirja kirjakauppaan viikonlopuksi... onneksi sain sen mukaani! Lukekaa bloggaus loppun, sillä jollakin teistäkin on mahdollisuus saada kirja omaksi...

Viestjä koomasta kertoo nuoresta Silvasta. Se kertoo yhdestä kesästä, jolloin Silva painostetaan hyppäämään sillalta alas veteen, eikä hän nousekaan heti pinnalle: tyttö vajoaa koomaan ja joutuu sairaalaan. Kirja kertoo onnettomutta edeltävistä tapahtumista, mutta ennen kaikkea se kertoo ajasta, jolloin Silva havahtuu Kooma -nimisessä paikassa. Hän tutustuu siellä toisiin, kuolemanvaarassa oleviin nuoriin ja saa siellä tehtäväkseen viedä viestejä elossa oleville ihmisille. Jokainen viesteistä on omalla tavallaan tärkeä, ja se muuttaa jollain tapaa saajansa elämän. Silva herää kummissaan, mitä hänelle on tapahtunut, mikä Kooma oli?

Viestejä koomasta on todella hieno kirja. Se seikkailee todellisuuden ja fantasian rajamailla, sillä jotakin fantasianomaista kirjassa minusta oli. Lukija viedään toiseen todellisuuteen ja toiseen maailmaan, niin kuin viedään Silvakin. Siinä missä Silva saa pysytellä elämän syrjässä kiinni, täytyi minunkin yrittää pysyä kiinni todellisuudessa lukiessani kirjaa. Ja yrittää välttyä kyynelehtimästä, sillä Tiainen oli tähänkin romaaninsa onnistunut saamaan kovin liikuttavia asioita.

Viestejä koomasta keikkuu todellisuuden ja fantasian rajamailla, mutta se on myös eräänlaine kasvukertomus. Tarinan aikana Silva kasvaa mielettömästi, siinä missä tarinan alussa hän oli vähän sellainen huithapeli joka teki mitä tykkäsi, niin kirjan lopussa hän on aivan jotain muuta. Se olikin todella tärkeä asia tässä kirjassa, sillä se osoittee nuorellekin lukijalle miten ihminen voi muuttua. Ja silloinkin, kun Silva muuttuu, hänestä ei tule mikään nössö vaan älykkäämpi nuori nainen joka hyväksyy muut.

En varmaankaan ole ainoa aikuinen joka pitää suunnattomasti Marja-Leena Tiaisesta. Eikä häntä voi olla arvostamatta, onhan hän kirjoittanut niin mielettömän määrän kirjoja - joista minä olen lukenut vain murto-osan. Aikuisten romaaneja en ole lukenut lainkaan, mutta lupaan, otan vahingon takaisin! Kuitenkin hänen nuortenkirjoissaan on muutama sellainen, jotka ovat jääneet vahvasti mieleeni ja jotka olen lukenut uudelleen ja uudelleen. Esimerkiksi Rakas Mikael ja 2013 ilmestynyt Khao Lakin sydämet ovat olleet sellaisia jotka ovat tehneet suuren vaikutuksen. Tiaisella onkin tapa ottaa nuortenkirjoihinsa väkevät, vahvat aiheet joista hän kirjoittaa hienosti. Niin hän on tehnyt jälleen kerran, ja tekee sen - jälleen kerran - mahtavasti.

Minusta Viestejä koomasta on kirja niin aikuisille kuin nuorillekin. Se on nuorille vahva kirja Silvasta johon voi helposti samaistua, ja aikuisille se on taas jo kaunokirjallisestikin hieno kurkkaus nuoren pään sisään - ja todellisuuden rajalle. Kyllä, todella lämmin suositus Lukutoukalta!

Nyt sinulla on mahdollisuus saada kirja omaksesi: arvon yhden kappaleen Viestejä koomasta kirjaa. Tällä kertaa arvontaan pääsevät mukaan vain ne, jotka ovat Lukutoukan kulttuuriblogin rekisteröityneitä seuraajia ja mukaan lasketaan totta kai myös uudet seuraajat. Jokainen osallistuja saa yhden arvan, ja arvontatapahtuu epäonnen päivänä, perjantaina 13.5. kello 18. Onnea arvontaan!

tiistai 3. toukokuuta 2016

Noora Kunnas: Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni

Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni
Noora Kunnas
Kuvittanut Jenna Kunnas
142 s. 
2016
Otava








Lainattu kirjastosta


Ulkona paistaa ihanasti aurinko ja parvekkeella on jo lähestulkoon kuuma. Kevät on jo pitkällä ja välillä olo tuntuu lähestulkoon kesäiseltä - päivä päivältä tuntuu ihanammalta käydä kävelyllä, luonto vihertää kauniisti. Olen jo aloittanut lukuhetket parvekkeella, jotenkin ulkoilmassa lukemisesta nauttii enemmän kuin sohvannurkassa köllötämisestä. Nautitaan keväästä!

Nyt palaan hetkeksi viime viikon lukumaratonin tunnelmiin. Yksi luetuista kirjoista oli Noora ja Jenna Kunnaksen Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni, kirja joka oli minulle aika takuuvarma juttu. Kaheli sakki oli minulle tuttu sarjan esimmäisestä kirjasta, Kaheli sakki ja kauhujen kaappi, josta tykkäsin kovasti.

Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni kertoo edellisestä kirjasta tutuista nukkekodin, Majatalo Perätuulen, asukkaista. Nyt Majatalo Perätuuleen ilmestyy uusi tyyppi: pöyhkeä paroni muhkeassa peruukissaan. Paroni on kaiken kaikkiaan aika ikävä tyyppi, hän tuntuu ajattelevan että maailma pyörii hänen napansa ympärillä, eivätkä siitä tietenkään majatalon asukkaat pidä. Kaheli sakki alkaa suunnitella miten tuosta ikävästä pöyhkeilijästä päästäisiin.

Noora Kunnas ja Jenna Kunnas ovat hyvä kaksikko mitä lastenkirjojen tekemiseen tulee. Noora Kunnaksen teksti ja Jenna Kunnaksen kuvitus toimivat hyvin yksiin ja kaiken kaikkiaan saadaan aikaan paketti joka naurattaa jopa minua, vaikka en ihan kohderyhmää edustakaan. Olen varma että lapset tykkäävät näistä kirjoista todella paljon. Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni nimittäin sisältää pieruhuumoria, joka taitaa olla sellainen juttu joka jaksaa naurattaaa aina. Se nauratti minuakin pienenä (okei, naurattaa välillä vieläkin), ja tuntuu että täditettäväni jaksaa nauraa näille samoille jutuille. Hän kyllä tuomitsee ankaralla kädellä aikuisten käyttämät vessasanat, mutta itseä ne jaksavat vähän kuitenkin naurattaa...

Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni on todella hauska kirja. Aikuisen, joka kirjaa lukee, pitää kääntää aivonsa omalle kirjan vaatimalle taajuudelleen, sillä sen Jenna Kunnaksen teksti vaatii. Hän ei olekaan varmasti kirjoittanut kirjaa kaikille sopivasti tai opettavaisesti, vaan sellaiseksi joka naurattaa lapsia. Eikä varmaankaan tarvitse hävetä, vaikka on aikuinen ja nauraa Majatalo Perätuulen sattumuksille?

Alakouluikäisille Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni on todella hyvää luettavaa, ja kirja on sopivan ohut ja isohkolla tekstillä kirjoitettu, että sitä voi lukea vasta lukemaan oppineetkin.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko

Miia Martikaisen kärsimysviikko
Nelli Hietala
161 s. 
2016
Karisto









Kustantajalta


Aika palata bloggausten osalta aikaan edelliseen viikonloppuun ja vapun lukumaratoniin. Lukumaratonilla luin enimmäkseen lasten- ja nuortenkirjoja, ja jokainen lukemistani kirjoista oli omalla tavallaan niin hyvä että päätin tehdä jokaisesta oman bloggauksensa. Näin saan kirjat paremmin esille, kuin vain lyhyellä kommentoinnilla maratonin lomassa. Esimerkiksi Miia Martikaisen kärsimysviikko yllätti minut todella positiivisesti!

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Miia Martikaisesta, 17-vuotiaasta tytöstä, joka kypsyy vanhempiensa kanssa mökillä. Myrsky tuo mukanaan yllätyksen, kun rantaan ajautuu Miian ikätoveri Taneli isänsä kanssa - heidän veneestään on loppunut bensa ja kaksikko joutuu jäämään saareen. Taneli ja Miia lähtevät satamaan täyttämään bensakanisteria, ja he ajautuvatkin omaan, vuorokauden mittaiseen seikkailuunsa.

Miia Martikaisen kärsimysviikko on juuri sellainen kesäinen, kepeä ja hauska ihmissuhdeseikkailu nuorille, joita voin lämpimästi suositella riippukeinulukemiseksi. Kirja kyllä vaatii nuorekkaan mielen, joten ihan kelle tahansa aikuiselle en sitä suosittele - mutta minä nautin siitä. En ole kirjan kohderyhmää vaan paljon vanhempi, mutta jo se todistaa, että kirjasta voi nauttia vanhempikin lukija. Olenkin vankasti sitä mieltä että lasten- ja nuortenkirjoista voivat nauttia myös aikuiset, kunhan vain asettaa niitä lukiessaan aivot oikeaan asentoon. Aina ei pidä tuijottaa ikäsuosituksia vaan lukea muutakin!

Jos ajattelen Miia Martikaisen kärsimysviikon kohderyhmää, ajattelen 14-18 vuotiaita tyttöjä. Ihan nuorimmille tytöille kirja ei ole mielestäni tarkoitettu, mutta itse olisin varmasti yläkoulu ikäisenä kirjasta tykännyt kovasti. Tiedän että teini-ikäisissä nuorissa on paljon niitä, jotka haluavat lukea vakavampia nuortenkirjoja, eikä Nelli Hietalan kirja sellainen ole - suosittelen kuitenkin heillekin tätä kirjaa kesälukemiseksi, sillä välillä on mukava lukea jotain kevyempää, sujuvasti kerrottua, paikoin hauskaakin kirjaa.

Sujuva kerronta onkin yksi Nelli Hietalan romaanin vahvuus. Toisena Miia Martikaisen kärsimysviikon vahvuutena pidän ihmissuhdekerrontaa: Tanelin ja Miian suhteessa on herkkyyttä, tunteita ja flirttiä - juuri sitä mitä kesä tuo tullessaan monille nuorille. En paljasta liikaa Tanelin ja Miian suhteesta, mutta kokonaisuudessaan heidän suhteensa (ja koko tarina) on juuri sitä: kesäinen.

Mitään vakavaa tai masentavaa Miia Martikaisen kärsimysviikko ei lukijalleen anna, vaikka kirjan nimessä kärsimysviikosta puhutaankin. Luulenkin että kirjailija on halunnut kujeilla kirjan nimessä, sillä jotain kujeilevaa on Miian hahmossa muutenkin. Hän on räväkkä ja vauhdikas nuori nainen, joka hymyilyttää persoonallaan.

Suosittelen kirjaa lämpimästi, ennen kaikkea kohderyhmälle! Pojille Miia Martikaisen kärsimysviikko ei suoranaisesti ole, mutta ehkäpä joku poika tahtoo tähän tarttua tutustuakseen tytön sielunmaisemaan.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Stephen King: Epätoivon kaupunki

Epätoivon kaupunki
Stephen King
Suomentanut Ilkka Rekiaro
617 s. 
1996
Tammi








Saatu lahjaksi


Ystävilleni ja perheelleni on vaikeaa ostaa minulle lahjaksi kirjoja. Varsinkin jos puhutaan uutuuskirjoista, niin tehtävä on liki mahdoton - monet kirjoista minulla joko hyllyssä odottamassa, tai olen kirjan jo lukenut. He ostavatkin uutta kirjallisuutta minulle vain tarkkojen toiveideni mukaan, mutta ystäväni antavat minulle lahjaksi joskus vanhempaa kirjallisuutta. Sain hyvältä ystävältäni viime jouluna lahjaksi Stephen Kingin Epätoivon kaupungin, kirjan jota hän itse rakastaa. Viimein, nyt kevään korvalla, löytyi sopiva hetki tälle tiiliskivelle, enkä ennen aloittamista olisi osannut arvata miten sopivaan hetkeen Kingin romaani tuleekaan.

Epätoivon kaupunki alkaa siitä, kun Peter ja Mary Jackson lähtevät ajamaan Peterin siskon autolla kohti kotia, kohti New Yorkia. He eivät arvaa mitä edessä onkaan, sillä Nevadaa halkovalla valtatiellä numero 50 tapahtuu jotain. Mary säikähtää liikennemerkkiin kiinnitettyä kissanraatoa, ja sitten heidät pysäyttää omituinen poliisi. Poliisi keksii jostain syyn pidättää heidät, ja he päätyvät Desperationin kaupunkiin. Sinne päätyy samalla tavalla monta muutakin matkalaista, ja putkassa he saavat vartijakseen kojootin. Heillä on yksi mahdollinen pelastaja: Steve Ames, joka ei tiedä miten suuri rooli hänellä on.

Kaksi vuotta sitten kesällä minä tutustuin Kingiin. Tutustuin tähän hienoon kirjailijaan Kuvun alla -romaanin kautta, ja se oli elämys vailla vertaa. Jäin romaanin aivan koukkuun, ja muistan miten ahmin ja nautin kirjaa kesämökillä. Sen jälkeen olen lukenut Kingin uudempia romaaneja, mutta mikään ei ole ollut Kuvun alla vertainen. Odotin Epätoivon kaupungilta paljon, sillä vaikka tämä ei aivan vanhimpia Kingin romaaneja olekaan, niin silti hieman vanhempi.

Ja olihan Epätoivon kaupunki aivan tolkuttoman hyvä! Kingin rakentamat hahmot ja juoni pääsevät kuudensadan sivun aikana todella oikeuksiinsa, ja minä olin ihan niskakarvat pystyssä paikka paikoin kirjaa lukiessani. Vaikka pidinkin kirjasta, tuntui välillä että kirjaa olisi hiukan voinut tiivistää. En varsinaisesti kyllästynyt, mutta välillä pidättelin haukotustani. Oliko kaikki aivan tarpeellista?

Luin Epätoivon kaupunkia alkuviikosta, kun jouduin yhtäkkiä lähtemään sairaalaan päivystykseen. En voinut tietää joutuisinko jäämään sairaalaan osastolle, ja jouduin tietenkin hieman varautumaan etukäteen. Jotkut ottaisivat mukaan esimerkiksi vaatteita tai muuta vastaavaa: minä otin kassillisen kirjoja. Minut paremmin tuntevat eivät ihmetelleet tätä lainkaan! En kuitenkaan joutunut jäämään sairaalaan, mutta jouduin kuitenkin odottelemaan päivystyksessä monta tuntia. Ette arvaakaan kuinka hyvään tilanteeseen Epätoivon kaupunki tuli luettua, sillä aika ja paikka unohtui kun luin sitä sairaalan aulassa istuessani. Nautin vain lukemisesta, ja yhtäkkiä havahduin kun lääkäri huutaa että on minun vuoroni. En voi kuin kiittää herra Kunigasta ja tuuriani, että satuin lukemaan päivystyksessä niin hyvää kirjaa!

Ilkka Rekiaro on minulle The Suomentaja, mitä tulee Kingin romaaneihin. Toki olen lukenut muidenkin taidolla kääntämiä kirjailijan kirjoja, mutta Kuvun alla oli Rekiaron kääntämä, ja jotenkin siitä on jäänyt minulle tietynlainen tunne - hän on osannut kääntää hienosti Kingin tietynlaiset nokkeluudet ja sutkautukset, joille kauhunväristysten lomassa voi hieman nauraakin.

Epätoivon kaupunki on paitsi aivan tolkuttoman jännittävä, myös hieno romaani. Se on täynnä todella hienoa kerrontaa ja hienoa suomennostyötä, sitä lukiessa saa välillä hymähdellä ja nauraa, ja välillä pelätä kunnolla. Ja nauttia hirvittävän hyvästä kirjasta.

Hyllyssäni odottaa vielä kaksi Kingiä. Ne tulevat tarpeeseen silloin kun haluan nauttia jostain todella hyvästä.