lauantai 27. helmikuuta 2016

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja yksi: Kutsu

Kepler62 - Kirja yksi: Kutsu
Timo Parvela & Bjørn Sortland
Kuvittanut Pasi Pitkänen
121 s.
2015
WSOY








Lainattu kirjastosta


Kepler62 -sarja on taas yksi asia jonka kirjablogit minun eteeni toivat. Hyvät lastenkirjat jäävät vieläkin ihan liian usein huomaamatta katalogeista, mutta tähän sarjaan kiinnitin huomiota kun yksi jos toinenkin bloggari sen huomioi - ja kehui. Pitihän minunkin, ja jäin heti koukkuun!

Aivan ensiksi seuraa matka tulevaisuuteen. Aikaan, jolloin maapallo on pahasti ylikansoitettu ja luonnonvarat hupenmassa. Ei hyvältä näytä. Tutustutaan myös Ariin ja Joniin, veljeksiin jotka elävät kaksin, ja Ari joutuu huolehtimaan sairaasta pikkuveljestään. Täytyy hankkia ruokaa ja kuluttaa päiviä, jotka menevät lähinnä pelaillen. Sitten pojat saavat käsiinsä himoitsemansa Kepler62-tietokonepelin. Alkaa armoton seikkailu, kun pojat tahtovat saada pelin läpi: kukaan ei tiedä mitä viimeisen tason suorittaneille käy.

Kepler62-sarja on kuusiosainen, ja sarjan toinen osa on jo ilmestynyt. Seuraavan kirjastoreissun yksi hankinta on jo selvillä, sillä tähän sarjaan jäin koukkuun. Jotenkin minulle jäi tunne, että tämä ensimmäinen kirja on alustusta, se kertoo mitä tapahtuu. Kutsu kuvaa aikaa, mihin sarja sijoittuu, ja se myös kertoo Arista ja Jonista. Tottakai kirja kertoo myös Kepler62:sesta, siitä, mihin koko kirja keskittyy. Mutta tuntuu, että seikkailu alkaa vasta sarjan toisessa osassa.

Vaikka tarina vasta alkaa Kutsussa, oli tämä silti todella hieno aloitus. Kierrellessäni blogeja huomasin, etten ole ainoa joka kirjasta on innostunut, ja luulen että meitä sarjan seuraavaa kirjaa odottavia on useita. Vaikka meitä aikuisiakin seikkailukertomus kiinnostaa, niin luulen että vielä innostuneemmin uutta osaa odottavat lapset. He kuitenkin kuuluvat kohderyhmään, ja heitä ajatellen sarja on kirjoitettu.

Ja tässä nyt on sellainen sarja johon innostuvat varmasti myös nuoret pojat. Jo tässä ensimmäisessä osassa oli niin paljon vauhtia ja toimintaa, että mitäs sitten kun seikkailu kunnolla alkaa!  Kirjailijakaksikko osaa todella kirjoittaa myös pojille, ja avaruusaihe on varmasti myös poikia lähellä. Myös se, että kirja pohjautuu tietokonepeliin, on seikka joka vetoaa nuoriin poikiin. En ollenkaan sano, etteivätkö tytötkin tästä innostuisi: oikeastaan tämä on sarja kaikille joilla on seikkailumieltä.

Ja mikä kuvitus tässä kirjassa on! Pasi Pitkänen on tehnyt niin hyvää työtä, että siitä ei voi olla pitämättä, ja sitä ei voi olla ihastelematta. Kuviin jää kiinni, niitä tutkii hetken jos toisenkin. Se tekee lukemisesta vielä suuremman nautinnon.

Kepler62 on todella hyvä syy aikuisellekin lukea lastenkirjallisuutta.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Lukupiirissä: Han Han: Kolme porttia

Kolme porttia
Han Han
Suomentanut Rauno Sainio
512 s.
2014
Basam books








Ostettu


Lukupiirimme Lukevat leidit kokoontuu aina joka kuukauden viimeisenä tiistaina, ja kuluneella viikolla oli taas tapaamisen aika. Helmikuun kirjamme kanssa matkasimme Kiinaan, Han Hanin kirjan Kolme porttia kanssa. Minä olin ehdottanut tätä kirjaa, enkä olisi osannut ajatella mikä keskustelu kirjasta syntyy.

Kolme porttia keskittyy kiinalaiseen koulumaailmaan. Kirjan keskellä on päähenkilö Lin Yuxiang, joka yrittää löytää nuoruudestaan jotain, mistä innostua. Kolme porttia tuo esiin Kiinan yhden lapsen politiikasta johtuvan nuorten keskinäisen kilpailun, ja kuvaa sitä miten nuoren kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen herää. Kirja myös kuvaa lumoavasti Linin rakkautta kirjallisuuteen.

Han Hanin meriittiluettelo on innostava. Hän on bloggaaja, laulaja, elokuvaohjaaja ja rallikuski. Hän on kirjoittanut esikoisromaaninsa koulutuntien aikana, ja tämä kaikki tekee kirjasta omalla tavallaan kiinnostavan. Lukupiirissämme keskustelu velloikin puolelta toiselle, mutta täytyy sanoa: meidän leidimme eivät tähän teokseen oikein syttyneet.

Vaikka omassa mielessäni heräsikin kapinahenki keskustelumme aikana, ja päädyin antamaan kirjalle neljä tähteä, niin täytyy silti sanoa etten rakastunut Kolmeen porttiin. Ihastuin kyllä Han Hanin kerrontatyyliin ja ennen kaikkea Rauni Sainion käännökseen, joka sekin herätti mietteitä lukupiirissämme puolesta ja vastaan. Tämä oli mielestäni todella kiinnostavaa, sillä muuten kirjan sisällöstä voi aina olla montaa mieltä (eiväthän kaikki millään rakastu tai inhoa samaa kirjaa!), mutta se että käännöksestäkin voi olla montaa mieltä, oli uutta minulle. Leideissämme oli useampi, joka oli sitä mieltä että käännös oli todella huono, mutta sitten oli meitä jotka pidimme sitä nerokkaana ja hienona, ehkäpä kirjan parhaana puolena.

Monia meistä ihastutti myös Han Hanin tapa kritisoida Kiinan koulujärjestelmää, ja eräs leidimme kommentoikin että oli naurahdellut kirjailijan satiirille. Se oli minunkin mielestäni herkullista, ja ehdottomasti keskeinen osa kirjaa. Satiirin ja kritiikin ymmärtäminen vaatii kirjaan perehtymistä, ja tavallaan ymmärränkin heitä jotka antoivat kirjalle todella kriittistä palautetta. He eivät olleet lukeneet kirjaa kokonaan, ja siten eivät ollet ihan täysin päässeet perille Kolmesta portista. Tämä kirja vaatii oman hetkensä!

Olimme yhtä mieltä siitä, että Kolme porttia olisi vaatinut tiivistämistä, ellei jopa lyhentämistä. Yli viisisataa sivua oli tälle kirjalle liikaa, ja minä olin ainakin sitä mieltä että tiivistettynä tässä olisi voinut olla loistava kirja. Kolmessa portissa ja Han Hanissa on aineksia vaikka mihin, mutta jotain tämä olisi vielä vaatinut.

Kolme porttia on ihastuttanut Kiinassa erityisesti nuorisoa, jota en ihmettele. En sanoisi että tämä olisi varsinaisesti nuortenkirja, sillä monille nuorille Kolme porttia on varmasti haastava - mutta syntymaansa nuorille tällä on varmasti paljon tarjottavaa. Jäin miettimään, oliko "nuorten kielellä" kerrottu tarina syy siihen etteivät niin monet leidit saaneet tästä irti oikein mitään? Mutta ei, minä en ollut ainoa joka löysi tästä Jotain Merkittävää, vaan minua vanhemmat naiset löysivät tästä myös paljon hyvää.

Kaikki eivät voi aina ihastua, niinhän se on. En minäkään tule Kolmea porttia uudestaan lukemaan, mutta jos Han Han vielä kirjoittaa jotain ja se suomennetaan, minä olen kiinnostunut.

torstai 25. helmikuuta 2016

John Williams: Butcher's Crossing

Butcher's Crossing
John Williams
Suomentanut Ilkka Rekiaro 
334 s. 
2016
Bazar








Kustantajalta


Stoner. Voi Stoner, tuo viime vuoden käännöskirjallisuuden helmi. Stoneriin rakastuivat kirjojen ystävät kautta Suomen ja maailman, enkä liene ainoa joka on odottanut Williamsin uutta suomennosta, Butcher's Crossingia, kovasti.


Butcher's Crossingin kanssa matkataan vuoteen 1873, matkataan Kansasiin saakka. Kirja kertoo nuoresta Will Andrewsta, joka päättää jättää yliopiston kesken ja lähteä läntiseen Butcher's Crossingin kylään. Hän tahtoo saada yhteyden luontoon, tuntea sen voiman. Mutta joutuuko Will pettymään, kun kaupunki onkin täynnä kovapintaisia miehiä, ja kaupunki kokonaisuudessaan antaa tylyn vaikutelman? Will päättää osallistua neljän miehen retkikuntaan, matkalle halki preerian. Heidän aikomuksenaan on jäljittää biisonilauma, jota kukaan ei ole vielä löytänyt.

On ilo löytää tällaisia kirjailijoita, joiden uudet suomennokset tai kirjat tahtoo lukea ihan jo kirjailijan vuoksi. Täytyy nimittäin sanoa, ettei Butcher's Crossingin aihe ole minua niin lähellä, että olisin tähän kirjaan ilman John Williamsia tarttunut. Onneksi, onneksi olin niin innoissani Stonerista että tahdoin lisää tätä kirjailijaa.

Lännentarina ei välttämättä ole minun aiheeni - tai näin ajattelin ennen kirjan lukua. Butcher's Crossingin voima on nimen omaan John Williamsissa, ja nimenomaan hänen kertojanlahjoissaan. Hän vie juonta eteen päin vaivattomasti ja eleettömästi, tavalla joka tempaa lukijan mukaansa. Ei, tempaa on väärä sana - Williams tekee sen hiljaisemmin, rauhallisemmin. Hän nykäisee lukijan mukaansa hiljaa, vie sormen huulilleen ja viittaa tulemaan mukaansa. Sillä tavalla John Williams houkuttelee lukijansa mukaan Butcher's Crossingiin, ja oppaana tällä matkalla on loistava Ilkka Rekiaro.

Siinä missä John Williams on loistava tarinankertoja, on Ilkka Rekiaro mahtava suomentaja. Olen ennenkin täällä blogissa sanonut tämän, mutta sanon vielä kerran: Rekiaro tuli minulle tutuksi Kingistä, Kuvun alla romaanista. Ihastuin, ja myöhemmin Stonerin kanssa rakastuin. Rekiaro täydentää kirjailijan tarinan, hän kääntää hienosti ja kehittää meille lukijoille suomenkielisiä koukkuja.

Butcher's Crossing on lännentarina, mutta se on myös tarina ihmisistä. Se on tarina nuoresta Willistä, joka kasvaa hämmästyttävällä tavalla kirjan aikana - mutta se on myös tarina muista Butcher's Crossingin asukkaista, ja miehistä jotka ovat retkikunnan jäseniä. Voisi ajatella kirjan olevan miehinen tarina, mutta ei se ole, ainakaan liikaa. John Williams ei äijäile, ja tämä lännentarina on hyvää luettavaa jokaiselle hyvän tarinan ystävälle.

Vaikka Butcher's Crossing ei minun arvoasteikollani Stonerin tasolle yltänytkään, ei se ole silti huono kirja. Se on kirja, joka vei minut taas hiukan mukavuus alueeni ulkopuolelle, ja sai minut lukemaan tarinan jollaista en ehkä muuten olisi lukenut. Se tutustutti minut vanhaan länteen, aikaan ja paikkaan joita en ennen tuntenut. Eläköön kirjallisuus, eläköön John Williams!

tiistai 23. helmikuuta 2016

Alice Kuipers: Terveisin äiti

Terveisin äiti
Alice Kuipers
Suomentanut Katariina Kaila 
233 s. 
2008
Otava








Lainattu kirjastosta


Alice Kuipersin pieni romaani Terveisin äiti löytyi sattumalta kirjastoreissulla. Aina pitää tietenkin käydä katsomassa vasta palautettujen hylly, ja jokin Kuipersin kirjan kannessa ja takakannessa sai minut ottamaan kirjan mukaani.

Terveisin äiti koostuu äidin ja tyttären jääkaapin oveen jättämistä viesteistä. Clairella ja hänen äidillään on läheiset välit, mutta heillä ei ole tarpeeksi yhteistä aikaa - siksi he jättävät toisilleen viestejä jääkaapin oveen. Yhtäkkiä arkeen tulee muutos, kun äiti saa kuulla huonoja uutisia.

Vaikka Terveisin äiti on todella nopeaa luettavaa, niin mikään kevyt kirja se ei silti ole. Viestit ovat useimmiten lyhyitä, ja kirjan taitto on sellainen ettei reilun kahdensadan sivun mittaista kirjaa lue kauan. Kuitenkin se pitää sisällään niin koskettavan tarinan, että se jää mieleen pitkäksi aikaa.

Tunnustan: en itke kovin usein. Täytyy olla oikeasti liikuttava juttu että kyyneleet tulevat silmiini, sen verran elämä on minua kovettanut. Nyt kuitenkin, Terveisin äitiä lukiessani, yhtäkkiä huomasin näkökenttäni sumentuvan, ja kun pyyhkäisin silmiäni huomasin itkeväni. Kirja oli kertakaikkiaan niin tunteet pintaan tuova, etten näköjään voinut kyynelille mitään.

En pura asiaa sen tarkemmin, mutta sanon lyhyesti: kirjan aihe on minulle todella läheinen. Ehkä siksi se kävi niin kovasti tunteisiin, ja ehkä juuri siksi mietin kirjaa vieläkin, vaikka olen lukenut useamman kirjan sen jälkeen. Clairen ja hänen äitinsä tarina on vaikuttava, ehkä juuri elämänmakuisesta käsittelytavasta johtuen.

Tästä aiheesta on varmasti kirjoitettu paljon. Mutta ehkä Terveisin äiti on vaikuttava juuri siksi, että sen lähestymistapa on niin erilainen kuin monissa romaaneissa: lyhyet viestit ovat helppoa luettavaa myös sellaiselle, joka ei muuten kirjoja hirveästi lue.

Siispä: sinäkin, joka et ole mikään lukutoukka, etkä juuri lue kirjoja. Sinä, joka tahdot lukea kirjan, joka on helppo ja nopealukuinen, mutta silti koskettava. Sinulle Terveisin äiti on todella hyvää luettavaa. Hyvä kirja äideille ja tyttärille, vaikka perheessä ei sairautta olisikaan.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Sari Luhtanen: Totuus Tarusta: Lätkääntymisen lyhyt oppimäärä

Totuus Tarusta: Lätkääntymisen lyhyt oppimäärä
Sari Luhtanen
Kuvittanut Mirjami Manninen
173 s. 
2016
Otava








Kustantajalta


Tutustuin ensimmäisen kerran Taruun osana Blogistanian kesälukumaratonia, jolle se oli todella hyvää luettavaa. Sari Luhtanen on tullut minulle tutuksi ennen kaikkea todella laadukkaana chick lit kirjoittajana, mutta kyllä hän osaa nuorillekin kirjoittaa. Nyt kun huomasin Tarun jatkaneen seikkailujaan, ajattelin että tämä olisi hyvä piristysruiske vakavampien kirjojen välille.

Tarulla on kaksi bestistä, Aino ja Ilmo. Yhdessä he muodostavat lyömättömän kolmikon, jota mikään ei voi erottaa. Vai voiko? Kun Taru on lukukauden alussa poissa pari päivää, niin ehtii tapahtua kauheita. Nea, hirveä Nea, on ehtinyt tunkea kolmikon väliin. Hän on kaapannut itselleen molemmat Tarun kaverit! Tai no, Nea ja hänen veljensä Oliver. Taru on murheen murtama, mutta pian uusi toimintasuunnitelma on valmis. Hän ei luovuta!

Taru-sarjan kirjoissa on Mirjami Mannisen hieno kuvitus, joka tuo hyvää piristystä kirjaan. Kuvituksesta huolimatta kyseessä ei ihan lastenkirja ole, vaan minä antaisin kirjan luettavaksi viides-kuudesluokkalaiselle tytölle. Taru on kirjoissa yläasteella, mutta luulen että alakoulun loppuvaihetta käyvä tyttö tykkäisi näistä kirjoista kovasti.

Sari Luhtanen kirjoittaa humoristisesti, ja mukana on romantiikkaakin. Mieleeni tuli, että kyseessä on vähän kuin chick lit kirja nuorille, jollaisia olen lukenut muutaman tätä ennenkin. Luhtasella on vielä jokin erilainen ote tähän aiheeseen, ehkä siitä syystä että kirjoissa on kuvitus mukana, tai ehkä siksi että tässäkin kirjassa on oikeasti todella hyvä svengi päällä. Taru ei nimittäin ole mikään hissukka, vaan hän pistää tuulemaan!

Luhtaselta on todella hyvä ajatus laittaa kirjaan Peikko. Peikko, joka tulee Tarun luokse kyläilemään kerran kuukaudessa ja saa tämän raivoihinsa. Peikko, joka saa Tarun karjumaan muille ihmisille ja olemaan kiukkuinen. Taru inhoaa Peikkoa, mutta silti se vain aina änkeää Tarun luo...

Vaikka kirja on hauska, vähän romanttinen ja menevä, on tässä silti syvällisyyttäkin. Varmasti montaa nuorta lukijaa koskettaa kirjan aihe, se että kaverit häviävät yhtäkkiä. Joku tulee ystävien väliin tai jokin asia alkaa hiertää. Minua itseänikin aihe olisi koskettanut nuorena, joten tämä kirja kosketti minua vielä nytkin. Kaiken huumorin takana pilkistää rankka asia, se oli todella hyvä piirre kirjassa.

Vaikka Lätkääntymisen lyhyt oppimäärä on sarjan toinen osa, sen voi hyvin lukea vaikkei ole ensimmäistä osaa lukenutkaan. Tämä ei olisi ollenkaan hassumpi lahja jollekin varhaisnuorelle tytölle.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Anni Polva: Me tytöt

Me tytöt
Anni Polva
153 s. 
2015 (4. painos, alkuperäinen 1946)
Karisto









Lainattu kirjastosta


Olen onnellinen että näistä Anni Polvan viihderomaaneista on otettu uusia painoksia. Olen nimittäin vasta näiden ilmestyttyä kirjaston ja kauppojen hyllyihin löytänyt Anni Polvan, vaikka toki lapsena luin Tiina-kirjoja innoissani. Nyt olen kuitenkin kovasti ihastunut Polvan tapaan kuvata ihmissuhteita sekä aikaa - nyt vasta! Vaikka kirjat ovat ilmestyneet monta kymmentä vuotta sitten.

Me tytöt kertoo Maijasta ja Anjasta, jotka ovat aloittaneet viimeisen opiskeluvuotensa kauppaopistossa. Kirja keskittyykin tyttöjen opiskelun kuvailuun - ja saadaanpa siinä sivussa hieman romantiikkaakin, kun luokan hurmuri Pekka iskee silmänsä Maijaan. Opiskelu on kovaa työtä, mutta löytyy koulupäivistä huumoriakin.

Kuten olen eräässä aikaisemmassakin Polvan kirjoja käsittelevässä bloggauksessani sanonut, niin Polvahan kirjoitti chick litiä ennen kuin tuosta termistä oli mitään tietoa! Me tytöt voisi ajatella nuortenkirjaksi, sillä löysinhän minäkin tämän kirjaston nuortenkirjahyllystä. Kirja onkin ehkä kaikkein parasta luettavaa nuorille, ihan jo siitä syystä että kirjan päähenkilöt ovat opiskelijoita. Toivon etteivät nuoret millään tapaa kavahda sitä että kirja on alunperin julkaistu 1940-luvulla, vaan saavat tästä yhtä mukavan aikamatkan kuin minä sain.

Pidän Polvan tavasta kuvata ihmisiä ja ihmisten välisiä suhteita. Siinä on jotain mutkatonta ja hauskaa: Maijalle ja Anjalle sattuu kommelluksia samalla tavalla kuin nykyajan chick lit hahmoille. Tähän kun lisätään vielä se että sain tätäkin kirjaa lukiessani matkata monen vuosikymmenen takaiseen Suomeen, niin en voi kuin ihastella.

Me tytöt oli kiltti ja tuntui jopa hieman naiivilta. Naiivius oli varmasti Polvalta aivan tahatonta - se  vain kuului tuohon aikakauteen eikä kirjailija voinut revitellä samalla tavalla kuin nykyajan viihdekirjailijat. Polva oli kuitenkin suosittu kirjailija aikanaan, ja näitä hänen kirjojaan luetaan paljon vieläkin. En ihmettele! Meidänkin kirjastossamme ei läheskään aina ole ainoatakaan Polvan kirjaa hyllyssä.

Toivon että näiden uusien painosten myötä monille lukutoukille käy niin kuin monille - että he löytävät Polvan ikään kuin uudelleen. Nämä eivät nimittäin ole ollenkaan hassumpaa viihdettä!

torstai 18. helmikuuta 2016

Takashi Hiraide: Kissavieras

Kissavieras
Takashi Hiraide
Suomentanut Raisa Porrasmaa
152 s. 
2016
S & S








Kustantajalta


Tavattoman onnellinen olo. Se johtuu vastikään luetuista, hienoista kirjoista, hyvistä ystävistä joita olen tavannut ja edessä olevasta viikonlopusta jolloin saa vain olla ja lukea. Bloggauspino tulee kasvamaan, mutta lukupinossa on myös monta hienoa kirjaa joiden pariin en malta odottaa pääseväni. Kyllä elämä toisinaan on ihanaa!

Ihana oli myös Takashi Hiraiden Kissavieras. Kirja kertoo kustannusalalla toimivasta pariskunnasta, joka vuokraa vanhan rouvan piharakennuksen käyttöönsä. He muuttavat piharakennukseen, ja syksyllä he saavat kissavieraan. Kissavieras on naapuritalon pikkupojan adoptoima kulkukissa nimeltä Chibi, joka alkaa säännöllisesti vierailla pariskunnan luona. Pariskunta ihastuu Chibiin pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, ja pian he odottavat tämän vierailuja kovasti.

Ensiksi on kehuttava Kissavieraan kantta. Se on hurmaava, kertakaikkiaan, yksi parhaista kirjan kansista joita olen hetkeen nähnyt. Herkällä kynällä tehty kissa kertoo oikeastaan kirjasta paljon: Kissavieras on juuri niin kuin kansi, herkkä ja lempeä. Kirjan kansi on Satu Kontisen käsialaa, hienoa työtä!

Tosiaan, Kissavieraassa on jotain hurmaavan herkkää. Vaikken olekaan kissahullu, pidän kyllä tavallaan kissoista. En osaisi kuvitella omistavani kissaa, kuten en mitään lemmikkiä, mutta pidän kyllä kissoista (ja koirista!) paljon. Ehkä Kissavieras tarjoaisi vielä enemmän jollekulle kissahullulle, ihmiselle joka omistaa kissan. Kirja nimittäin kuvaa tarkasti Chibin luonnetta ja kissanelämää ylipäätään. Kyllä minäkin sain kirjasta paljon irti, ja pystyin kuvittelemaan itseni pariskunnan nahkoihin, ihastumaan Chibiin.

Kissavieras on myös lempeä. Vaikka juonenkäänteissä on omia psykologisia jännitteitään, niin luonnehtisin kuitenkin kirjaa kokonaisuudessaan lempeäksi tarinaksi, joka sisältää paljon japanilaista kulttuuria. Lieneekö syy siihen miksi viehätyin tarinasta, juuri Japani-kuvauksessa?

Kirjanurkkauksessa sanotaan Kissavieraan olevan kovin kissamainen. En voisi enää paremmin kirjaa kuvata, sillä kissamainen tämä tosiaan on. Kissat ovat minulle hieman arvoituksellisia, itsenäisiä olentoja, joskin kovin viehättäviä. Sellainen on myös Kissavieras: hieman arvoituksellinen, viehättävä ja lempeä. Juuri niin kuin se kaikkein mukavin kissa!

Aiemmin kehumani kansi lupaa paljon: se lupaa kauniin, pienen tarinan. Se ei suinkaan lupaa turhaan, sillä vaikka Kissavieras on joutuinen lukea, antaa kirjan tunnelma silti paljon, ja sisältö on kokonaisuudessaan hieno. Ja kissojen ystävillehän Kissavieras on pakollista luettavaa!

tiistai 16. helmikuuta 2016

David Duchovny: Pyhä lehmä

Pyhä lehmä
David Duchovny 
Suomentanut Ilkka Salmenpohja
205 s. 
2016
Like



Kustantajalta


Vaikka en olekaan koskaan ollut hirveän kova X-Files fani, niin silti jotenkin kutkuttelee että molemmat, Gillian Anderson ja David Duchovny, ovat julkaisseet kirjat. Anderson itse asiassa useammankin, kirjat jotka hän on kirjoittanut Jeff Rovinin kanssa. Vielä en Scullyn kirjoja ole lukenut, mutta luultavasti pian. Mutta tämä Mulderin Pyhä lehmä! Voi että mikä kirja.

Pyhä lehmä kertoo, noh, lehmästä. Elsie-lehmälle paljastuu totuus karjan tehotuotannosta, ja hän päättää tehdä jotain elämälleen. Toisin sanottuna Elsie ja pari muuta eläintä päättävät ottaa jalat alleen ja lähteä kotitilaltaan. Ihan ulkomaille saakka!

Minä rakastuin Pyhään lehmään. Tässä on nimittäin sekoitus aikuisten satua, mahtavaa huumoria sekä ihastuttavaa kerrontaa. Vaikka Pyhä lehmä onkin hieman sadunomainen, se ei ihan nuorelle lukijalle ole suunnattu. Selkeästi Duchovny on tarkoittanut kirjansa aikuiselle, hieman nyrjähtäneestä huumorintajusta kärsivälle tyypille, joka ei pelkää nauraa. Sillä nauraa minä ainakin Pyhän lehmän kanssa sain.

Pyhä lehmä on sitä paitsi kirjallisesti ja käännöksellisesti todella hieno kirja. Duchovnyn tyyli kertoa ja Ilkka Salmenpohjan suomennos pelaavat todella hienosti yhteen, ja niistä saa aikaan kokonaisuuden jota on hämmentävän helppo lukea. Tiedättekö tunteen kun kirja vaan vie mukanaan, ja sitten yhtäkkiä huomaa olevansa puolessa välissä? No, sellainen kirja Pyhä lehmä on. Elsie-lehmän ja kumppaneiden käänteet koukuttavat ja pahasti, ja koko kirjan tahtoo ahmaista melkeinpä yhdeltä istumalta.

Vaikka voisin sanoa Pyhää lehmää välipalakirjaksi, niin en kuitenkaan sano. Minusta välipalakirja on vähän sellainen mitäänsanomaton, ihan hyvä juttu, mutta joka ei kuitenkaan tee suurta vaikutusta. Minä en nimittäin antaisi viittä tähteä välipalakirjalle, ja viisi tähteä Pyhä lehmä sai ansaitusti. Vaikka Duchovny on kirjoittanut hauskan kirjan, on tämä kuitenkin piilosyvällinen. Kukapa ei haluaisi tietää mitä lehmä ajattelee?

Minusta Pyhän lehmän ajatus on siinä kaikkein parasta. Miten Duchovny on keksinyt kirjoittaa kirjan lehmästä? Tietysti lastenkirjoja aiheesta on kirjoitettu yksi jos toinenkin, mutta tällainen kirja aikuisille - aivan mahtavaa. Äänet, jotka Duchovny on antanut eläimille, ovat omanlaisiaan ja tekevät kirjasta juuri niin hauskan, lempeän ja ainutlaatuisen.

Kyllä, David Duchovny todella osaa myös kirjoittaa. Hauskasti, sujuvasti ja lämmöllä. Minä ihailen!

lauantai 13. helmikuuta 2016

Paula Noronen: Supermarsu palaa tulevaisuuteen

Supermarsu palaa tulevaisuuteen
Paula Noronen
Kuvittanut Terese Bast
171 s. 
2014
Tammi








Lainattu kirjastosta 


Supermarsu tuli elämääni äänikirjan kautta. Olen viime aikoina kuunnellut äänikirjana Supermarsu ja jääräpää Janne -kirjaa, joka sai minut innostumaan muutenkin tästä sarjasta. Viime kerralla kirjastossa käydessä hyllystä löytyi Norosen Supermarsu palaa tulevaisuuteen, jonka kanssa vietin perjantaina mukavan hetken.

Tässä kirjassa, niin kuin koko Supermarsu -sarjassa, on pääosassa nuori Emilia. Emilialla on ihmeellinen kyky - hän nimittäin pystyy juomapullostaan hörppäämällä muuntautumaan supermarsuksi, joka taistelee maailman vääryyksiä vastaan. Huippu kyky! Tässä sarjan seitsemännessä osassa Emilia pääsee matkustamaan 3000-luvulle itse Jättiläismarsun kanssa, ja hämmästelee mitä kaikkea ihmiset ovat saaneet aikaan. Emilia järkyttyy siitä miten ihminen on tehnyt koirasta tahdottoman ja hajuttoman olennon - ja Supermarsu saa tehtävän estää koirien jalostaminen nykypäivässä.

Käsittelen myöhemmin pidemmin Supermarsua ja jääräpää Jannea, mutta sanonpa vain että kyllä siihenkin lastenkirjaan kannattaa tutustua! Kirjassa on haukkaus historiaa ja kulttuurihistoriallisia henkilöitä, mutta silti lapsille sopivaa huumoria ja menevyyttä. Noita kahta seikkaa on myös sarjan tässä osassa, tarina nauratti hieman minuakin. Lisäksi tässä kirjassa on tuo tulevaisuusosio, joka on kertakaikkiaan herkullinen.

Olisin kenties halunnut että tuo jakso, jossa Emilia matkaa tulevaisuuteen, olisi ollut pidempi. Kirjan kaikkein parasta antia oli nimittäin Norosen kuvailu 3000-luvun maailmasta, jota Emilia ihmettelee. Mukana oli kaikkea hauskaa, esimerkiksi se että myös silloin televisiosta tulee Kauniit ja rohkeat.

Mukana olivat totta kai myös Emilian hauskat luokkakaverit, kuten rikas Rasva-Antero jota Emilia inhoaa. Muutkin hahmot ovat hyviä, ja siinä on ehdottomasti yksi Supermarsu -sarjan voimista - niistä syistä joiden takia tulen lukemaan sarjaa lisää.

Luulisin Supermarsu -sarjan olevan sopivaa luettavaa alakoulu ikäisille tytöille ja pojille, kirjoissa on sen ikäiselle sopivaa huumoria sekä hieman isompaa tekstiä. Myös tekstin välissä oleva kuvitus tuo piristystä kirjaan.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Viiden kirjan haaste





Ihanat bloggariystäväni Kaisa Reetta sekä Kirsi haastoivat minut mukaan Viiden kirjan haasteeseen. Olen tottakai mukana - tapani mukaan hieman myöhässä, mutta mukana kuitenkin. Facebookissa tämä haaste on minut jo löytänyt, mutta innolla toteutan sen täällä bloginkin puolella.

1. Kirja jota luen parhaillaan:

Olen lukenut viime päivät todella laadukasta kotimaista kirjallisuutta. Timo Teräsahjon novellikokoelma Paskiaiset sekä Tommi Kinnusen Lopotti ovat viime päivinä luettuja kirjoja, jotka molemmat tekivät todella suuren vaikutuksen. Nyt olen lukemassa JP Koskisen Murhan vuosi -dekkarisarjan avausta Tammikuun pimeä syli, joka vaikuttaa kerrassaan loistavalta. Saatan hyvinkin jäädä koukkuun tähän sarjaan.

2. Kirja josta pidin lapsena:

Tämä on vaikea kysymys siinä mielessä, että mikä sitten lasketaan lapsuudeksi. Lapsena pidin paljon Astrid Lindgrenistä, Elina Karjalaisesta ja esimerkiksi Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoista. Hieman vanhempana pidin esimerkiksi Bert -sarjasta, Hullu luokka -sarjasta sekä jokaisesta Tuija Lehtisen kirjasta, jotka on tullut luettua uudestaan ja uudestaan.

3. Kirja joka jäi kesken:

Valitettavasti jätän nykyään herkästi kirjoja kesken. Jos kyseessä ei ole arvostelukappale, jätän kirjan kesken jos se ei sytytä. Olen ajatellut, että elämä on kuitenkin niin lyhyt, ja hyviä kirjoja on niin paljon, että haluan lukea niitä hyviä. Yksi Suuri joka jäi kesken oli Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Minä en vain saanut siitä irti sitä, mihin suuri joukko ihmisiä on rakastunut.

4. Kirja joka teki vaikutuksen:

Tähän on helppo vastata. Pekka Hiltusen ISO. Minulle suunnattoman tärkeä kirja, johon voisin palata uudelleen ja uudelleen. On niin ihmeellistä, miten mies voi tietää millaista elämä on isokokoisen naisen ruumiissa, miten hän kirjoittaa siitä niin sydämeen käyvästi. Rakastuin ISOon ensimmäisellä lukukerralla, toisella pidin siitä vielä enemmän. Ja kun pääsin jututtamaan kirjailijaa Helsingin kirjamessuilla, jotenkin kirja sai vielä suuremman merkityksen.

5. Kirja johon palaan uudelleen:

Nykyään, kun luen paljon uutuuskirjoja, niin vanhoihin suosikkeihin tulee palattua harvemmin. Mutta sanon yhden, jonka olen lukenut monia, monia kertoja. Se on Katri Tapolan Kalpeat tytöt, kirja jota luin silloinkin kun en juuri muuta aikuisille suunnattua kirjallisuutta lukenut. Kalpeat tytöt teki vaikutuksen myös nyt, kun luin sen uudelleen (ties monettako kertaa). Tapola vaan on ihana.

Kiitos haasteesta, tyypit! Haastan mukaan Rakkaudesta kirjoihin blogin Annikan, Villiksen Villasukka kirjahyllyssä blogista sekä Amman Amman lukuhetkestä. 

torstai 11. helmikuuta 2016

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Kaikki laulavat linnut
Evie Wyld
Suomentanut Sari Karhulahti
285 s. 
2016
Tammi








Kustantajalta



Jos törmäisin Evie Wyldin uuteen teokseen kirjastossa tai kirjakaupassa ja katsoisin vain kantta, saattaisin erehtyä. Minusta kaunis kansi sekä nimi, Kaikki laulavat linnut, lupaa kaunista, ehkä hieman runollista romaania kenties ihmissuhteista. Mutta ei. Kaikki laulavat linnut onkin trillei. Hyvin kirjoitettu, koukuttava trilleri.

Kaikki laulavat linnut kertoo nuoresta naisesta nimeltä Jake Whyte. Jake elää yksin eräällä saarella Britanniassa, eikä hänellä ole mitään syytä etsiä ketään elämäänsä. Mutta on Jakella seuraa - hän nimittäin omistaa lampaita. Jake pärjää hyvin yksin, kunnes joku tai jokin alkaa tappaa hänen lampaitaan. Kuka se on? Kylän nuoret, jokin eläin, vai joku joka on seurannut häntä toiselta puolelta maailmaa? Voin sanoa - Kaikki laulavat linnut koukuttaa.

Evie Wyldin romaanissa on aineksia moneen genreen. Nimi lupasi minulle kaunista romaania - ja omalla tavallaan sen sainkin. Wyld kuljettaa juonta tarinan kerronnallisesti hienosti, ja Kaikki laulavat linnut on paljon muutakin kuin jännitystä. Vaikka on tässä kirjassa jännitystäkin, sellaista joka huipentuu loppua kohti - ihan niin kuin kunnon trillerissä pitääkin käydä. Loppua kohti tulee juonenkäänteitä joita ei olisi ikinä arvannut.

Koska Evie Wyld on kiistatta hyvä tarinan kirjoittaja, on hienoa että Kaikki laulavat linnut on saanut näin hienon suomentajan. Sari Karhulahti on minulle tuttu nimi, ja hän on tehnyt tämänkin kirjan kanssa hienoa työtä. Evie Wyldin tarina ja Sari Karhulahden hieno käännös - ne tekevät tästä teoksesta omalla tavallaan helmen.

Ihan perinteistä dekkaria hakevalle minä en Kaikkia laulavia lintuja suosittelisi - mutta jos dekkarinystävä haluaisi välillä tarttua johonkin hieman erilaiseen, jännittävällä tavalla erilaiseen, kirjaan, saattaisi tässä olla juuri sopiva kirja siihen. Sinulle, joka nautit perinteisemmästä kaunokirjallisuudesta, mutta haluaisit nyt hieman koukuttavaa jännitystä - sinulle Kaikki laulavat linnut saattaa olla juuri Se Oikea Kirja.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Luoja lasta auttakoon
Toni Morrison
Suomentanut Kaijamari Sivill
180 s. 
2016
Tammi








Kustantajalta


Meinasi mennä mahtava kirja aivan täysin ohitse. En tiedä enkö huomannut syksyllä Tammen katalogia selatessani tätä Morrisonin kirjaa, vai arvelinko ettei se kiinnostaisi minua. Kummin hyvänsä, viime aikoina monessa lempiblogissani on ollut hehkuttavia arvioita tästä pienestä, mutta niin suuresta kirjasta: pakkohan minunkin oli tähän tarttua. Ensimmäiseen Morrisoniini.

Luoja lasta auttakoon kertoo ennen kaikkea Bridesta. Bridesta, joka on syntyessään mustaakin mustempi, "sudaninmusta". Jo pelkästään Briden ihonväri aukaisee kuilun hänen ja hänen äitinsä, Sweetnessin välille, kuilun joka kasvaa sitä enemmän mitä enemmän aikaa kuluu. Briden elämä, ja ennen kaikkea lapsuus ei ole muutenkaan ruusuilla tanssimista ja aikuisena Briden eteen tulee aika jolloin hän yrittää korjata aiheuttamansa vääryydet.

Minähän en siis ennen Luoja lasta auttakoon helmeä ole lukenut Toni Morrisonia. Syytän tästä kaunokirjallisuus-vajettani, tuota pitkää aikaa jolloin luin vain nuortenkirjallisuutta ja viihdekirjoja. Onneksi, onneksi tuulevat kääntyivät ja olen löytänyt nämä niin monet ihanat, vahvat kirjat.

Luoja lasta auttakoon on nimittäin vahva kirja. Se on vahva ja lisäksi se on suuri. Vaikka sivuja ei ole kahtasataakaan, niin tähän sivumäärään mahtuu niin suuria asioita - että luoja lasta auttakoon. On hämmästyttävää millä taidolla Toni Morrison kuvaa jokaista henkilöä - miten hän vuorotellen hyppää jokaisen henkilön nahkoihin, ja millä tavalla hän tuo hahmon lukijan eteen. Tämän kirjan vahvuutena onkin ehdottomasti kerronnan vaihtelu usean eri henkilön välillä, ja se vaivattomuus millä kirjailija henkilöä vaihtaa.

Vaikka kirjan lukeminen onkin juhlaa, niin välillä ei voi olla ahdistumatta. Sweetnessin ja Briden välinen suhde on tukossa, railoilla, heidän välissään on suuri kuilu. Jotenkin äidin ja tyttären välinen suhde on aina asia joka saa minut liikuttumaan - oma äitini on minulle niin tärkeä. Varsinkin silloin kun kuvataan äidin-tytär suhteen välisiä vaikeuksia, olen melkein itku kurkussa. Niin olin nytkin.

Luin tämän kirjan yhdessä illassa, muutamassa hassussa tunnissa. Vähän hävettää: tästä olisi pitänyt nautiskella pidempään, olisi pitänyt antaa tarinalle aikaa, Morrisonille tilaisuus hiipiä paremmin ihon alle. Mutta vannon ja vakuutan: Briden tarina jäi minun mieleeni, se hiipi syvälle. Tästä ei voi olla vaikuttumatta!

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Estelle Maskame: DIMILY - Rakastan

DIMILY - Rakastan
Estelle Maskame
Suomentanut Sirpa Parviainen
409 s. 
2016
Gummerus








Ostettu e-kirja


Estelle Maskamen kirjasta on muodostunut todellinen hitti. DIMILY on lyhenne sanoista Did I mention that I love you, ja siitä ollaan suomentamassa myös toinen osa tämän vuoden aikana. Estelle Maskame oli markkinoimassa kirjaansa suomessa aivan vastikään, ja tämä kirjallaan kuuluisuuteen noussut tyttö pääsi uutisiin saakka. Silloin minustakin alkoi tuntua että haluan tietää mistä kohistaan.

DIMILY kertoo 16-vuotiaasta Edenistä, joka päättää viettää kesän isänsä ja tämän uuden perheen luona Kaliforniassa. Kun Eden tekee päätöksensä, hän ei arvaa mihin päänsä pistää... Hänen uusi isänsä asuu Santa Monican kaupungissa uuden vaimonsa sekä kolmen Edenin sisarpuolen kanssa - heistä vanhin on Tyler, 17-vuotias tuittupää. Ennen kuin Eden huomaakaan, hän on tutustunut Tyleriin ja tämän ystäväpiiriin. Koko kesä on täynnä draamaa, valheita - ja ihastumista. Vielä kun otetaan mukaan että Edenin ihastuminen on Hyvin Paha Asia, niin on kasassa vetävä nuortenkirja.

Estelle Maskame on itsekin nuori. Hän on vasta 18-vuotias, mutta on haaveillut hyvin nuoresta saakka tulevansa kirjailijaksi. DIMILY syntyi hitiksi sosiaalisen median voimin - hän julkaisi tarinan alkujaan Wattpadissa (apua, en tiedä mikä se on!) ja mainosti kirjaa Twitter-sivullaan. Yhtäkkiä kirja oli hitti. Tarinaa lukivat useat miljoonat ihmiset, ja he halusivat lisää.

En ihmettele että DIMILY on noussut hitiksi. Koska Maskame itse on nuori, hän on osannut punoa tarinan joka puree nuoriin. Hän osaa kertoa vetävästi, houkuttelevasti, nuorten ihmissuhdeongelmista, joihin kirja keskittyy. Uskon myös että monet suomalaisetkin nuoret jollain tapaa sukeltavat Edenin nahkoihin, sillä vaikkeivat ehkä kohtaisikaan aivan samanlaisia ongelmia kuin hän, niin monet varmasti haluaisivat elää samankaltaista elämää - täynnä ihastumisia ja bilettämistä.

Vaikka DIMILY on täynnä ihmissuhdeongelmia ja bileitä, se ei silti millään tavalla ihannoi alaikäisen alkoholinkäyttöä, juhlimista tai muuta "kiellettyä". Maskame on kirjoittanut taitavasti kirjan, joka on hieman paha, mutta silti kuitenkin siloiteltu ja kiltti. Edenin ympärillä parveilee näitä pahiksia, mutta Eden itse on sellainen hahmo johon nuoren on helppo ja hyvä samaistua. Tämä ilahdutti minua kovasti.

Toinen asia mikä ilahdutti, on se miten taitava kertoja Maskame on. Koska hän on haaveillut pitkään kirjailijan urasta, hän on varmasti myös kirjoittanut nuoresta saakka. Sen huomaa, sillä tällä tytöllä on kertojan lahja. Neljäsataa sivua menee kuin siivillä, kerronta todella koukuttaa. Lukusukkula, sitä DIMILY todella on.

Kun DIMILY oli Suomen uutisissa, lähetyksessä haastateltiin nuorta tyttöä joka kertoi lukeneensa ennen tätä ehkä kaksi kirjaa. Kuitenkin tästä kirjasta hän oli pitänyt kovasti - ja minä tietenkin toivon että tämä innostaisi tytön lukemaan enemmän. Sitä minä DIMILY:ltä toivon. Toivon, että se innostaisi sellaisetkin nuoret tytöt, jotka eivät ole ennen lukeneet, kirjojen pariin. Kaikki eivät tietenkään jatka harrastuksen parissa, vaikka tästä kirjasta olisivatkin pitäneet, mutta ehkä joku koukuttuu. Ehkä joku löytää elämäänsä muutkin kirjat, varsinkin kun Suomessa julkaistaan nykyään todella laadukasta nuortenkirjallisuutta, josta on helppo siirtyä aikuisille suunnattuun kirjallisuuteen. Ehkä DIMILY innostaa jonkun nuoren myös kirjoittamaan itse?

Kaiken kaikkiaan: tämä on hieno kirja nuorille. Nuoren kirjoittajan ääni viehättää, koska Maskame tietää mistä nuoret ovat kiinnostuneet. Mutta kehotan myös vanhempia lukijoita tarttumaan DIMILY:yn, sillä tämä on osoitus siitä että myös nuoret osaavat. Minä ainakin koukutuin, ja tulen lukemaan myös seuraavan osan.

torstai 4. helmikuuta 2016

Mila Teräs: Hämärinkäinen & arvonnan tulokset!

Hämärinkäinen
Mila Teräs
Kuvittanut Karoliina Pertamo
2015
Karisto




Lainattu kirjastosta


Talven selkä on taittunut, ainakin minun mielessäni, ja hehkun onnea. Hehkun onnea hyvistä kirjoista joita olen lukenut, mielenkiintoisen tuntuisista kirjoista joita on tulossa lukuun, tämän iltaisesta Voice of Finlandista sekä elämästä yleensä. Ja tietenkin arvonnasta! Siihen palaan tekstin lopussa, malttakaa hetki.


Hehkun onnea myös Hämänrinkäisestä. Lastenkirjat ovat minusta aivan ihana asia, mutta joskus hyvä lastenkirja vaan lipuu katalogissa ohitse. Yleensä huomaankin kiinnostavan tuntuiset kirjat vasta blogeista, ennen kaikkea parilta ihanalta lastenkirjabloggarilta joilta poimin vinkkejä (ping, Kia ja bleue!). Hämärinkäisen tajusin oikeastaan vasta Finlandia Junior ehdokaslistalla, jossa kirjan kuvailu alkoi kiinnostaa. Kiinnostaa alkoi myös Karoliina Pertamon luoma kansi, joka on kertakaikkiaan lumoava. Ja kauniin värinen!

Hämärinkäinen on mystinen, kaunis kirja hämärästä. Se kertoo Hämärinkäisestä, joka kutoo langoillaan hämärää, jotta yön tullen yöntekijät, tähtiset sekä kuunkiertäjät pääsisivät töihinsä. Se kertoo myös kukkakauppias Keikanderista, joka ei pidä pimeästä. Hänen kukkaväkensä ei ehdi tehdä ennen pimeää töitään, joten hän päättää tehdä jotain vaarallista. Seuraa hieman jännittäviä, satumaisen kauniita hetkiä, joista nauttii lapsi ja aikuinen.

Mila Teräs on minulle tuttu niin lastenkirjallisuudesta kuin nuortenkirjoistakin. Hän on taitava kirjoittaja, joka osaa kertoa lapsille ja nuorille, heidän äänellään, kauniisti - ja kuten Hämärinkäisestä huomaa - mystisestikin. Luin jokin aika sitten Teräksen kirjoittaman lastenkirjan Telma ja tarinoiden talo, ja ihastuin siitäkin. Hämärinkäinen on kuitenkin lumoavinta mitä olen Mila Teräkseltä lukenut.

Tunnustan: luin Hämärinkäisen kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla luin kirjan, toki katselin kuvia, mutta luin tarinan läpi. Toisella kerralla tutkin kuvat tarkkaan, eläydyin tarinaan, ja vietin kirjan kanssa aika pitkän hetken. Minusta tämä kirja ansaitsee tuon pitkän hetkensä, sillä Teräksen tarina ja Karoliina Pertamon kuvitus, yhdessä ne tekevät todella hienon kirjan.

Finlandia Junior palkinnon voittanut Rambo oli todella hieno kirja - ja oli kyllä palkintonsa ansainnut! Silti en olisi pahastunut jos Hämärinkäinen olisi voittanut, ja jos olisin lukenut tämän kirjan aiemmin, olisi se sekoittanut omaa Blogistanian Kuopus äänestystäni. Vieläkin on lukematta Blogistanian Kuopus -voittaja Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä. Pian, pian...


* * *





Katsokaa, tällaisen kirjanmerkin minun ihana ystäväni teki minulle! Ihastuin tähän, tuo tyyppi sivujen välissä saa hymyilemään aina kun kirjan avaa. 

Mutta: arvonnasta. Kiitos, mahtavat tyypit kun niin moni osallistui arvontaan! On mukavaa järjestää tällaista, kun niin moni lähtee mukaan - nyt voinkin kertoa uuden vuoden lupaukseni blogini suhteen: päätän tänä keväänä järjestää enemmän arvontoja. Haluan ilahduttaa teitä lukijoita, ja silloin tiedän että kirja pääsee hyvään kotiin: kannattaa siis pysyä kuulolla. 

Tällä kertaa Like lähti mukaan arvontaan, josta olen tavattoman iloinen. Sen sijaan että olisin arponut yhden kirjan, sainkin arpoa kolme voittajaa. Netin arvontakone on todella kätevä, ei tarvitse askarrella lappusia. Vaikka siinäkin olisi oma hohtonsa... 

Ensimmäiselle sijalle tuli Marja-Liisa, onneksi olkoon! Saat siis Petteri Nuottimäen Varaudu pahimpaan kirjan, ja lisäksi minä lähetän sinulle kirjan mukana jonkun itse valitsemasi kirjan, mikäli sellaisia hyllystäni löytyy. Toiselle sijalle tuli Sanna, ja kolmannelle Hiisukas: te saatte Liken lähettämänä Petteri Nuottimäen kirjat. Marja-Liisa ja Hiisukas, olittekin jättäneet sähköpostiosoitteenne, niin olen teihin yhteydessä. Sanna, otatko yhteyttä sähköpostitse? Osoite siis on bloggari-krista@suomilukee.fi

Kiitokset vielä kaikille osallistujille, tämä oli todella kivaa!

tiistai 2. helmikuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Kotiinpaluu
Sadie Jones
Suomentanut Marianna Kurtto
361 s.
2016
Otava








Kustantajalta


Voi minkä kirjan juuri luinkaan! Jostain syystä minulta jäi kesken Sadie Jonesin edellinen suomennos Ehkä rakkaus oli totta. Luulen kuitenkin Kotiinpaluun luettuani että kyse oli enemmänkin väärästä hetkestä kuin siitä, että kirja ei olisi ollut minun makuuni ja se ansaitsee ehdottomasti uuden yrityksen.

Kotiinpaluu kertoo nuoren Lewisin kipeän kasvutarinan. Lewis menettää äitinsä traagisissa olosuhteissa ja siitä alamäki alkaa. Se vie Lewisin tilanteeseen jossa hän joutuu vankilaan, ja Kotiinpaluu kertookin hyvin pitkälti ajasta jolloin Lewis vapautuu vankilasta. Onnistuuko hän sopeutumaan takaisin normaaliin elämään? Miten elämä Lewisiä kohtelee?

Sadie Jones on todella taitava elämän kuvaaja. Kotiinpaluussa hän onnistuu hämmentävän taitavasti kuvaamaan nuoren, masentuneen miehen elämää. Jones onnistuu tässä niin hyvin, että minä tunsin meneväni Lewisin pään sisään. Minäkin tunsin hänen elämän tuskansa, tuskan joka aiheutti tarpeen esimerkiksi viiltää itseään.

Kipeiden asioiden kuvaaminen ei koskaan ole helppoa. Se vaatii hyvän ihmistuntemuksen tai sen, että kirjailijalla itsellään on taustalla omaa tai läheisen tuskaa. En tiedä kummasta seikasta Jonesin kohdalla on kyse, mutta oli kumpi hyvänsä, niin äärettömän aidon tuntuisesti hän on Lewisin kivun tavoittanut.

Vaikka suurimmaksi osaksi Kotiinpaluu on äärimmäisen nautittava teos, todellista kauniin kerronnan juhlaa, niin minä koin sen myös hieman ahdistavaksi kirjaksi. Lewisin kipeät elämänkokemukset ja rinnalla kulkeva Kitin vaikea tarina sattuivat minuunkin, sillä myötäelän pahimmillaan (tai parhaimmillaan!) fiktiivisten henkilöiden elämää todella rajusti. Tämä voi olla hyvä taikka huono asia, parhaimmillaan nautin siitä todella paljon.

Ja Jonesin luomat henkilöt! He ihastuttivat ja vihastuttivat. Löytyi hahmoja joihin ihastuin hirvittävän paljon, ja heitä, joita inhosin sydämeni pohjasta. Jones on ehdottomasti paras henkilökuvaaja hetkeen.

Kotiinpaluu on ihastuttanut kovasti bloggareita, eikä syyttä. Minulle tämä oli huimaavan hieno teos kipeistä asioista, kirja jota luki nautinnolla. Jos kirjavuosi alkaa Kotiinpaluun kaltaisilla helmillä, mihin tämä vuosi vielä johtaa?

P.S. Vielä pari päivää aikaa osallistua täällä arvontaan. Arvon siis 4.2. kolme (!) kappaletta Petteri Nuottimäen hienoa esikoisteosta Varaudu pahimpaan. Kannattaa osallistua!