lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuoden päättyessä, uuden alkaessa.

Tänään on aika hyvästellä vuosi 2016. Uutisrintamalla tähän vuoteen on mahtunut monenlaista ikävää mutta niitä en muistele tänään. Keskityn ennemmin siihen mitä kaikkea hyvää vuosi 2016 toi tullessaan - ja ennen kaikkea siihen, mitä ihanaa ensi vuonna onkaan edessä.

Tämä vuosi on ollut itselleni paras pitkään, pitkään aikaan. Vuosi vuodelta voin paremmin ja olen vahvempi - niin taas tänäkin vuonna. Miten se vaikutti Lukutoukan kulttuuriblogiin? Johtuuko paremmasta voinnistani että luin enemmän kuin koskaan? En osaa sanoa, enkä pysty antamaan tarkkaa määrää kirjoista joita olen lukenut - mutta jossain kolmensadan tienoilla se huitelee. Vuoteen on mahtunut mahtavia kirjaelämyksiä, todella positiivisia yllätyksiä, vanhoja luotettavia tuttuja ja ihania uusia löytöjä. Totta kai kirjavuoteen kuuluvat myös pettymykset, mutta ilman niitä en rakastuisi hyviin kirjoihin niin voimakkaasti.

Lukuelämysten lisäksi vuoteen 2016 on kuulunut isosti myös kirjapöhinä. Jyväskylän ja Helsingin kirjamessut, kirjailijahaastattelut, Finlandia-palkintojuhla... Nuo tilanteet ja tapahtumat jossa saan tavata kirjaväkeä, tuota ihanaa porukkaa. Se antaa voimaa. Ensi vuonna kun juhlistamme Suomen itsenäisyyden juhlavuotta on kirjapöhinää edessä varmasti paljon ja aionkin käydä useammin Helsingissä.

Vuosi 2016 on ollut Lukutoukan kulttuuriblogille monella tapaa hyvä. Lukutoukka oli Cisionin kirjablogien top 10 -listauksessa sijalla 7., josta olen edelleen tavattoman iloinen ja otettu. Mutta ennen kaikkea olette te, ihanat lukijani, jotka teette bloggaamisesta ilon. Te luette tekstejänne, te kommentoitte, seuraatte somessa. Ilman teitä Lukutoukkaa ei olisi! <3

Toivon vuoden 2017 tuovan tullessaan hyviä lukuelämyksiä, hyvää kirjapöhinää, iloa ja juhlaa. Niin minulle kuin teillekin, lukijani. Pus, hyvää uutta vuotta <3

perjantai 30. joulukuuta 2016

Stephen King: Carrie

Carrie 
Stephen King
Suomentanut Tuula Saarikoski
205 s. 
1991 
Tammi








Saatu lahjaksi


Kirjavuoteni 2016 on ollut täynnä hyviä lukuelämyksiä. Toki vuoteen on mahtunut julmia pettymyksiäkin, mutta ilman niitä en nauttisi niistä täydellisyyttä hipovista, lukuflown tuottavista teoksista. Vuoden loppu on viimeistellyt tämän vuoden, sillä pariin viime viikkoon on mahtunut useampi todella, todella hyvä kirja. Niin kuin Carrie.

Sain Stephen Kingin Carrien joululahjaksi ihanalta kirjaystävältäni vuosi sitten jouluna. Jotenkin se vain upposi kirjahyllyyni, kunnes ennen joulua järjestelin raivokkaasti hyllyjä - ja siellä Carrie oli! Ikään kuin odottamassa joulua ja sitä kun valitsin "todella-hyviä-kirjoja" mukaani joulun pyhinä luettavaksi. Täytyy sanoa: Carrie oli todella hyvä valinta. Siihen upposi.

Carrie on Stephen Kingin läpimurtoromaani, enkä lainkaan ihmettele miksi. Se kertoo Carriesta, koulukiusatusta nuoresta tytöstä joka on ujo ja kömpelö. Vaikka Carrie ei osaa suuttua kunnolla, piilee pinnan alla jotain mitä eivät luokkatoverit osaa arvata. Sitten, kun koulutoverit järjestävät Carrielle pilan joka muka on "hauska" niin hän saa tarpeekseen. Sillä Carriella on kyky: hän saa pelkän ajatuksen voimalla aikaan katastrofeja ja pystyy muuttamaan kaiken painajaiseksi. Aivan kaiken.

Ehkei Carrie ole kirja joka tuottaa hyvää mieltä joulun aikaan, mutta se ei ollutkaan ajatukseni kun otin sen joulureissuun mukaan. Ajatukseni oli ottaa hyvä kirja, sellainen jonka lukemisesta takuuvarmasti nautin - arvelin että King ei petä. Ei pettänyt ei, Carrie on monella tapaa mahtava kirja.

Jo kirjan rakenne on erilainen ja vaikuttava. Carrien tarinaa seurataan tapahtumista selvinneiden elämänkertojen ja todistajanlausuntojen kautta ja lukija pystyy alusta saakka päättelemään että jotain kamalaa tulee lopussa tapahtumaan. Kingin luoma tunnelma on tiivis alusta saakka enkä voinut olla tuntematta sympatiaa Carrieta kohtaan. Miten häneen pitäisi suhtautua? Totta kai hän saa paljon pahaa aikaan, mutta silti... Carrien kotiolot ja koulukiusaaminen, molemmat olivat hirvittävää luettavaa.


Carrie on romaani jota ei helposti jätä kesken. Niin, ja jos sattuu sopivalla hetkellä kirjaa lukemaan niin miksi jättäisikään? 200 sivua lukee joutuisasti sillä King tosiaan ottaa omakseen. Vaikka aihe on raskas ja kauhea, ei Carrie silti tuntunut minulle kovinkaan raskaalta luettavalta. Kauhealta, kyllä monella tapaa, mutta sepä taitaa olla tarkoituskin.

Tämän aarteen tulen säilyttämään hyllyssäni, kiitos sinä ihana kirjaystäväni Villis <3

torstai 29. joulukuuta 2016

Katharine McGee: Tuhat kerrosta: Pudotus

Tuhat kerrosta: Pudotus
Katharine McGee
Suomentanut Annika Eräpuro
446 s. 
2016
Otava








Arvostelukappale kustantajalta


Kuten te, blogini lukijat, olette ehkä huomanneet luen myös paljon nuortenkirjoja kaiken muun ohella. Kustantajien uutuuskatalogeissa nuortenkirjat kiinnostavat kovasti mutta jostain syystä tämä Katharine McGeen trilogian aloitus oli jäänyt huomiotta. Onneksi, onneksi on kirjablogit joiden avulla tämänkin kirjan huomasin.

Vuoden 2118 Manhattanilla taivaita tavoittelee 1000-kerroksinen pilvenpiirtäjä. Trilogian aloitus, Pudotus, kuvaa tulevaisuuden New Yorkia jossa unelmat on tehty toteutettaviksi. Maailman kuuluisimmassa pilvenpiirtäjässä asuvat nuoret elävät elämää jota sävyttävät rakkaus ja luksus, yhtä lailla kuin valheet sekä skandaalitkin. Sitten on pilvenpiirtäjän huipulla asuva nuori nainen, joka on suunniteltu geneettisesti täydelliseksi ja jonka elämän pitäisi olla täydellistä. Mutta häneltä silti puuttuu jotain mitä hän eniten haluaisi.

Voi Katharine McGee miten sinä minut koukutit. Tulevaisuuden New York yhdistettynä kirjan hahmojen elämän solmuihin ja mutkiin - ne tekevät Pudotuksesta kirjan jonka ahmin, kirjan joka sai heti palavasti odottamaan jatkoa. Pudotus nimittäin jää kohtaan joka sai minut melkein kiljahtamaan: eihän tämä voi tähän jäädä! Enkö minä muka saa tietää mitä seuraavaksi tapahtuu?

Pudotus ei ole pelkkiä ihmissuhdesolmuja, vaikka niitäkin näillä nuorilla aikuisilla riittää. Ovat rikkaan perheen sisarukset Avery ja Atlas omien solmujensa kera ja Averyn ystävä Leda jolla on takanaan huumevieroitus. On kehnoissa oloissa elävä Rylin joka on menettänyt vanhempansa ja taistelee saadakseen pitää siskonsa Chrissan. On yläkerroksissa, luksusoloissa elävä Eris jolla on kaikki mitä hän vaan voi haluta - mutta jonka elämä muuttuu äkkiä dramaattisella tavalla. On Watt josta naiset ovat yhtäkkiä kiinnostuneet hänen kykynsä vuoksi: hän pystyy antamaan lähestulkoon mitä tahansa tietoja niitä haluavalle - ja myös ohjeita ihmissuhteissa.

Hahmoja Pudotuksessa totisesti riittää, kuvauksen perusteella heitä voisi ajatella olevansa liikaakin. Mutta kirjaa lukiessa en kuitenkaan kokenut heitä olevan liikaa, vaan McGeen rakentamat sillat ja solmut hahmojen välillä olivat kertakaikkiaan mahtavaa luettavaa - enkä näin jälkikäteen voisi kuvitella Pudotusta ilman ketään hahmoista. Sitä paitsi, uskon että yhä vanhempia siteitä ja umpinaisempia solmuja rakentuu hahmojen välille trilogian edetessä.

Annika Eräpuro on tehnyt loistavaa työtä suomennoksen kanssa. Hän on osaltaan tehnyt sen että kirja on varmasti miellyttävää ja helpohkoa luettavaa myös nuorille - kirjan kohderyhmälle. Tässä trilogiassa olisi kaikki ainekset nuorten aikuisten  "hittitrilogiaksi", ainakin tällainen vanhempi lukutoukka odottaa seuraavaa osaa palavasti.

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Syyskuun viimeinen
Ari Räty
309 s. 
2017 
Tammi









Ennakkokappale kustantajalta (ilmestyy 11.1.2017)


 Pääsin jälleen kurkistamaan etukäteen ensi kevään kirjoihihn, suurkiitos siitä kustantajalle (kirja ilmestyy tammikuun 11. päivä). Ari Rädyn esikoisromaani kiinnosti minua jo etukäteen mutta silti, jälleen kerran, sain enemmän kuin toivoin. Sain psykologisen rikosromaanin joka veti minua puoleensa silloinkin kun laskin kirjan käsistäni.


Syyskuun viimeinen on piinaavaa jännitystä ja toinen toistaan kiinnostavimpia henkilöhahmoja. Se alkaa kun viisi nuorta poikaa löytävät tytön ruumiin lintsatessaan liikuntatunnilta jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Vuosien kuluttua löytyy toinen tyttö kuolleena. Paikalle saapuu konstaapeli Eskelinen jonka täytyy selvittää onko taustalla vastaavia tapahtumia. Hän törmää yhden viidestä pojasta, Syyskuun, nimeen sekä siihen että on olemassa joku joka on valmis tekemään mitä tahansa ettei syyllistä saataisi kiinni.

Kirja, joka koukuttaa heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, se lupaa hyvää. Usein sellainen kirja myös pitää minut otteessaan loppuun saakka ja niin kävi myös Syyskuun viimeisen kanssa. Ari Räty otti minut Syyskuun matkaan heti alkumetreiltä alkaen ja jännitystä riitti loppuun saakka. Syyskuun viimeisessä ei väkivallalla juuri herkutella vaan jännitys on psykologista piinaa - joka sopii minulle erittäin hyvin.

Psykologisen jännitteen lisäksi pidin Syyskuu viimeisen rosoisuudesta. En tarkoita rosoisuudella niinkään Rädyn kirjallista tyyliä vaan enemmänkin henkilöhahmojen rosoja - he eivät turhaan ole siloiteltuja, vaan jokaisessa löytyvät ne ovat virheensä. Niin kuin meissä kaikissa! Pidin siitä että Räty ei ole pukenut ketään heistä "täydellisen ihmisen viittaan", vaan hyviksilläkin on oma rosonsa. Hahmot ovatkin yksi Syyskuun viimeisen vahvimpia puolia, sillä luulen ettei tätä kirjaa voi lukea tuntematta suuria tunteita hahmoja kohtaan. Vihaa ja rakkautta.

Yksi kirjan keskeisistä ajatuksista on yksinäisyys ja se, mihin yksinäisyys voi johtaa. Sen vastapariksi Syyskuun viimeisestä löytyy ystävyyttä ja rakkautta, joka kenties tekee kirjan lukemisesta astetta helpompaa - pelkällä yksinäsiyydellä kuorrutettuna Syyskuun viimeinen voisi olla aika synkeä rikosromaani.  Toki se on synkähkö nytkin, mutta taustalla virisee toivo. Onneksi.


Syyskuun viimeisellä oli hyvä aloittaa kirjakevät 2017 kotimaisen kirjallisuuden osalta. Tämä lupaa hyvää!

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Poika nimeltä Joulu
Matt Haig
Kuvittanut Chris Mould
Suomentanut Sarianna Silvonen
265 s. 
2016
Aula & co







Arvostelukappale kustantajalta



Poika nimeltä Joulu oli minulla luettavana parhaaseen mahdolliseen aikaan: juuri ennen joulua. Niillä hetkillä jolloin joulutunnelma oli parhaimmillaan, radioni soitti joulumusiikkia ja Rami-tonttu vartioi olenko kilttinä. Matt Haig toi minulle vielä roimasti lisää joulutunnelmaa, sillä kirjan kansi ei mielestäni valehtele: tässä on hyvät ainekset uudeksi jouluklassikoksi.

Poika nimeltä Joulu on ihana seikkailukertomus. Se on tarina siitä mitä tapahtui satoja ja taas satoja vuosia sitten kun Korvatunturi oli vielä synkkä ja lumenpeittämä korpi ja tontutkin olivat hyvin erilaisia kuin nykyään. Poika nimeltä Joulu kertoo pojasta nimeltä Nikolas, se kertoo joulusta, joulupukista ja siitä kuinka mikä tahansa on mahdollista.

Matt Haig on todella tavoittanut kirjaansa joulun hengen, juuri sellaisen johon voisin kuvitella palaavani vuosi toisensa perään - ja saattaa todella olla että palaankin sillä kirja tulee pysymään kirjahyllyssäni. Enkä sano että Poika nimeltä Joulu olisi kirja ainoastaan joulun aikaan luettavaksi, vaan sen voi lukea milloin tahansa, hyvän kirjan toivossa, hyvän mielen toivossa. Sillä tämä on hyvä kirja, kirja joka tuo varmasti lukijalle hyvää mieltä.

Poika nimeltä Joulu on kirja joka sopii takuuvarmasti kaiken ikäisille. Ja melkein kaikille. Hyvä on, ehken joulua inhoavalle kirjaa suosittelisi mutta meille joulutytöille ja pojille - meille tämä on ihanaa luettavaa. Matt Haigin luomaa tunnelmaa ja tarinaa vain korostaa Chris Mouldin mahtava kuvitus. Aivan pienimmille lukutoukille Poika nimeltä Joulu voi olla liian jännittävää kuunneltavaa, mutta yläikärajaa Haigin kertomukselle ei varmasti ole.

Kelle Poika nimeltä Joulu on? Meille, jotka pidämme joulusta, meille joilla on seikkailumieltä ja tahdomme lähteä uskomattomalle kirjalliselle matkalle. Meille, jotka tahdomme kirjalta hyvää mieltä, lämpöä ja ihania pilkahduksia huumoria joille minäkin naurahtelin useaan kertaan. Lapsille ja meille aikuisille, jotka emme luovu sisäisestä lapsestamme. 

Jon Teckman: Tavallinen Joe

Tavallinen Joe
Jon Teckman
Suomentanut Hanna Arvonen
314 s. 
2016
HarperCollinsNordic








Ostettu


Tavallinen Joe tarttui melkein sattumalta mukaani kirjakaupassa, vaikkei kirja ollutkaan minulle entuudestaan millään tapaa tuttu. Kansi lupasi viihteellistä sisältöä ja samaa aavistelin takakannesta - ja onhan Tavallinen Joe omalla tavallaan viihdettä. Se ei kuitenkaan minulle ainakaan ollut mitään ihan hömppää, vaan psykologisesti koukuttava ja omalla tavallaan piinaava romaani.

Tavallinen Joe kertoo Joesta. Aivan tavallisesta, ei mitenkään huumaavan komeasta miehestä joka työskentelee kirjanpitäjänä. Hänen elämänsä kuitenkin mullistuu kun hän tapaa maailman kauneimman näyttelijättären, Olivia Finchin, jonka kanssa hän päätyy sänkyyn. Ja ei, maailman kauneimman naisen kanssa rakasteleminen ei ole Joelle onni ja autuus sillä hän ei olisi osannut uskoa mihin painajaiseen se johtaa.

Kuten jo edellä totesin, ei Tavallinen Joe mitään hattaraa ole. Vaikka kansi kenties vinkkaa pehmeämmästä menosta, luulen että Teckmanin kirjasta voisivat yhtä lailla pitää miehet. Kovakantisen kirjan kansi onkin aivan erilainen kuin pokkarin ja siihen saattavat hyvin tarttua kirjastossa tai kirjakaupassa erilaiset ihmiset kuin tähän pokkariin - liekö se sitten hyvä vai huono asia? Joka tapauksessa, luulen Tavallisen Joen olevan hyvää luettavaa viihteen nälkäisille sekä heille jotka kaipaavat syvällisempää psykologista romaania.

Voin luvata: Tavallisen Joen kanssa saa jännittää aivan viime sivuille saakka. Kirja piti jännityksestä yhtä tiukasti kuin hyvä dekkari tai psykologinen trilleri, niin tiukan jännitteen Teckman oli onnistunut luomaan. Jo alkuasetelma on hyvä: kuka mies nyt ei tahtoisi rakastella maailman kauneimman näyttelijättären kanssa? Me naiset voimme tietenkin kuvitella vastavuoroisesti itsemme Joen tilalle miettimällä ketä tahansa viihdemaailman komeaa miestä - oman maun mukaan.

Tavallista Joeta lukiessani mieleeni tulivat Liane Moriartyn romaanit, etenkin hetki sitten lukemani Nainen joka unohti. Vaikka nämä kirjat tietenkin juonellisesti hyvin kaukana toisistaan, on molemmissa jännite joka kestää loppuun saakka - sekä omalla tavallaan viihdyttävä ja älykäs juoni.

Luin Tavallisen Joen ennen joulua, mutta voisin kuvitella sen olevan hyvää luettavaa esimerkiksi välipäiville. Omalla kohdallani tämä oli ainakin sellainen kirja jonka kanssa oli hyvä tuohon sohvannurkaan hautautua hetkeksi jos toiseksikin.

Joensuuhun saatiin viime yönä vähän lisää lunta ja viimeinkin useampi aste pakkasta. Siitä on pakko käydä nauttimassa ulkona, mutta... onhan sitä pakko lukeakin! Pus, ihanaa keskiviikkoa <3

tiistai 27. joulukuuta 2016

Christine Thorel: Liskon häntä

Liskon häntä
Christine Thorel
252 s. 
2016
Osuuskumma









Arvostelukappale kustantajalta



Tunnelmallinen, ihana joulu perheen kanssa on vietetty. Jouluuni mahtui monenlaisia hienoja hetkiä, unohtamatta hienoja lukuelämyksiä. Nyt on kuitenkin aika laskeutua arkeen - vai ovatko nämä välipäivät edes varsinaista arkea? Minä ainakin rentoudun joulun hälinän jälkeen, kirjojen kanssa totta kai. Vaikka katse on jo ensi vuodessa niin nyt palaan kuitenkin Liskon häntään, Osuuskummamaisen kummallinen, ihanalla tavalla outo romaani.

"Aalmei haluaa tuhota turmeltunutta elämää viettävät kaupunkilaiset ja vapauttaa oman kansansa, jonka luota on tullut riistetyksi jo lapsena. Autiomaassa sujuvasti liikkuva Aalmei on unohtanut paljon, ja jaloa päämäärää tärkeämmäksi osoittautuu matka itseen. Hän joutuu valintojen risteykseen: yksi tie vie kaivatun oman perheen luokse, mutta toinen johtaa vihan liekkeihin."

Näin Liskon häntää kuvataan kirjan takakannessa. Mihin genreen sijoittaisin Liskon hännän? Vaikea sanoa, mutta ennen kaikkea sanoisin sen olevan herkullisella tavalla kummallinen, kirja meille kaikille jollain tapaa omituisille, hyvän kirjan ystäville.

Christine Thorel vei minut autiomaahan, kauas lumisesta Joensuusta. Hän tutustutti minut Aalmeihin joka on alunperin aavikon lapsi mutta hänet on lopulta myyty kaupunkiin. Aalmeilla on yksi päämäärä: hän tahtoo veden takaisin aavikon kansalle. Tästä päästäänkin kirjan yhteen suurimmista aiheista: vesi. Asia, joka toi minulle kaukaisesti mieleen Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Vaikkei näissä kahdessa esikoisromaanissa olekaan muuten hirveän paljon yhtäläisyyksiä niin kuitenkin mietin usein Liskon häntää lukiessani Teemestarin kirjaa.

Thorel kirjoittaa hienosti. Hän on ennen Liskon häntää julkaissut novelleja useissa eri antologioissa, mutta oli ainakin minulle täysin uusi nimi kirjallisessa maailmassa - mutta häneen oli ilo tututua. En pidä kuumuudesta ja aavikko varmasti olisi minulle painajainen, niin silti Thorelin luoma maailma oli hieno ja jollain erikoisella tavalla houkutteleva.

Kaikkein parasta Liskon hännässä oli kokonaisuus. Se Osuuskummamainen kummallisuus, koko maailma joka veti minua puoleensa, Aalmei joka ihastutti, Thorelin tapa kirjoittaa. Tällaiseen maailmaan on ihana upota.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Lukutoukan joulutervehdys






Joulu, joulu, joulu!

Tänään on aatonaatto ja olen innoissani ajatuksesta että huomenna herätessäni on toden totta jouluaatto. Olen todellakin joulutyttö ja vaikka marraskuun pimeinä ja synkkinä päivinä ajatus joulusta ja sen ilosta tuntui kaukaiselta niin kyllä se joulufiilis joulukuun edetessä löytyi. Viime viikot olenkin kuunnellut jouluradiota, pohtinut lahjoja ja iloinnut joulupostista.

Minulle yksi joulun tärkeimmistä asioista ovat joulukirjat, eli se mitä luen jouluna. Vaikka läsnä täällä meilläkin on lapsia ja saan iloita ihanan kummityttöni läsnäolosta koko joulun ajan (ja menoa varmasti riittää) niin aina löytyy lukemiselle aikaa. On muutamia hetkiä joulun pyhinä jolloin ennen kaikkea odotan lukemista: esimerkiksi jouluaattoilta, hetki jolloin on syöty, jaettu lahjat ja ihailtu niitä. Sitten tämä lukutoukka hiljentyy kirjan ääreen, sellaisen kirjan joka varmasti vie mukanaan. Tämän takia joulukirjojen valinta oli haastava: mikä olisi sellainen kirja. Luulenpa että hyllystä löytyi sopivia teoksia.





Joululahjojen saaminen on tietenkin aina ihanaa - mutta yhtä ihanaa on myös niiden antaminen. Pohtiminen, mikä sopisi kenellekin, mikä olisi sellainen mistä toinen varmasti ilahtuu. Viime vuosina olen lähestulkoon aina antanut kirjalahjoja ja varsinkin niiden pohtiminen on aina yhtä ihanaa - ja se ilo, kun lahjan saaja oikeasti pitää saamastaan kirjasta! Korvaamatonta. En ole mikään varsinainen askartelun tai ylipäätään käsillä tekemisen ihme, mutta tänä vuonna onnistuin tekemään aika mukavan näköisiä lahjoja. Mikäs siinä, paketoidessa kun Rami tonttu vartioi vieressä ja Jouluradio soi.

Lukutoukan kulttuuriblogi jää nyt joulutauolle. En aio päivittää blogia joulun pyhinä, ellei sitten tapahdu jotain aivan maata mullistavaa kirjaelämässäni - mutta sosiaalisen median kanavia kyllä päivitän joulunakin. Ainakin twitteriä ja instagramia kyllä päivitän, toivon mukaan myös Lukutoukan kulttuuriblogin facebook sivua. Mutta - tiistaina, Tapaninpäivän jälkeen, palaan taas blogimaailmaan!

Ihanaa, kaunista ja hyvien lukuhetkien täyttämää joulua teille, lukutoukan lukijat! Pitäkää toisistanne huolta, nauttikaa joulusta, lukekaa älkääkä stressatko. Kyllä se joulu sieltä tulee.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

J. K. Tamminen: Pasilan mies

Pasilan mies
J. K. Tamminen
264 s. 
2016
Minerva












Pasilan mies on kirja jonkalaista en ole lukenut pitkään aikaan - kenties ikinä. Kirjailijan omalla taustalla on niin ammattirikollisen kuin rikostoimittajankin ura, joten hän todella tietää mistä kirjoittaa - lain molemmilta puolilta. Ei siis ihme että Pasilan mies aiheutti väristyksiä.

Keskeisimmässä roolissa Pasilan miehessä on Helsingin huumepoliisin päällikkö, rikosylikomisario Jouko Aro. Hän on palkittu ja arvostettu esimies joka vaikuttaa olevan kaikinpuolin "kunnon äijä". Kuitenkin Arolle tärkeintä on päästä haluamaansa määränpäähän, huolimatta siitä mitä keinoja siihen joutuu käyttämään - homma on kuitenkin hallussa. Sitten kaikki muuttuu, kun julkisuuteen astelee kihlakunnansyyttäjä joka kertoo Aroa syytettävän useista törkeistä virkarikoksista ja että rikollinen toiminta on ollut pitkäkestoista.

Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Myönnän etten kenties tajunnut kirjasta kiinnostuessani sitä, mikä nyt iski kertaheitolla tajuntaan: Jouko Aro ja Jari Aarnio. Kuinka paljon näissä jutuissa on samaa? En voinut olla ajattelematta Jari Aarnion tapausta kirjaa lukiessani, mutta muistuttelin kuitenkin itseäni siitä että Tammisen teos on kuitenkin fiktiivinen. Oman sävynsä antaa J. K. Tammisen tieto ja kokemus lain molemmilta puolilta, se tuo tavallaan väriä ja tavallaan mustavalkoisuutta kirjaan ja tekee siitä mielenkiintoisen.

Tammisen toimittajataustan pystyy aistimaan kirjaa lukiessa. Vaikka Pasilan mies on sujuvaa luettavaa, ei se kuitenkaan ole varsinaisesti kaunokirjallisesti mikään poikkeuksellinen herkkupala - mutta ehken sitä odottanutkaan. Tässä tapauksessa juonellinen sisältö on tärkeämpää kuin kaunokirjallinen olemus.


Pasilan miehessä pyöritään rikos- ja poliisimaailmassa mutta se ei siitä huolimatta näyttäytynyt minulle aivan perinteisenä dekkarina. Ei, en osaa sen kummemmin luokitella Pasilan miestä mihinkään muuhun genreen sen paremmin, mutta syyn osaan sanoa: Tammisen tausta rikosmaailmasta ja se tietopohja millä hän kirjoittaa. Se on tehnyt Pasilan miehestä niin hyvää luettavaa.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Kesä Kalevi Sorsan kanssa
Anssi Kela
280 s. 
2008 
Teos









Lainattu kirjastosta


En liene ainoa joka ihastui vuosia sitten Anssi Kelan Nummela albumiin. Olin tuon albumin aikoihin yhtä fanityttöä ja vaikka ihastukseni sittemmin on laantunut, olen viime aikoina löytänyt pienen Anssi Kela -fanitytön sisältäni uudelleen. Siispä nyt olikin sopiva aika lukea Kelan kirjoittama Kesä Kalevi Sorsan kanssa uudelleen - vaikka olen sen jo muutama vuosi sitten lukenut. En muistanut kirjasta kovinkaan paljoa, joten ei haitannut että kirja oli entuudestaan tuttu.

Johanneksella ei ole helppoa. Hänen kesäänsä kuuluu niskatuki ja muistista on pyyhkiytynyt kaksi viikkoa - mitähän lienee tapahtunut? Kun kaikki tuntuu jotenkin vaikealta, tulee apu odottamattomasta lähteestä. Ruttopuistossa hänen viereensä nimittäin istahtaa edesmennyt Kalevi Sorsa, maamme entinen pääministeri. Kalevi Sorsa juttelee Johanneksen kanssa mukavia eikä tämä ole viimeinen kerta kun Sorsa lyöttäytyy juttusille mitä kummallisemmissa paikoissa. Hiljalleen Johannes hyväksyy tämän ystävänsä jota muut eivät näe, varsinkin kun tämä tuntuu antavan hänelle hyviä neuvoja joita Johannes oppii kaipaamaan.

Anssi Kelan musiikissa minuun on ennen kaikkea vedonnut hänen lyriikkansa. En siis ihmetellyt ollenkaan että pidin myös hänen esikoisromaanistaan, sillä Kela osaa toden totta kirjoittaa ja viedä lukijansa ihmeelliselle matkalle - aivan kuin hänen kappaleissaankin. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on mielikuvituksen juhlaa mutta siinä on myös ne syvällisemmät puolensa, ne jotka tekevät kirjasta sellaisen että se kestää toisenkin lukukerran.

Kesä Kalevi Sorsan kanssa on siis julkaistu vuonna 2008. Miksi me emme ole kuulleet tästä kirjailija-Kelasta sen jälkeen? Tämä hänen esikoisromaaninsa oli niin hyvää luettavaa, osin humoristista, osin mielikuvituksellista ja osin syvällistäkin. Kuka edesmennyt poliitikkomme olisi läsnä seuraavassa Kelan romaanissa? Tätä jään pohtimaan ja odottelemaan josko saisin vielä joskus lukea lisää kirjallista Anssi Kelaa.

Elena Mady: Varjo

Varjo (Body Jumper #2)
Elena Mady
264 s. 
2016
WSOY









Arvostelukappale kustantajalta



Vuosi sitten Elena Mady tutustutti minut Vaihdokkaassa Alexiin, hyppääjään, joka herää eräänä aamuna vieraasta kehosta. Mady vakuutti minut Vaihdokkaalla ja jätti odottamaan innolla sarjan seuraavaa osaa eikä Varjo todellakaan pettänyt. Päinvastoin, se oli jopa parempi kuin sarjan ensimmäinen osa.

Varjo jatkaa siis Alexin tarinaa, joka ei ole yhtä ruusuilla tanssimista. Vasta sarjamurhaajan kynsistä selvinneenä ei pelkkä naapurin hakkerin syli lohduta vaan hänen täytyisi myös pitää pystyssä perimäänsä yritystä. Ei helppo homma, varsinkaan kun hyppääjänä hänellä ei oikeasti ole energiateknologiasta juuri mitään tietoa! Alexin yrittäessä selvittää omaa menneisyyttään, tuntuu sieltä paljastuvan varjo jos toinenkin. Uhkaa on joka puolella, joten Alex joutuu miettimään onko lähteminen ainoa tapa selvitä.

Vaikka pidin kovasti Vaihdokkaasta on Varjo kuitenkin monelta kannalta katsottuna niin paljon enemmän. Sarjan toisessa osassa mennään syvemmälle Alexiin, selvitellään hänen taustojaan ja samalla opin tuntemaan hieman tätä hyppääjää paremmin. Vaihdokkassa paneuduttiin ehkä hieman enemmän tähän ihmiseen jonka maailmaan Alex on hypännyt - nyt mennään enemmän menneeseen.

Samalla Mady menee Varjossa muutenkin syvemmälle. Pidin kovasti siitä miten Varjossa on läsnä hitunen yhteiskuntakriittisyyttä ja pohdintaa tämän päivän maailmasta. Nuo asiat tulevat sujuvasti Alexin kautta, hänen suullaan puhuttuna eikä sitä tyrkytetä lukijalle. Ihastuin tähän puoleen kirjasta ehkä sen vuoksi, että Body Jumper -sarja on suunnattu nimenomaan nuorille aikuisille - jospa Madyn kirjaan tuoma yhteiskunnallisuus sekä ajatukset maailmasta herättäisivät kirjan lukijatkin ajattelemaan noita asioita.

Elena Madyn tyyli sopii hyvin nuorten aikuisten kirjaan. Se on kevyehkö, ihastuttavan lennokas ja vauhdikas. Tähän saakka Body jumper - sarjassa on minun silmiini ollut kansainvälistä meininkiä - aihe ja Madyn tyyli sopisivat luettavaksi minkä tahansa maan nuorille aikuisille. Alex ja toverit maailmalle, tuumii lukutoukka!

maanantai 19. joulukuuta 2016

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Yhden lapsen kansa
Mari Manninen
205 s. 
2016
Atena









Ostettu


Tarkennettakoon näin aluksi että sain kustantajalta arvostelukappaleen Yhden lapsen kansasta sähköisenä versiona mutta en voinut vastustaa painettua kirjaa kirjakaupassa käydessäni. Tuntui, että Yhden lapsen kansa olisi kirja jonka haluaisin omaan hyllyyni - enkä ajatellut väärin. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut kirja on tärkeä, koskettva teos joka sukeltaa syvälle sieluun ja käy iholle.

Yhden lapsen kansan kirjoittaja Mari Manninen on haastatellut kirjaa varten aivan tavallisia kiinalaisperheitä. Keskeisenä teemana on kansakunnan yhden lapsen politiikka ja sen tuomat vaikeudet eikä perheiden tarinoita voi todellakaan kuivin silmin lukea. Perheiden tarinoissa ja koko kirjassa selkeänä viestinä on se, että 35-vuotinen väestöpoliittinen kokeilu on aiheuttanut Kiinassa kärsimystä - ja todella jättänyt ihmisiin jälkensä.

Jo alkusanat toivat kyyneleet silmiini. Vaikka olen lukenut yhden lapsen politiikasta ja sen vaikutuksista ennenkin, niin romaanin kuin tietokirjankin muodossa niin Mari Manninen kuvaa sitä kuitenkin jotenkin ainutlaatuisella tavalla, tavalla joka tuli minua lähelle. Johtuisiko se kenties siitä että kirjailija on suomalainen, hän pystyy sitä kautta tulemaan lähemmäs meitä suomalaisia? Joka tapauksessa voin sydämestäni sanoa: en voisi kuvitella parempaa Finlandia-voittajaa tietokirjojen osalta.

Yhden lapsen kansassa ilahduttaa myös se, miten se vaikeasta aiheesta huolimatta on kirjoitettu sujuvalla ja helppolukuisella tavalla, kuten Maijakin kirjoittaa blogissaan. Olisi ollut ehkä liikaa, jos raskaasta ja hirvittävän koskettavasta aiheesta kirjoitettu kirja olisi ollut liian haastavaa luettavaa. Mari Mannisen toimittajatausta kenties näkyy kirjasta, hän osaa kirjoittaa selkeästi, sujuvasti, tavalla jonka lukeminen on miellyttävää ja helppoa.

Voin sanoa että Yhden lapsen kansa jää mieleeni pitkäksi aikaa. Toivon todella että tämä kirja löytyy monesta lahjapaketista jouluaattona ja Mari Manninen herättelisi mahdollisimman monet lukijat ajattelemaan omalla, lempeällä tavallaan.

Tapani Bagge: Pikku enkeli

Pikku enkeli
Tapani Bagge
213 s. 
2016
CrimeTime









Arvostelukappale kustantajalta


Aloittaessani Tapani Baggen uuden dekkarin, Pikku enkelin, havahduin huomaamaan etten ole tainnut tätä ennen lukea ainuttakaan Baggen dekkaria. Se on pienoinen ihme, sillä luen paljon dekkareita ja Baggen tuotanto on kertakaikkiaan mittava. Hän on kirjoittanut elääkseen kolmekymmentä vuotta ja julkaissut satakunta teosta - tosin paljon muutakin kuin dekkareita.

Pikku enkeli on uuden dekkarisarjan avausosa. Kirjan myötä sain tutustua rikoskomisario Sundmaniin, viisikymppiseen kokeneeseen kettuun ja hänen taustallaan työskentelevään mielenkiintoiseen porukkaan poliiseja. He saavat tutkittavakseen järkyttävän tapauksen, kun ojasta löytyy lukiolaistytön runneltu ruumis. Niin rikostutkijat kuin kaupunkilaisetkin pohtivat kauhistuneina kuka on voinut tehdä pahaa pikku enkelille? Samana yönä Elviirassa, rannikkokaupungissa, tapahtuu muutakin: nuori vartija on pudonnut lehtitalon toisesta kerroksesta ala-aulan marmorilattiaan. Voiko tapauksilla olla yhteys?

Pikku enkeli on todella hyvä dekkari. Mitäpä sitä vääntelemään sen kummemmin, sillä se vain on. Se on kevyehkö ja omalla laillaan viihdyttävä dekkari, jossa tärkeimpään rooliin minun kohdallani nousivat kiinnostavat henkilöt. Rikoskomisario Sundman oli hänkin mielenkiintoinen tyyppi mutta myös hänen taustallaan häärivässä ryhmässä löytyi monta persoonaa joista haluan ehdottomasti tietää lisää. Onkin ilo tietää, että jo ensi vuonna sarja saa jatkoa, Pikisaari nimisestä dekkarista.

Pikku enkelissä ei veri lennä eivätkä jäsenet putoile. Koska en ole ennen Baggen dekkareita lukenut en voi sanoa onko tämä hänelle ominainen tyyli - minua se miellytti joka tapauksessa. Pikku enkeli on enemmän kuin välipalakirja, mutta dekkarihulluille se on silti kevyempi haukkaus veristen ja piinaavien teosten keskellä.

Baggen tyyli kertoa puri minuun todella, joten seuraavalla kirjastoreissulla täytyy ehkä dekkarihyllyllä pysähtyä b:n kohtaan...

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Neljännen adventin iltana (sekä synttäriarvonnan voittajat)






Tunnelmallista neljännen adventin iltaa ihanat lukutoukat!

Tämä viikonloppu meni itselläni vanhempieni luona jossa puuhasimme jo hieman joulua. Joululeivontaa, viimeisten joululahjojen pohdiskelua ja ostamista sekä vanhempieni kodin koristelua joulua varten. Tänään lukiessani kuuntelin radiosta joulumusiikkia ja katsellessani kauniita koristeita tuli tunne "oikeasti, kohta on joulu"!

Yllä olevassa kuvassa on loistavan Liskon hännän (johon palaan myöhemmin tulevalla viikolla) on joulutyypit jotka ovat hiljattain muuttaneet vanhempieni luokse. Tahvanainen niminen jouluhevonen (puutarhablogien mukaan kuulema tällainen täytyy olla joka talossa) ja hänen toverinsa Vesterinen-poro sekä tonttu nimeltä Torvinen. Oikein mukava porukka, tuntuvat olevan myös kirjojen ystäviä.

Kirjabloggaajien joulukalenterin 18. luukussa, Hannan kirjokansi -blogissa, puhutaan tänään joulustressistä. Oikein ajankohtainen aihe, sillä varmasti monessa perheessä siitä tällä hetkellä kärsitään. Minä en onneksi kärsi, kaikki tuntuu olevan omalla kohdallani valmista joulua varten. Aionkin käyttää tulevan viikon joulufiilistelyyn sekä rentoutumiseen - ja tietysti, hyvien kirjojen lukemiseen. Rauhoittua hieman ennen joulutohinaa.

Lukutoukan kulttuuriblogi täytti tässä kuussa neljä vuotta ja pidin sen kunniaksi synttäriarvonnan. Arvonta päättyi tänään ja arvoin äsken voittajat. Onneksi olkoon, Katri ja Liiolii! Katrin nimi pompahti esiin ensimmäisenä arvonnassa, joten saat valita ensimmäisenä listalta kirjan. Otan teihin kumpaankin yhteyttä vielä tänään.

Tunnelmallista sunnuntai-iltaa ja hyviä lukuhetkiä myös joulunalus viikolle <3

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Nainen joka unohti
Liane Mortiarty
Suomentanut Helene Bützow
495 s. 
2016
WSOY











Keväällä luottolukijani toisensa perään hehkutti Liane Moriartyn uutta suomennosta. Minunkaan uskoni Moriartyyn ei etukäteenkään horjunut vaan uskoin että edessä on jälleen kerran lukusukkula - joten tartuin kirjaan näin ennen joulua, aikana jolloin mikään ei tee niin hyvää kuin kuunnella vaikkapa joulumusiikkia, kääriytyä vilttiin ja lukea hyvää kirjaa.

Alice, varsinainen neljääkymppiä lähestyvä tehopakkaus saa kuntosalilla pahan iskun päähänsä ja menettää muistinsa. Tai oikeammin kymmenen vuotta muististaan, sillä herätessään hän kuvittelee kolmekymmenvuotis syntymäpäiviensä lähestyvän vauhdilla. Yhtäkkiä hänellä on kolme lasta joita hän ei tunne ja kaiken lisäksi hän on eronnut Nickistä, jota vielä silloin kymmenen vuotta sitten rakasti palavasti. Peilikuvakin on kovin erilainen: iän huomaa, mutta kiloja on lähtenyt runsaasti. Ja sitten vielä lähipiirin ihmiset puhuvat Ginasta, joka on tuntunut olevan iso osa Alicen elämää. Mutta kuka hitto hän oikein on ja miksi ihmiset vaikenevat äkkiä kun lipsauttavat nimen huuliltaan?

Viisisataa sivua täydellistä lukuflowta. Sitä Nainen joka unohti todentotta oli, se oli nautinnollinen lukusukkula.

Sanon, ettei Moriarty petä, sillä kun tämä kirjailija asteli maailmaani ensimmäisen suomennoksen, Hyvän aviomiehen voimin - rakastuin. Rakastuin tähän kirjailijaan, rakastuin hänen älykkääseen ja terävään tyyliinsä jota on tuntuu olevan rikos sanoa kevyeksi. Mutta onhan se, ainakin minulle. Omalla tavallaan Nainen joka unohti on viihdettä, mutta se on viiltävän älykästä, terävää viihdettä eikä mitään hattaraa. Voi miten haluaisinkaan tavata Liane Moriartyn, haluaisin ottaa selvää onko hänen huumorinsa keskustellessa yhtä herkullista kuin kirjoissa.

Sen lisäksi että Nainen joka unohti on viihdyttävä ja älykäs, on mukana myös jännitys. Moriarty on rakentanut viiteensataan sivuun sellaisen psykologisen jännitteen, että sivuja kääntelee vauhdilla jo senkin vuoksi että saisi tietää mikä on lopputulos. Ehken dekkarihyllyyn Alicea ja tovereita sijoittaisi (jotkut dekkarin lukijat voisivat olla pettyneitä - tosin ilahtuneitakin epäileilemättä olisi) mutta on Nainen joka unohti silti paljon muutakin kuin viihderomaani.

En aivan heti keksisi sellaista naista tuttavapiiristäni jolle Moriartya en voisi suositella. Nainen joka unohti sopii monenikäiselle ja monenlaiselle lukijalle ja käärinkin kirjan vailla huolia lahjapakettiin - tästä lahjan saaja tulee varmasti pitämään.

Helene Bützown käännös on loistava. Hän on kääntänyt kaikki kolme Moriartyn suomennosta ja toivon toden teolla että hän on suomentajana myös keväällä ilmestyvässä Tavalliset pikku juhlat -romaanissa. Bützow on todella taitava työssään ja osittain hänen ansiotaan on se että Nainen joka unohti on varsinainen lukusukkula.

P.S. Tavalliset pikku pihajuhlat ilmestyy helmikuussa. Täällä ainakin odotetaan jo sitä!

lauantai 17. joulukuuta 2016

En olisi tässä

#Enolisitässä -kampanjan tönäisi käyntiin esikoiskirjailija sekä teatteriohjaaja Aino reilu kuukausi sitten, vuoden 2016 marraskuun lopulla. Ensin kiinnitin huomiota facebookissa silmiini sattuviin hienoihin päivityksiin siitä mitä ilman kukin ei olisi tässä. Mukaan ovat lähteneet kirjailijat, toimittajat, teatterit, johtajat, äidit ja isät - niin monenlaiset ihmiset. Nyt minä lähden mukaan.

Mistä kampanjassa on kyse? Aino Kivi julkaisi sen marraskuussa seuraavilla saatesanoilla:

”Kampanjan idea on kertoa saamastasi yhteiskunnan tuesta. Tuesta, jota ilman et olisi tässä. Voit kertoa niin laajasti kuin suppeasti kuin haluat: ilmaisesta koulutuksesta, kirjastosta, uimahalleista, lapsilisistä, opintotuesta, työttömyysturvasta, terveydenhuollosta, mistä haluat. Merkitse tekstisi hashtagilla #EnOlisiTässä. Halutessasi voit lisätä myös hashtagin #ProHyvinvointivaltio. Liitä nämä ohjeet postaukseesi.”

Tänään haastateltuani Aino Kiveä minulle tuli tunne että minun on blogattava tästä aiheesta. Niin paljon on viime vuosien aikana tapahtunut, niin pohjalla on käyty, niin ylös on tultu. Tunnustan jo nyt: poikkean hieman alkuperäisestä ajatuksesta, sillä on niin paljon tahoja joita ilman #enolisitässä.

En olisi tässä ilman Pohjois-Karjalassa toimivia mielenterveyden ammattilaisia. Mielenterveystyöstä puhutaan paljon nykyään eikä kaikki puhe suinkaan ole positiivista - mutta minua on autettu, mahtavalla tavalla. Olen saanut apua silloin kun olen sitä tarvinnut, minua on kiskottu ylöspäin ja tiedän jälkikäteen ettei se ole aina ollut helppoa. Silloin kun olen omasta mielestäni ollut "täysin kunnossa", minut on pidetty avun piirissä ja saatu ehkä hiljalleen uskomaan ettei kaikki ole ok. Ja nyt, olen tässä, tilanteessa jolloin minun puolestani voidaan hymyillä ja iloita.

En olisi tässä ilman perhettäni ja lähisukuani. He ovat seisseet rinnallani ja pitäneet minua pystyssä silloin kun omat jalkanut eivät ole kestäneet. Etenkin vanhempani ovat tehneet kaikkensa minun puolestani eikä se varmasti aina ole ollut heille helppoa - en edes tiedä kuinka paljon voisin kiittää heitä siitä. Myös muu perheeni sekä lähisukuni ovat olleet korvaamaton tuki eikä elämässäni olisi aivan näin suurta onnea ilman erästä maailman ihaninta tyttöä, kummityttöäni.

En olisi tässä ilman ystäviäni. Ystäviä isolla Y:llä ei ole kovin montaa, mutta heille voin sanoa mitä tahansa ja he ymmärtävät. Voin laittaa viestiä, soittaa, puhua, he ovat tukena.

En olisi tässä ilman kirjallisuutta. Kirjallisuutta, kirjastoja, Paiholassa asuessani aivan vieressä käynyttä kirjastoautoa. En olisi tässä ilman kirjablogiyhteisöä, valtavaa iloa mikä kirjan aiheuttaman tunteen jakamisesta tulee. Kirjallisuus, kirjapöhinät, kirjaihmiset. En olisi tässä ilman teitä.

Kiitos. Kiitos kaikille. Tämä oli tunteiden täyttämä purskahdus, joka vaati tulla kirjoitetuksi.

torstai 15. joulukuuta 2016

Kirjailijakuvia: Henry Aho

Henry Aho on tuottealias teuvalainen kirjailija jonka kynästä irtoavat monenlaiset tyylit. Häneltä on tänä syksynä julkaistu lastenkirja Minivampyyrit ja kauhutarinoiden yö sekä romaani Ukko ja Hyrrä. Etenkin Ukko ja Hyrrä on herättänyt kiinnostusta niin blogimaailmassa kuin lehdissäkin ja kirja sopiikin hyvin tulevaan Suomen itsenäisyden juhlavuoteen. Kirjassa 100-vuotias Ukko kertoo elämäntarinaansa kissalleen Hyrrälle, siinä käydään läpi niin Ukon omaa elämää kuin Suomen historiaakin, mutta mukana on tiiviistii Aholle ominainen, ronski tyyli, joka piristää kirjaa mukavasti.

Aho kirjoittaa monen eri genren kirjallisuutta, hän on julkaissut niin novelleja, lastenkirjoja, dekkareita kuin romaanejakin. Hän ei kuitenkaan myönnä minkään genren olevan toista rakkaampi: "Ei oikeastaan. Se riippuu niin siitä, mitä milloinkin kirjoitan. Lastentarinat, etenkin minivampyyrit, ovat mukavia tehdä, koska ne ovat kuitenkin aika lyhyitä. Toisaalta kauhun kirjoittaminen on mielenkiintoista, sillä siinä voi sukeltaa ihmismielen mustalle alueelle." Henry kuitenkin sanoo äkillisen rakkauden johonkin tyyliin muuttuvan nopeasti inhoksi ja myöntää olevansa iloinen kun voi silloin vaihtaa toisenlaiseen tyyliin.

Monelle kirjailijalle varmasti jokin kirja nousee ylitse muiden, muita rakkaammaksi. Kysyessäni Henryltä mikä hänen kirjoistaan on noussut ylitse muiden, hän kertoo sen olevan ehkä Minivampyyrit -sarja kokonaisuudessaan. "Minivampyyrikirjat ovat sellaisia että niitä aion kirjoittaa niin monta kuin vain kustantajat tahtovat julkaista. Ehkä teen joskus hieman laajemmankin minivampyyrikertomuksen." Aho myöntää myös miettineensä minivampyyrien sijoittamista animaatio- tai pelimaailmaan, joten emme voi tietää millaisessa ympäristössä noihin veikeisiin, kirjoja syömiin heppuihin törmäämme. Romaaneista muita korkeammalle sijalle Ahon mielessä nousee Ukko ja Hyrrä, sillä se on tyyliltään sellainen jota hän itsekin lukee.

Ukossa ja Hyrrässä on mukana paitsi huumoria ja ronskia menoa, niin myös Suomen historiaa hieman erilaiselta kantilta katsottuna. Henryllä ei kuitenkaan ollut mielessä Suomen 100-vuotis juhlavuosi kirjoittaessaan kirjaa: "Kun aloitin kirjoittamisen, en edes tiennyt paljonko käyn läpi Suomen historiaa vaan minulla oli ainoastaan alkuasetelma josta lähdin liikkeelle."

Millaiselle lukijalle kirjailija kirjoittaa, millainen lukija olisi "unelmalukija" kirjailijalle? Henry Aholla on tähän yhdenlainen vastaus. Hänelle unelmalukija olisi samankaltainen kuin hän itse. "Kirjoitan sellaisia tarinoita, joita itsekin haluaisin lukea." Henry myöntää että lapsille kirjoittaminen on erilaista, silloin täytyy varoa sanojaan eri tavalla. Hän kertoo kuitenkin ujuttavansa lastenkirjoihinsa juttuja joita ainoastaan aikuiset tajuavat, jotta kirjojen lukeminen olisi vanhemille mukavaa - vinkkinä vanhemmille, kannattaa olla tarkkana Minivampyyreita lukiessa!

Aho kertoo että palautetta kirjoista tulee. Pääasiassa palaute on positiivista, mutta kuten kaikilla, mukaan mahtuu myös niitä negatiivisia palautteita. Hän kertoo kaksi ravisuttelevaa esimerkkiä, kuten sen kun hänen isoäitinsä kysyi luettuaan Henryn ensimmäisen kirjan "Joko sinut on haastettu käräjille Jumalanpilkasta?" No, niinpä. Kuten Henry itse toteaa, jokin kirja voi tuoda jonkin negatiivisen palautteen itse lukijalta, kirjablogista tai lehdestä, mutta toisaalla löytyykin lukija joka ihastuu kirjaan. Niin se on, makuja on erilaisia.

Henry on kahlannut läpi genren jos toisenkin, mutta kyllä hänen mieleensä heti pulpahtaa parikin genreä mitä hän ei vielä ole kokeillut ja jotka kiinnostaisivat. Ensi vuonna Henry Aholta ilmestyy nuortenromaani "Joka on oikeastaan fantasiaa.". Aho täsmentää että tarkoittaa fantasialla tässä tapauksessa sitä että hän on luonut kirjaansa oman maailman ja sille kokonaan oman historiansa. Henry paljastaa myös miettivänsä runojen kirjottamista, joka tosin vaatisi aiheeseen perehtymistä.

Kirjabloggaajana kiinnostaa aina, lukeeko kirjailija kirjablogeja. Henry kertoo lukevansa, tietenkin etenkin jos blogissa kirjoitetaan omasta kirjasta - mutta myös muutenkin. Lukuvinkkien lisäksi hän kertoo lukevansa mielellään erilaisia näkökantoja kirjaan jota on juuri lukemassa, tai jonka on juuri saanut päätökseen.

Lukutoukka odottaa mainittua nuortenkirjaa - ja seuraavia Minivampyyreiden seikkailuja!



Joni Pyysalo: Alaska

Alaska
Joni Pyysalo
256 s. 
2016
WSOY









Arvostelukappale kustantajalta


Hyvä romaani tuo riemua lauantaiaamuun, näin tuumin menneenä viikonloppuna onnellisena. Niin se tuo, se tuo iloa mihin tahansa aamuun, päivään tai iltaan. Alaska, tuo omalla tavallaan erikoinen mutta niin perin vaikuttava kirja toi minun lauantaihini suurta iloa.

Alaska kertoo kahdesta ihmisestä, Vestasta ja Dodosta. Heidän tiensä kohtaavat romaanin edetessä ja näiden kahden kohtaaminen tekeekin Alaskasta niin suuren, sen mitä kirja on. Vesta ja Dodo ovat kumpikin omalla tavallaan voimakkaita hahmoja - pornonäyttelijä Vesta on elämässään suurten valintojen edessä ja Dodo pohtii omaa liikeideaansa. He ovat kuitenkin kumpikin paljon enemmän, hahmoja joista olisin voinut lukea vaikka kuinka pitkään.

Joni Pyysalo on ennen Alaskaa julkaissut runoja sekä novelleja ja hänen teoksiaan on kiitelty kovasti. Minulle hän on aivan uusi nimi - noh, minähän olenkin novellikammoinen ja luen runoja harmittavan vähän. Nyt, Alaskan myötä, Pyysalon kynän jälki teki vaikutuksen. "Tiheää proosaa" kuvaa Alaskan takakansi ja sitä tämä on. Samaan aikaan varsinkin Alaskan loppupuolelta huomaa Pyysalon olevan runoilija - runomaisuus alkaa pyrkiä esiin. Vaikka en luekaan juuri runoja, tämä ei haitannut - päinvastoin.

Yhdyn jälleen kerran Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan sanoihin. Vaikka Alaska ei olekaan kevyt romaani, sitä en missään vaiheessa kirjaa lukiessani ajatellut, niin se ei ole varsinaisesti raskas tai vaikeaselkoinen. Kuten Arja sanoo "varsin ajattelumaista", ja minä olen samaa mieltä - ja kirja laittaa pohtimaan. Kohtaamisia, rakkautta, ihmisiä ylipäätään.

Alaskan yksi ilahduttavimpia piirteitä ovat Pyysalon tarinan varrelle sijoittamat sitaatit, jotka tekevät kirjalle - ja lukijalle - hyvää. Eivätkä pelkästään sitaatit ilahduttaneet, vaan myös Pyysalon oivallukset joita riitti. Voi kun olisin "merkitsijä", joka vaikkapa post it -lapuilla laittaisi sivuihin merkkejä, tietäisin mihin palata kun bloggaan kirjasta. Tyydyn toteamaan: Joni Pyysalolla on sana hallussaan.

Sanon vain: jos pidät hyvästä, kotimaisesta kaunokirjallisuudesta, Alaska kyllä kannattaa lukea. Tämä vuosi on ollut yhtä kotimaisen kirjallisuuden juhlaa ja Alaska kuuluu näihin kemuihin ehdottomasti.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Marja Björk: Lainaa vain

Lainaa vain 
Marja Björk 
264 s. 
2016
Like









Arvostelukappale kustantajalta



Ihana, ihana ja vaikuttava Marja Björk. Olen lukenut Björkiltä useamman kirjan, koko ajan vakuuttuen enemmän siitä että hän on erittäin lahjakas kirjailija. Hän on poikkeuksetta valinnut kirjoihinsa värisyttäviä aiheita joita ei välttämättä ole helppo käsitellä mutta hän kuitenkin hallitsee aiheen kuin aiheen. Vaikeankin.

Lainaa vain alkaa kun Eeva opiskelee tuomariksi Helsingissä. Aherrus hänen tätinsä Anjan Katajabaarissa Visulahden Shellillä on taakse jäänyttä elämää eivätkä korvissa soi enää samat jukeboksin kappaleet. Tulevaisuus näyttää hyvän ammatin turvin kiinnostavalta ja valoisalta. Kaikki menee kuitenkin uusiksi kun kotipuolesta löytyy Sakari, käsityöläinen joka kärsii maailmantuskasta. Sakari vie Eevan sydämen ja samantien Eeva haluaa kaiken: miehen, talon ja perheen - ja saa sen myös. Mutta ei se kuitenkaan aivan ilmaista ole.

Marja Björkin uusi romaanikaan ei ole kirjoitettu mistään helposta aiheesta. Eevan ja Sakarin rakkaustarina ei ole ruusuilla tanssimista, varsinkaan kun kirja etenee 90-luvun alun Suomeen ja silloin vallitsevaan lamaan. Lainaa vain käsitteleekin Eevan ja Sakarin suhdetta - ja sitä, mitä rahahuolet voivat suhteelle tehdä. Tuohon aikaan Suomesta varmasti löytyi paljon perheitä joissa oli rahahuolia ja Björk on kirjoittanut yhdestä.

Suurehkon roolin Björk antaa Eevan tytärpuolelle, Sakarin tyttärelle Monnalle. Monnan ja Eevan suhde on ristiriitainen mutta ehkä vielä heidän suhdettaan suuremman roolin Björk antaa Monnan paino-ongelmille. Björkin tyyli on inhorealistinen hänen käsitellessään Monnaa, enkä oikein tiennyt kuinka suhtautua kirjan niihin osuuksiin joissa Monnaa ja hänen painoaan enemmälti käsiteltiin. Kuten olen aiemminkin blogissa todennut, en ole todellakaan hoikka, joten tämänkaltaiset asiat kirjoissa saavat huomioni poikkeuksetta. Kirjan lukemisen jälkeen tämä on valitettavasti suurin asia joka jäi mieleeni - mutta onneksi nautin silti kirjan lukemisesta, kokonaisuutena.

Kuten Arja bloggauksessaan tuumaa, ei Björk hienostele. Niin ei, ja se on yksi niistä asioista mihin olen hänessä kirjailijana ihastunutkin. Hän kirjoittaa omalla tyylillään, tavalla joka ehkä saattaa jonkin satunnaisen lukijan karsia, mutta uskon Björkin tyylin enemmänkin vetävän tietynlaisia lukijoita puoleensa. Vahvat aiheet ja vahva käsittelytapa ovat ainakin minulle seikkoja jotka ovat tehneet Marja Björkistä kirjailijan jonka uusi teos kannattaa lukea.

Kyllä, Lainaa vain on kirja joka kannattaa lukea. Aikuinen lukija, joka ei kaihda vahvaa kerrontaa, vahvaa aihetta ja vahvasti kuvattuja päähenkilöitä, tämä kirja on sinulle.

Care Santos: Suklaan maku

Suklaan maku
Care Santos
Suomentanut Anu Partanen
412 s. 
2016
S&S








Arvostelukappale kustantajalta


Hyppään hieman ajassa eteen päin, hyppään joulun pyhiin. Kuten eilen Kirjabloggaajien joulukalenteriluukussa totesimme yhdessä muutaman muun bloggaajan kanssa: kirjat kuuluvat jouluun. Näin ei toki ole kaikilla, mutta meillä lukutoukilla ja kirjanörteillä se varmasti kuuluu jollain tapaa. Ja ennen kaikkea - että se jouluna luettava kirja (tai ehkä kirjat) on hyvä.

Siksi ajattelinkin Suklaan makua lukiessani "voi kun olisin säästänyt tämän jouluksi". Suklaan maku oli minulle nimittäin lukuromaani, nautittava lukuelämys, jonka kanssa olisi ollut ihana hektisen menon lakattua hautautua jouluna sohvannurkaan lukemaan ja nauttimaan. Nautinnollista luettavaa tämä oli kyllä myös iltahetkinä, kun vain lukuvalo ja lediset tunnelmavalot palavat ja Rami-tonttu kurkistelee pöydältä.

Suklaan maussa matkataan kolmella eri vuosisadalla mutta yhdistävä tekijä löytyy hetimiten: kaakaokannu. 1900-luvulla pääroolia näyttelee itsenäinen ja itsepäinen, hurmaava Sara. Intohimo ohjaa häntä mutta onko se sitten kuitenkin juuri se asia joka särkee onnen? 1800-luvulla kerrotaan Aurorasta joka on orpo. Aurorasta kasvaa palvelustyttö, nöyrä ja muihin luottava nuori nainen joka on riippuvainen muista ihmisistä ja siitä että he ovat hänelle hyviä. Aurora - vahinko kyllä - luottaa ihmisiin, vaikkei aina pitäisi. 1700-luvulla pääroolin saa Marianna. Hän ei ole vapaa tekemään mitä haluaa vaikka taitoa ja kekseliäisyyttä löytyisikin. Mariannalla on salaisuus, jonka paljastuminen pilaisi koko hänen elämänsä.

Kuten alussa totesin, nautin Suklaan mausta todella. Se oli minulle lukuromaani, sellainen nautinnollinen teos jonka maailmaan on helppo sukeltaa vaikka pienemmissäkin pätkissä - mutta toisaalta, pieni hetki kasvaa toiseksi ja yhtäkkiä onkin lukenut sata tai kaksisataa sivua, lähestulkoon huomaamatta. Suklaan maku on kirja johon on helppo upota ja sitä on helppo ahmia, aivan kuin hyvää suklaata.

Lukuromaania (joka kaiken lisäksi oli ainakin minulle varsinainen lukusukkula) lukiessa ja siitä puhuessa ei voi olla kiittämättä kääntäjää. Jos nautin käännösromaanista ja nautin siitä, on käännöksen oltava myös hyvä - ja Suklaan maussa Anu Partasen työ oli erinomaista. Partanen oli löytänyt niin sanotusti yhteyden Care Santosin tarinaan ja kieleen, ja tuonut sen hienolla tavalla meille suomalaisille lukijoille.

Suklaan maku on hyvä kirja mihin tahansa hetkeen jolloin on aikaa nauttia hyvästä kirjasta. Se vie mukanaan.

P.S. Muistutan vielä Lukutoukan kulttuuriblogin 4v synttäriarvonnasta, joka on käynnissä sunnuntaihin  18.12. saakka. Kannattaa osallistua, arvottavana on hyviä kirjoja <3

tiistai 13. joulukuuta 2016

Elina Hirvonen: Näkymätön

Näkymätön
Elina Hirvonen
Kuvittanut Ville Tietäväinen
30 s. 
2016
Lasten keskus








Arvostelukappale kustantajalta


Näkymätön on minun kohdallani yksi hienoimpia kirjoja, mitä tulee lastenkirjavuoteen. Siinä tuntuu olevan kaikki kohdallaan: on lempeä tarina jossa kuitenkin on tärkeä sanoma taustalla. Ja sitten on vielä Ville Tietäväisen hieno, kertakaikkiaan mahtava kuvitus joka tukee Elina Hirvosen kerrontaa hienosti.

Näkymätön kertoo Kukasta, Kukasta joka ei tahdo olla Kukka vaan Kapteeni, joka johtaisi Avaruustyyppien joukkoja. Kukka tahtoisi leikkiä päiväkodissa toisten lasten kanssa mutta hänet jätetään yksin, leikkien ulkopuolelle. Mutta onneksi ovat Avaruustyypit, jotka tietävät mitä tehdä silloin kun joku on onneton - silloin kun omat neuvot loppuvat.

Tunnustan: olen lukenut Näkymättömän tämän syksyn aikana jo kolmeen kertaan. Ensimmäistä kertaa vain pakahduin sen lukemisesta, pakahduin niin etten saanut edes blogitekstiä aikaan. Toisen kerran luin kirjan ääneen pienelle ihanalle tytölle Joensuun Perheentalolla, jossa käyn satutäteilemässä - juttelimme tytön ja hänen äitinsä kanssa kirjasta ja pidimme kirjasta kovasti kaikki kolme. Kolmatta kertaa Näkymätöntä lukiessani pakahduin lähinnä siitä ilosta, että Suomessa tehdään ja julkaistaan näin hienoa lastenkirjallisuutta, tällaisia kirjoja jossa on samassa paketissa kaikki tärkeä.

Näkymätön kertoo kiusaamisesta ja mielestäni sen nimi on kirjalle juuri oikea. Näkymätön, kukapa kiusatuista ei olisi joskus tuntenut oloaan näkymättömäksi muiden silmissä. Niin tuntee Kapteenikin, hän tahtoisi päästä muiden lasten leikkeihin mutta on heille näkymätön. Vaikka kirjassa on vakava aihe, Elina Hirvonen kertoo tarinaa kuitenkin sillä tavoin lempeästi, ettei Näkymätön saarnaa. Se tuo myös iloa.

Ville Tietäväisen kuvitus tuo myös iloa. Tietäväinen on löytänyt mielestäni juuri oikeat värit kuvaamaan Avaruustyyppejä ja koko tuota maailmaa - jo kirjan kannet avaamalla pääsee toiseen maailmaan, toiseen galaksiin. Avaruustyyppien luokse. En nostaisikaan kumpaakaan kirjassa toisen edelle, en kuvitusta enkä tarinaa, vaan ne ovat tasapainossa yhtä tärkeitä. Toinen tukee toista, ja hienosti sen tekeekin.

Toivonkin että Näkymätön löytää lukijansa ja päätyy lapsiperheiden luettavaksi sillä aihe tosiaan on tärkeä. Kirjaa lukiessa voi helposti ottaa kiusaamisen puheeksi, sillä aiheesta on mielestäni tärkeää puhua pienestä saakka. Enkä suosittele Näkymätöntä lasten kanssa luettavaksi ainoastaan aiheen takia, vaan jo siksi että kirja on hirvittävän hyvä.

P.S. En kiellä aikuisiakaan tarttumasta Näkymättömään. Päin vastoin, kehotan. Lastenkirja, jos ei viikossa niin ainakin kuukaudessa, pitää mielen korkealla.

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 13. luukku


Tänään Lukutoukan kulttuuriblogissa: kirjabloggaajien joulukalenteri vuosimallia 2016 ja luukku 13. Eilen joulukalenterin luukku avattiin Annelin kirjoissa -blogissa ja huomenna luukun avaa Tani Aina joku kesken -blogissa. Kannattaa käydä myös kurkkaamassa lista kaikista 24 blogista Hyllytontun höpinöistä.

Joulukuu on edennyt kolmanteentoista päivään saakka. Kuten olin viime vuonna kirjoittanut facebookiin, tässä vaiheessa joulukuuta voi jo laskea päiviä jouluun. Niin voi, ja voi kuunnella joulumusiikkia ja pohtia mitä kirjoja joulun aikaan lukisi. Siihen keskitynkin tämän päivän joulukalenteriluukussa, joulun kirjoihin ja siihen, lukevatko kirjabloggaajatoverini jouluna.

Itselläni kirjat kuuluvat jouluun. Ovat oikeastaan kuuluneet aina. Joulun pyhät, varsinkin aatto, ovat enemmän ja vähemmän täynnä hektistä menoa, mutta kun on syöty ja lahjat on jaettu, niitä hieman tutkittu - mikä olisi parempaa kuin lukea kirjaa. Lahjakirjaa tai jotain aivan muuta. 

Viisi ihanaa kirjabloggaajatoveria kertovat hieman enemmän omista lukutottumuksistaan, mitä tulee joulun aikaan - ja paljastuupa sieltä hieman joululahjatoiveitakin... Nämä neljä kysymystä esitin heille:


1. Kuuluuko lukeminen omalla kohdallasi jouluun?
2. Mikä on paras hetki lukemiselle joulun aikaan?
3. Oletko toivonut kirjoja joululahjaksi? Mikä on ykköstoiveesi (kirjoista)?
4. Mitkä olisivat kolme vinkkiäsi joulun ajan kirjoiksi?


 Tuijata.Kulttuuripohdintoja blogin Tuijata: 

1. Lukeminen on kuulunut jouluuni aina. Parhaisiin joulumuistoihini sisältyy jännitys kirjapaketin sisällöstä. Joulun lukutunnelmassa oli taikaa: kuusen tuoksu, kynttilöiden lempeä valo, suklaakonvehdit, perheen satunnainen vaimea rupattelu taustalla. Yhä lukeminen on osa jouluani: ledivalojen loisteessa käperryn sohvannurkaan varta vasten hankkimani kirjan kanssa. 

2. Elän sellaista elämän aikaa, ettei joulupukki enää käy. Aikuisten joulussa on tilaa ja aikaa jokaisen mielipuuhille, minulla lukemiselle. Aattoaterian jälkeen aloitan uutuuskirjan, välillä toki olen olevinani sosiaalinen. Joulu- ja Tapaninpäivänä pyrin katsomaan BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan (katsomiskertoja ei lasketa) tai jotain muuta epookkia, muun seuraelämältä tai kotitöiltä liikenevän ajan pyhitän kirjalle. 

3. Perheessäni on ollut perinne, että teemme viiden vaihtoehdon listan, josta yhden saa lahjaksi. Tänä vuonna emme hanki lahjoja, joten ostan itselleni yhden lahjakirjan. Tässä vaiheessa olen sitä mieltä, että se on Sinikka Vuolan Replika. En tiedä, muuttuuko vielä mieleni, mutta kotimaisen kirjan joka tapauksessa hankin, koska olen päättänyt joitain vuosia sitten, että pienellä panoksellani tuen kotimaista kirjatuotantoa. Pari kirjaa olen jo saanut yllätyksenä kustantajilta, joten pistän nekin pukinkonttiin. 

4. Vaikea, melko mahdoton kysymys! Tänä vuonna on ilmestynyt todella hyviä kirjoja. Hyvä on. Jouluun sopii minusta tarinapainoitteiset kirjat - ne joiden kanssa vetäydytään sohvannurkaan vilttiin kietoutuen suklaarasian, kuuman kahvin tai glögin kanssa. Valitsen käännöskirjoista Chris Cleaven Sodassa ja rakkaudessa, koska siinä hienosti pureudutaan henkilöihin ja haetaan uutta kulmaa toisen maailmansodan kotirintamaan Lontoossa ja sotilaselämään Maltalla. Kotimaisista tarjoan Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa lukeneille tunteikkaan seitsemännen osan Tankkien kesän, joka kertoo moniäänisesti kesäpäivistä 1968 uuden maailman kynnyksellä. Mutta jos ei ole sarjaa lukenut, tuuppaan valitsemaan Jari Tervon Matriarkan, humaaniuden huudon menneestä ja nykymaan korvesta. Voin sanoa, että yllätin itsenikin näillä valinnoilla. Mutta tässä on vasta kaksi vinkkiä (huomaa Kähkösen ja Tervon välissä TAI). Lapsille hankittavaksi ehdotan Mauri Kunnasta, vaikkapa tarinallisen kuvakirjakokoelman Suuret tarinat, koska toivottavasti aikuisen kanssa yhdessä lukeminen kuuluu joka lapsen jouluun. Siitä minulle jäi mahtavia muistoja - ja lukukipinä. 


Bibliofiilin päiväunia blogin Mari: 


1. Vaikka lukeminen on osa jokapäiväistä elämääni, niin jouluna lukemiseen liittyy kiireettömyys. Toisin kuin kesällä, ei ole sisäistä painetta lähteä ulos kirmaamaan vaan voi rauhassa käpertyä viltin ja kissojen alle, napostaa suklaakonvehteja ja syventyä kirjaan. 

2. Aattona menee yleensä aikaa jouluruokien valmistamiseen ja syömiseen sekä perheen (laajakäsitys) kanssa oleiluun. Joulupäivänä ja tapanina on meillä perinteisesti luettu lahjakirjoja. 

3. Tällä hetkellä himoitsen Kasper Strömmanin Kaspervisio 2020- ja Mike Pohjolan 1827 -kirjoja. 

4. Jos nyt jouluteemalla mennään niin Mika Waltarin Joulutarinoita, Tatun ja Patun joulu sekä Louise M Alcottin Pikku Naisia. 



Reader, why did I marry him? -blogin Omppu:

1. Lukeminen kuuluu olennaisena osana jouluun, joten en osaisi kuvitella joulua ilman lukemista. Yksi parhaimpia joulumuistojani on, kun luin Stieg Larrsonin Millenium -sarjan kakkososaa muutama joulu sitten ja jännitykseni Lisbet Salanderin puolesta oli käsinkosketeltavaa. Kirjassa tapahtui kamalia asioita ja samaan aikaan kynttilät ja joulukuusi loivat suurta ja juhlallista tunnelmaa. Tämä sekoitus on jäänyt mieleeni unohtumattomasti. 

2. Paras aika lukemiselle joulun aikaan on jouluyö, kun on hipi hiljaista ja kaikki muut nukkuvat. Välillä voi tehdä retkiä jääkaapille ja sen jälkeen taas jatkaa lukemista. Asiaan kuuluu myös suklaan syönti salassa. 

3. Tämä kirjasyksy on ollut ihan mahtava ja monia kiinnostavia kirjoja on vielä lukematta. Joulusukkaan voisi ilmestyä vaikkapa Laura Gustafssonin Korpisoturi. 

4. Joulun ajan lukemiseksi suosittelen:



Lukupino -blogin Simo:

1. Kuuluu! Kun ajattelen joulua, näen mukavan tuolin kuusen äärellä, mukillisen glögiä ja itseni siinä kirjan äärellä. Todellisuus on usein vähän hektisempää, mutta aina sitä muutaman hetken saa vietettyä kirjan ääressä. Jo pienenä tuli mummolla lueskeltua Kolme etsivää -sarjaa sekä Tiina -kirjoja joulun aikaan.

2. Tekisi mieli sanoa, että kaikki hetket, on se on se ilta. Kun lapset ovat vähän rauhoittuneet ja se glögi on lämmitettynä mukissa, niin on kirjan aika. Jouluaattona ruokailun jälkeen on myös mahtava hetki lukea, kun täydeltä vatsalta ei energiaa riitä juuri muuhun, kuin sivujen jääntelyyn riittäisikään. 

3. En ole juurikaan toivonut mitään, mutta onneksi minua on aikaisempina vuosina luultu niin kiltiksi että olen mukavia kirjalahjoja saanut. Arvostan etenkin vanhoja kirjoja, ja pidän kirjoista myös esineinä. Hieno painokset omista suosikeista olisivat varmaan se salainen toive. 

4. Elämänkerrat ovat kivoja joulun aikaan .Esimerkiksi tuo tuore Pauli Hanhiniemen kirja Kerran elettyä toimii hyvin. Sarjakuvat kannattaa aina muistaa lisätä lukemistoon ja etenkin jouluna ne toimivat keveydessään loistavasti. Esimerkiksi Anna Sailamaan Mehiläispesä on ajoittain kuin sanaton runo. Itselläni erityisesti klassikot kuuluvat jouluun. Herman Melvillen Moby Dick kaikessa komeudessaa on se kirja, jonka kanssa käperrytään viltin alle pitkiksi ajoiksi. 





Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika: 

1. Kyllä vain, joulu ei olisi joulu ilman omaa rauhallista hetkeä kynttilän valossa, villasukat jalassa, hyvän kirjan kanssa. 

2. Perheelliselle lukurauhan järjestyminen vaatii vähän mielikuvitusta :) Yleensä otollisin hetki lukea on illalla/yöllä (myönnän olevani yökukkuja), kun muu perhe uinuu ja kotona on ihana rauha. 

3. Tänä vuonna olen saanut niin paljon arvostelukappaleita (kustantamoille kiitos!) etten ole lahjaksi kirjoja toivonut. Sen sijaan olen pyytänyt lukutyynyä (bookseat) tueksi lukemista helpottamaan. 

4. Itse luen paljon jännitystä ja on tietysti ihan henkilön omasta kirjamausta kiinni, millainen genre miellyttää. Nämä tulivat ensimmäiseksi mieleen: 
Aino Kivi, Maailman kaunein tyttö (kirja jonka toivoisin jokaisen lukevan)
Steinas Bragi, Sumu (erikoisten tarinoiden ystäville)
Antti Tuomainen, Mies joka kuoli (vaikkei dekkarifani olisikaan, Tuomaista voi hyvällä omallatunnolla suositella jkaiselle. Tämä takaa hyvän mielen).  



Lukutoukkakin alkaa olla joulutunnelmissa! Antaa joululaulujen soida, jouluisan väristen tulppaanien koristaa kotia ja Rami-tontun höpistä omiaan siinä sohvapöydällä. Puspus, ihanaa joulun odotusta, kirjatoverit!

maanantai 12. joulukuuta 2016

Lukupiirissä: Chigozie Obioma: Kalamiehet

Kalamiehet
Chigozie Obioma
Suomentanut Heli Naski
336 s. 
2016
Atena








Arvostelukappale kustantajalta


Kyllä, olen blogannut Kalamiehistä jo kertaalleen. Tuli kuitenkin tunne että tämä hieno kirja vaatii toisen bloggauksen sen oltua lukupiirimme, Lukevien leidien marraskuun kirjana - keskustelimme oli niin mielenkiintoinen. Käsittelemme Lukevissa leideissä useimmiten kirjoja joissa keskeisessä roolissa on nainen, mutta toisinaan luettaviin kirjoihin valikoituu myös kiinnostavia teoksia muilla perusteilla.

Otimme Kalamiehet marraskuun kirjaksi jo siitä syystä, että kirja sijoittuu Afrikkaan. Kuten aiemmassa bloggauksessa mainitsen, viime aikoina on suomennettu useita kiinnostavia afrikkalaisia kirjoja ja Kalamiehet on ehdottomasti yksi niistä - jo siitä syystä halusimme käsitellä sitä myös lukupiirissämme. Valintaa tuki myös se, että muutama meistä leideistä oli lukenut kirjan ja vakuutimme muille sen olevan todella hieno romaani.

Kalamiehet alkaa kun Benin isä joutuu lähtemään töihin toiselle puolen Nigeriaa ja Ben ja hänen veljensä pääsevät kalaretkille - salassa, sillä joella kalastaminen on ankarasti kiellettyä sillä joki on saastunut. Eräällä kalareissulla he törmäävät paikalliseen kylähulluun, joka ennustaa että eräs veljistä tulee surmaamaan toisen. Ennustuksesta alkaa traaginen tapahtumasarja joka kasvattaa kirjan hyväntuulisesta romaanista osin jopa järkyttäväksi ja myyttiseksi teokseksi.

Keskustelumme Kalamiehistä oli vilkasta, polveilevaa ja suunnattoman nautinnollista kuunneltavaa. Tein muistiinpanoja lukupiiriikeskustelumme aikana ja voin vain sanoa: kynäni sauhusi, enkä varmasti saanut kirjoitettua kaikkea kiinnostavaa mitä keskustelussa tuli ilmi. Pitihän minunkin välillä täysin antautua keskustelun pyörteisiin!

Yhtä mieltä olimme monesta asiasta, esimerkiksi siitä että Kalamiehet oli väkevä kirja. Väkevä on erittäin hyvä sana kuvaamaan tätä romaania, sillä se herättää suuria tunteita ja on mielestäni sen lisäksi vielä kirjoitettukin tunteella - Obioma on niin sanotusti antautunut tarinalle. Kyllä, minäkin antauduin aiemmin syksyllä sen lukemiselle.

Keskustelussamme tuli myös ilmi Kalamiesten yliluonnolliset piirteet, jopa noituus - ja se myyttisyys. Aivan tavanomainen kirja tämä ei tosiaankaan ole, vaan mielestäni juuri tuo yliluonnollisuus antaa oman tärkeän lisänsä Obioman luomaan maailmaan. Maaginen realismi, jonka eräs ihanista naisista toi esille. Sitä Kalamiehistä löytyi!

Puhuimme myös lapsikertojasta, eli Benistä joka meille lukijoille tarinaa kertoo. Puhuimme siitä miten Kalamiehissä lapsikertoja ei ole lapsellinen, hän ei varsinaisesti puhu lapsen lailla, lapsen äänellä. Onko tämä hyvä vai huono? Tulimme siihen tulokseen että ainakin tässä kirjassa juuri tällainen kerrontatyyli toimi, kuten taas viakka Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet romaanissa juuri sellainen, lapsellinen, kerrontatyyli kuului kirjaa (tosin tästäkin löytyi puolesta ja vastaan mielipiteitä). Pohdimme, voisiko kertojana kenties sittenkin olla Ben aikuisena - vai kertooko tyyli siitä kuinka älykäs hän on, kirjassahan tulee ilmi se miten paljon Ben lukee.

Minä lisäisin keskusteluumme vielä sen, miten paljon pidin Heli Naskin suomennoksesta. Osaltaan hänen ansiotaan on että Benin kerronta on niin älykästä, jollain tapaa väkevää - ja kaunistakin - osaltaan hänen ansiota on että ihastuin Kalamiehiin niin kovasti. Suomentaja, kiitos työstäsi!

Kaiken kaikkiaan Lukevat leidit pitivät Kalamiehistä. Se oli hyvä romaani ja se kuvaa hienosti Nigeriaa sisältä päin - se oli monella tapaa nautinnollista luettavaa. Lukevat leidit toivovat kuulevansa lisää Obiomasta ja luettuani lukuisia bloggauksia Kalamiehistä - me emme ole ainoita.