torstai 23. heinäkuuta 2015

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Talven hallava hevonen
Tuomo Jäntti
272 s. 
2015
Gummerus









Lainattu kirjastosta


Selaillessani syksyn katalogeja, pisti Tuomo Jäntin esikoisteos silmääni kiinnostavana kirjana. Kun kerrotaan, että kirja yhdistelee psykologista kauhua ja maagista realismia, en voi olla kiinnostumatta. Ja sitten - tämä odotti minua kirjaston uutuushyllyssä! Voi kuinka ilahduinkaan.

Talven hallava hevonen kertoo tarinaa monessa aikatasossa. Kirja alkaa vuodesta 2019, ja siitä, kun Roni kutsutaan päiväkotiin koska siellä on tapahtunut jotain kummallista. Pian käy ilmi, että Ronin tyttärellä Siljalla on voimia, joita ei kykene ymmärtämään. Roni aloittaa tyttärensä kanssa pakomatkan, joka tuntuu loputtomalta.

Tämän jälkeen matkataan ajassa taaksepäin, kerrotaan Ronin perheestä, erityisesti äidistä ja äidin poikaystävästä Jacosta, jonka katoaminen ei ole mikään yksinkertainen asia. Kerrotaan myös 50-luvusta, jolloin kaikki sai alkunsa. Mistä tämä pahoinvointi ja kummallisuudet johtuvat? Mistä kaikki alkoi?

Aloittaessani Talven hallavan hevosen olin yksinkertaisesti lumoutunut - Ronin tarina, ja kerronta Siljan erikoisista voimista oli lumoavaa, ja olin heti ensimmäisiltä sivuilta ihan koukussa. Olisinkin lukenut todella mielelläni koko kirjan ainoastaan heistä, sillä valitettavasti koukuttuminen ei jatkunut samalla tavalla, kun lähdettiin matkaamaan ajassa taakse päin.

Onneksi tarinassa riitti tapahtumia, joten en päässyt suinkaan puutumaan tarinaan. Mutta siinä missä alku oli puhdasta maagista realismia, niin aivan samaa tunnelmaa en pystynyt tavoittamaan loppupään kerronnassa. Jännityselementtejä kirjassa kyllä riitti, ja olipa mukana ripaus kauhuakin.

Talven hallava hevonen on kaiken muun lisäksi siis myös sukutarina, vaikkakin hyvin erikoinen sellainen. Tässä kirjassa on mahdollisuuksia ja elementtejä vaikka mihin, ja voin omalta osaltani sanoa, että se lunasti odotukseni. Voisin kiitellä Ronin ja Siljan osuutta vaikka kuinka paljon, mutta kyllä tarina muutenkin vei mukanaan.

Loppu antoi ajattelemisen aihetta, ja jätti jollain tavalla tapahtumia aukikin. Se ei suinkaan aina ole huono asia, vaan kirja jää elämään mieleen, ja antaa mielikuvitukselle sijaa. Vaikka sainkin kirjan loppuun jo yli vuorokausi sitten, niin silti hahmot ovat mielessäni.

Tajusin juuri erään asian. Tuomo Jäntistä minulle tulee mieleen Pasi Ilmari Jääskeläinen, sillä heidän kirjansa ovat kiehtovan samantyyppisiä. En tarkoita, että heidän tekstinsä olisi samanlaista, mutta he yhdistelevät toisiinsa samoja genrejä. Jääskeläisen edellinen teos, Sielut kulkevat sateessa, yhdisteli sekin maagista realismia ja kauhua. Ja ovathan molemmat miehet todella taitavia kirjoittajia!

Tuomo Jäntti on esikoiskirjailija, joka pitää kaikesta kummallisesta. Toivon todella, että hän jatkaa kummallisuuksien parissa, ja että saamme kuulla hänestä lisää.

6 kommenttia:

  1. Tämäpä kuulosti erittäin mielenkiintoiselta. Juuri muutama päivä sitten pistin kirjastossa uutuus hyllyyn tämän odottamaan lainaajaa. Jos se siellä vielä on, saatan itse nappasta mukaani :)

    -Lilli-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lilli, nappaa ihmeessä, tämä oli kyllä todella hieno kirja! :)

      Poista
  2. Jo pelkästään kirjan nimi herätti huomioni, ja nyt sinun tekstisi lisäsi kiinnostustani entisestään. Pitänee hankkia kirja luettavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, nimi on kyllä pelkästään jo todella kiinnostava, se herätti huomion jo katalogissa. Oikeastaan kirjan kuvaukseen tutustuin paremmin vasta kotona, ja olin hurmaantunut jo siitä. :D

      Poista
  3. Krista, sinulle on kevyt, helppo haaste blogissani <3

    VastaaPoista

Lukutoukka ilahtuu kommentistasi!