tiistai 31. maaliskuuta 2015

Marco Kosonen: Muurikaupunki

Muurikaupunki
Marco Kosonen
321 s. 
2015
Like









Arvostelukappale


Ohoh, olenpa lukenut tässä kuussa paljon. Jonkinlainen lukuflow onkin ollut päällä, hyvä kirja toisensa jälkeen, ja vielä sellaisia kirjoja jotka on lukenut nopeasti. Ja lisättynä vielä siihen, että on ollut aikaa lukea! Marco Kososen kirja taitaa olla yhdeksästoista kirja, jonka tässä kuussa olen lukenut.

Muurikaupunki kertoo Marcista, levottomasta nuoresta miehestä, joka ei viihdy pohjoisessa synnyinkaupungissaan. Hän päättääkin matkustaa idän ja lännen risteytymään, Muurikaupunkiin, joka tunnetaan eräänlaisena kulttuurin pesäkkeenä. Muurikaupungissa Marc liittyy aloittelevaan bändiin, ja pääsee elämään unelmaansa.

Nyt kävi niin, että kirja ja lukija eivät kohdanneet. Joka on äärettömän harmillista, sillä Muurikaupungissa on kaikki ainekset, joista minun periaatteessa pitäisi pitää. On rokkia, on 80-lukua, on kulttuuria. Kirja ei ole ollenkaan hassummin kirjoitettukaan. Ja silti minä en syttynyt? Missä vika. Lukija ei voi kuin pyöritellä päätään ja ihmetellä.

Paljastettakoon kuitenkin jotakin kirjasta: Muurikaupunki ei ole mikään fantasiamaailman kaupunki, niin kuin alunperin luulin, vaan sehän on tietenkin Berliini. Sain aikamoisen ahaa elämyksen, kun sen tajusin, vaikka onhan se tavallaan selvääkin; no, muurit! Berliini on kuvattu niin hurmaavasti tässä kirjassa, että teki mieli matkustaa sinne heti. Niin, ja nimenomaan 80-luvun länsi-Berliiniin.

Luulen, etten ollut oikeanlaisessa tunnelmassa lukemaan Muurikaupunkia. Sillä vaikken kirjaan syttynyt, voin hyvillä mielin suositella sitä varsinkin ns. vaihtoehto lukijoille, jotka kaipaavat kirjalta hämyisyyttä ja rock meininkiä. Sillä niitä Muurikaupungista kyllä löytyy!

Mainitsin ystävälleni kirjasta, ja siitä, että tässä puhutaan esimerkiksi Nick Cavesta ja The Curesta. Rock musiikista pitävä ystäväni innostui heti, ja kirja löytääkin pian uuden, hyvän kodin. Olen varma, että ystäväni rakastuu kirjaan, hän on juuri sen kaltainen ihminen.

Juhani Känkänen: Luppa ja Tattis

Luppa ja Tattis
Juhani Känkänen
302 s. 
2015
Teos









Ennakkokappale


Olen saanut uuden kaverin! Kaverini nimi on Pertti, ja hän on Kobo merkkinen lukulaite. Täytyy tunnustaa, että olin pitkään hyvin ekirja vastainen. Tulin kuitenkin lopulta toisiin aatoksiin, ja nyt kun olen saanut Pertin käsiini, olen todella innoissani. Sattui niin sopivasti, että sain sähköpostiini PDF tiedostona ennakkokappaleen Juhani Känkäsen Luppa ja Tattis kirjasta, joten pääsin ihan käytännössä Perttiä heti kokeilemaan. Kobo on hyvä laite, lukeminen sujuu todella mukavasti. Ja olenpa käynyt myös Elisa kirjassa kuikuilemassa, ja tarjouksia näyttää olevan paljon. Perinteistä kirjaa en tietenkään hylkää, se on etusijalla elämässäni, mutta välillä on varmasti hauskaa ostaa itselleen kirja sähköisessä muodossa.

Mutta sitten Luppaan ja Tattikseen:

Hyvinvointivalmentaja Luppa saa tehtävän: hänen olisi saatava kirjabloggari (!) Tattis parempaan kuntoon. Luppa tekee Tattikselle kuntokartoituksen, ja hälyttävien tulosten perusteella he päätyvät sauvakävelemään. Mutta yhteinen matka ei toki rajoitu sauvakävelyyn: Tattis houkuttelee Lupan lukupiiriinsä, ja siitä alkaa seikkailu. Lukupiiriin on saatu osallistumaan kirjailija Fasadi, ja parin mutkan kautta Luppa ja Tattis päätyvät kuljettamaan Fasadia Forssaan, jossa kirjailija tulee saamaan palkinnon. Tästä saa alkunsa monivaiheinen ja hauska matka, josta ei sattumuksia puutu.

Kun luin tästä kirjasta Teoksen katalogissa, enhän minä voinut olla tästä kiinnostumatta. Tietenkään, kun mainittiin kirjabloggaaja. Jo pelkästään sen takia odotin kirjaa todella paljon, vaikka en Känkäsestä kirjailijana mitään tiennytkään.

Lupan ja Tattiksen ansiot eivät suinkaan jää siihen, että Tattis sattuu harrastamaan kirjallisuutta ja kirjabloggaamista. Koko teos on niin hersyvän hauska road trip romaani, että luin sen ahmimalla. Olisin jossain vaiheessa halunnut ehkä hidastellakin, että lukukokemusta olisi kestänyt kauemmin, mutta en pystynyt: halusin tietää miten kaverusten matka päättyy.

Känkäsellä ei mielikuvitusta puutu. Luppa ja Tattis on mielikuvituksen juhlaa, jonka huumori on niin taidokasta ja minuun kolahtavaa, etten voinut olla hihittelemättä lukiessani. Varsinkin Tattis hahmona on ihana, ja todella hauska - enhän minä olisi voinut olla samaistumatta ylipainoiseen kirjabloggaajaan, olkoonkin hän sorkkaeläin tai ei.

Luppa ja Tattis on siis nopealukuinen ja hauska - se on ihana välipala raskaampien kirjojen välissä, se on kirja jota lukiessa voi heittää kiristävän pipon narikkaan ja nauttia. Luppa ja Tattis on aivan mahtava. Suosittelen lämpimästi!

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Markku Karpio: Selviytymispeli

Selviytymispeli
Markku Karpio
236 s. 
2014
Tammi









Kirjastosta lainattu


Uusi kotimainen nuortenkirja kiinnostaa aina. Markku Karpion Selviytymispeli meni hieman ohi ilmestyessään, mutta lukiessani siitä parista blogista, alkoi kirja kiinnostaa, ja hankin sen kirjastosta käsiini.

Taloudellinen lama on iskenyt kyntensä myös Korpi Manufacturingiin. Tehdas on joutunut irtisanomaan useita työntekijöitä, ja se vaikuttaa myös Korpisalon koulun tunnelmaan. Kaverisuhteet saavat uusia merkityksiä, kun muodostuu kaksi puolta: ne, joiden isät ovat saaneet pitää työpaikkansa, ja ne, joiden isät ovat jääneet ilman töitä. Miten käy, kun poikien pitäisi koota voimansa yhteen ja lähteä yllätysrikkaalle partiovaellukselle? Pystyvätkö he puhaltamaan yhteen hiileen?

Samaan aikaan Osku makaa koomassa teho-osastolla. Hänellä on meneillään oma selviytymispelinsä, elämän ja kuoleman välillä.

Sanon heti alkuun, etten ole lukenut Nälkäpeliä, katsonut elokuvia, eikä kirjojen ideakaan ole minulle yhtään tuttu. En siis osaa verrata näitä kirjoja yhtään, enkä tiedä, onko niissä mitään samaa. Selviytymispeli ei kiinnostanut minua nimien samankaltaisuuden takia, vaan siksi, että uusi kotimainen nuortenkirja on aina kiinnostava asia.

Taitavasti oli Markku Karpio kyllä tarinan luoda. Hän oli solminut kaksi kertojaa taitavasti yhteen, Jontun, jolla on oma selviytymispelinsä käynnissä partiovaelluksella, ja Oskun, joka taistelee teho-osastolla. Osku tosin liitelee katselemassa partiovaelluksen menoa, ja näkee tapahtumia hieman laajemmin kkuin Jonttu. Tästä saa hienoa vivahdetta kerrontaan ja näkökulmaan.

Selviytymispeli olisi ollut hyvä kirja jo niin, että siinä olisi kerrottu pelkästä partiovaelluksestakin. Mutta erityisen lisänsä se sai siitä, kun kirjaan oli tuotu mukaan Oskun tarina. Se toi kirjaan mukaan koskettavan vivahteen, joka itseasiassa jollain tapaa piti tarinan kasassa, antoi sille alun ja lopun.

Markku Karpio on hyvä kirjailija, ilman muuta tutustumisen arvoinen, ja aion kyllä tutustua hänen muihinkin teoksiinsa. Uusia nuortenkirjailijoita on aina mukava löytää.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Maria Kuutti: Anna ja Elvis kylpylässä

Anna ja Elvis kylpylässä
Maria Kuutti
Kuvittanut Katri Kirkkopelto ja Ilmari Kettunen
111 s. 
2014
Karisto








Arvostelukappale

Tie oli niin rankkaa luettavaa, että sen jälkeen teki mieli saada käsiinsä jotain hauskaa. Onneksi hyllystä löytyi Maria Kuutin Anna ja Elvis kirja, jota arvelin hauskaksi lastenkirjaksi takakantensa peristeella. Enkä arvellut yhtään väärin.

Mitä tapahtuu, kun Annan perhe lähteekin Italian sijaan pääsiäisen lomamatkalle Imatran kylpylään? Perheen mukaan lähtee myös räväkkä mummo, joten lomasta ei ainakaan tylsä ole tulossa. Ja löytää Anna reissulta myös uuden ystävän: Elviksen, joka ei ole mikään ihan tavallinen poika.

Takakannen perusteella tosiaan arvelin, että kirja voisi olla hauska. Enkä muuten arvellut yhtään väärin, sillä Kuutti on onnistunut kirjoittamaan todella hauskan ja vetävän lastenkirjan. Varsinkin perheen mummo oli räväkkä ja hauska tapaus, jolle taisin nauraa ääneenkin pariin otteeseen.

Kirjan piirrokset ovat mukavia, varsinkin Ilmari Kettusen taiteilemat Elviksen piirrokset. Ne tuovat mukavan sävyn kirjaan.

Suosittelisin kirjaa alakoulu ikäisille, vastikään lukemaan oppineille. Teksti on isoa, ja sitä on varmasti sen ikäisen mukava lukea. Huumori myös varmasti kolahtaa sen ikäiselle todella hyvin (ja kyllä se kolahti ihan aikuisellekin lukijalle!). Kyllä nuoremmatkin lapset varmasti tästä pitäisivät, joten iltasatukirjanakin tämä on varmasti mukava.

Minulla odottaa kirjahyllyssä vielä Annan ja Elviksen jatko-osa, Anna ja Elvis mummolassa. Se odottaa sellaista väliä, jolloin on lukenut jotain raskasta, ja haluaa huokaista. Tällaiseen väliin tämä kirja toimi todella hyvin.

Lämmin suositus tälle, hyville lastenkirjoille on aina paikka sydämessäni.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Cormac McCarthy: Tie

Tie
Cormac McCarthy
Suomentanut Kaijamari Sivill
245 s. 
2008 
WSOY








Kirjastosta lainattu


Tie alkoi kiinnostaa minua, kun puhuimme Facebookin kirjaryhmässämme, Nettilukutoukissa (johon kaikki kirjaihmiset ovat lämpimästi tervetulleita!) dystopiakirjallisuudesta. Tie sai kovasti kiitosta sen lukeneilta, ja tietenkin kirja alkoi heti minuakin kiinnostaa.

Maailma on tuhoutunut. Pimeässä, tuhkan peittämässä maailmassa vaeltavat isä ja poika. Heillä on mukanaan ainoastaan päällään olevat vaatteet, kellareista löydettyä ruokaa ja revolveri. Ja toisensa. Selviytyvätkö he?

Kuulin ystävältäni, että tämä on äärettömän masentava kirja. En pelästynyt sitä, vaan tartuin rohkeasti kirjaan - ja kyllä, sain päälleni surullisen ryöpyn. Mitä tosin muuta voi odottaakaan, kun kirjassa kerrotaan tuhon jälkeisestä maailmasta, ja siellä selviytymisestä. Mutta aina ei voi lukea iloista, hyvän mielen kirjallisuutta, vaan välillä täytyy päästää oma sisäinen goottinsa valloilleen, ja lukea jotain tällaista. Jotain tällaista, niin kovin hienoa ja mieleen painuvaa.

McCarthyn tapa kertoa on jotain niin mahtavaa, ettei oikein löydy edes sanoja. Kieli on niin eleetöntä, niin pelkistettyä, ettei siihen voi olla ihastumatta. McCarthyn kieli sopii juuri tähän kirjaan niin täydellisen hyvin, etten osaa kuvitella mitään parempaa.

Se, millainen olo Tiestä jäi, sitä voi kuvata vain mustalla värillä. Sillä Tiestä jäi musta olo. Musta, tumma ja hyvin mietteliäs. Entä jos itse jäisi henkiin tuhon jälkeen? Selviytymään yksin?

Tiestä on tehty myös elokuva. Sitä en ehkä uskalla katsoa, sillä vaikka kirja teki minuun suuren vaikutuksen, niin en ehkä pystyisi katsomaan sitä elokuvana. Olen elokuvien suhteen enemmän hömpänpömpän kannalla.

Jos pidät dystopiakirjallisuudesta, ja et ole Tietä lukenut, olet päästänyt ohi jotain Suurta. Ota mahdollisimman pian vahinko takaisin!

.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kirja, joka vaatii lukijan itselleen.

Yksinäisyyttä kalliimpaa
Yiyun Li
Suomentanut Helene Bützow
394 s. 
2015
Tammi









Arvostelukappale


Tammen Keltaisen kirjaston kirjat ovat sellaisia, jotka katalogissa herättävät kiinnostuksen. Kaikkia keltaisia uutuuksia en lue, mutta ehkä näiden kohdalla olen tarkempi, ettei mikään herkkupala livahda ohi. Yiyun Lin nimi oli tuttu Kulkurit teoksesta (jota en ole vielä lukenut), ja Kiina muutenkin maana kiinnostaa. Siksi tämä kirja.

Eletään vuotta 1989, kun Beijingissä, sivukujan asuinkorttelissa, tapahtuu rikos. Siellä asuvat Boyang ja Moran, jotka ovat naapureita ja erottamattomia ystävyksiä. Samassa pihapiirissä asuu Shaoai, muita hiukan vanhempi tyttö, joka aiheuttaa omalla kapinallaan ongelmia niin yliopistolla kuin kotonaankin. Muutos elämään tulee, kun Shaoain perheeseen saapuu Ruyu, erikoinen tyttö joka on kasvanut pienessä kylässä. Boyang rakastuu Ruyuun, ja Moran, joka on luullut Boyangin kuuluvan itselleen, pettyy. Syksyn tullen nuorten riehuvat tunteet koituvat erään heistä kohtaloksi.

Kirjan toisessa tasossa eletään nykypäivää. Kiina on muuttunut, ja niin ovat nuoretkin. Mitä heistä on tullut?

Yksinäisyyttä kalliimpaa on kirja, joka vaatii keskittymisen. Minulla on usein lukiessani telkkari auki, ja saatan useinkin katsoa puolella silmällä jotain ohjelmaa kun luen. Tämä oli kuitenkin kirja, jota lukiessa ei voinut mitään muuta kuin lukea. Teos on haastava, tavallaan, vaikkei ollutkaan vaikealukuinen.

Jossain vaiheessa lukemista melkein jo kyllästyin - tuntui etten saa otetta yhteenkään hahmoista, enkä pidä heistä yhdestäkään. Siinä mielessä mielipiteeni ei muuttunut loppua kohdenkaan, sillä tässä oli kerrankin kirja, jossa yksikään hahmoista ei herättänyt minkäänlaista rakkautta. Päinvastoin: inhosin heistä useampaa. Esimerkiksi Ruyu, hän oli raivostuttava, kaikessa kummallisuudessaan ja töksähteleväisyydessään. En voinut sietää häntä, enkä kyllä omassa elämässänikään katselisi hetkeäkään tuollaista henkilöä. Onneksi tyydyin vihaamaan häntä vain kirjan sivuilla, eikä minun tarvitse häntä tuntea.

Luovuttaa en kirjan kanssa meinannut silti hetkeäkään, vaan päätin sinnitellä loppuun saakka. Joka on hyvä, sillä viimeisten sadan sivun aikana tapahtui käänne. Käänne selvästi parempaan, sillä kirja alkoikin kiinnostaa. Ehkä annoin itseni niin sanotusti kokonaan tälle kirjalle, sillä sain juonesta aivan eri tavalla kiinni, ja pääsin kirjan kyytiin mukaan.

Li alkoi kirjailijana kiinnostaa kovastikin - onneksi minulla on Kulkurit parhaillaan kirjastosta lainassa. Aion ehdottomasti lukea sen.

Sinä, joka aiot lukea Yksinäisyyttä kalliimpaa. Varaa tälle hetki, tai parikin. Anna itsesi tälle kirjalle kokonaan.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Alan Bradley teki sen taas.

Kuolema ei ole lasten leikkiä
Alan Bradley
Suomentanut Laura Beck
389 s. 
2014 
Bazar











Viime vuonna Kirjan ja ruusun päivänä ostin itselleni Alan Bradleyn ensimmäisen suomennetun teoksen, Piiraan maku makea. Bloggarikollegat olivat sitä kovasti kehuneet, ja koska olen kehuille altis, pitihän se minunkin saada hyllyyni. Kirja olikin todella hyvä, joten tämä jatko-osa tietenkin kiinnosti.

Piiraan maku makea teoksesta tuttu Flavia de Luce on vannonut, ettei hän enää eksy ratkomaan murhia. Toisin kuitenkin käy. Englantilaisen kylän rauha järkkyy, kun sinne saapuu televisiosta tutun nukketeatterin pakettiauto, joka hajoaa hautausmaan nurkalle. Maankuulu marionettitaiteilija Rubert Porson päättääkin laittaa näytöksen pystyyn seurakuntatalolle - mutta eipä hän tiennyt mitä siitä seuraisi. Flavia joutuu jälleen kerran ratkomaan murhaa, ja samalla joutuu penkomaan kotikylänsä vaiettuja salaisuuksia. Oliko sittenkään vahinko, että nukketeatterin auto hajosi juuri Bishopin kylään?

Ei pettänyt minua Bradley nytkään. Nautin heti alusta pitäen dekkarin tunnelmasta, enkä joutunut miettimään lukiessani, montako sivua on vielä edessä. Täytyy kyllä tunnustaa; kirjan loppupuolella ajatukseni harhaili, mutta sen laitan väsymyksen piikkiin enkä syytä kirjaa. Loppuratkaisu jäi siis hieman vaisuksi, mutta luulen, että jos olisin lukenut lopun virkeämpänä, olisin pitänyt lopustakin enemmän.

Tutustuin vasta vähän aikaa sitten Agatha Christieen. Nyt, kun luin Kuolema ei ole leikin asiaa, olin aistivinani siinä samaa henkeä kuin Chistien kirjoissa - samaa vanhan ajan tyyliä, ja tietynlaista kepeyttä. Dekkareitakaan ei tarvitse aina ottaa niin vakavasti, vaikkei kuolema leikin asia olekaan. Lähinnä sitä kuitenkin ajan takaa, että dekkareitakin voi kirjoittaa näin, kuin Bradley esimerkiksi kirjoittaa: lämpimästi, ja leikitellen. Ilman väkivaltaa. Sillä Bradley ei väkivallalla mässäile, ja se on piristävää vaihtelua.

Suosittelisin Bradleyta tietenkin kaikille dekkarin ystäville, mutta myös sinulle, joka et niin dekkareista välitä. Bradley tarjoilee kuitenkin jotakin niin erilaista, että sitä kannattaa kokeilla, vaikkei dekkarifani olisikaan. Flavia de Luce kirjat ovat aika itsenäisiä, ja nämä voi lukea mielivaltaisessa järjestyksessä, aiankin minun mielestäni. Ja dekkari-ihmiset, teillehän Bradley on ehdoton tuttavuus.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Kirja täynnä ihanaa taikaa.

Taivaalta tippuvat asiat
Selja Ahava
222 s. 
2015
Gummerus









Arvostelukappale


Joskus käsiin eksyy varsinainen herkkupala kirjaksi. Herkkupala, jonka mahtavuutta ei edes osannut aavistaa etukäteen. Taivaalta tippuvien asioiden takakansi lupaili hyvää, mutta vasta kun Siri Kolu minulle kirjaa hehkutti, mieleeni hiipi tunne että luvassa voisi olla jotain satumaista.

Taivaalta tippuvat asiat kertoo tarinan tytöstä, jonka äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle. Se kertoo naisesta, joka voittaa loton jättipotin kahdesti. Se kertoo miehestä, johon salama iskee viisi kertaa. Se kertoo ihmisistä jotka etsivät selitystä elämälleen ja olemiselleen.

Kun haastattelin Siri Kolua keskiviikkona Me Rosvolat elokuvan pressinäytksessä, kysyin tältä hurmaavalta kirjailijalta lukuvinkkejä blogini lukijoille. Kolu ei miettinyt hetkeäkään, kun jo sanoi Selja Ahavan kirjan nimen. Hän kuvaili kirjassa olevan niin taidokkaasti rakennettua maagista realismia, että lukiaj huumaantuu. Minä en voinut vastustaa kiusausta, vaan avasin kirjan heti kotiin päästyäni. Ja rakastuin.

Olen Kolun kanssa samaa mieltä - Taivaalta tippuvat asiat on täynnä niin lumoavaa magiikkaa ja taikaa, niin ihania ihmeitä, että lukija pökertyy. Unohtamatta myöskään sitä, miten taitavasti ja kauniisti Ahava tämän magiikan lukijan eteen tuo. Kieli on todella hienoa ja kaunista, ja siinä on satumainen sointi.

Luin kirjan lähes yhtä kyytiä, koska en yksinkertaisesti malttanut laskea sitä käsistäni. Se oli kaunis, valmis paketti, jota pitelee kuin aarretta. Mutta. Löytyy myös se mutta. Kirjan puolenvälin tienoilta löytyy rikkonaisuutta, joka ainakin minulle rikkoi muuten ehjän ja kauniin kokonaisuuden.

Välissä kerrottiin kirjeiden avulla miehestä, johon iski salama viisi kertaa. Sen olisi voinut hyvin jättää poiskin - vai olisiko? Olisiko kirja ollut sama ilman sitä?

Suosittelen kirjaa lämpimästi sinulle, joka haluat lukea erilaisen tarinan, erilaisista ihmisistä. Suosittelen kirjaa kaikille. Lämpimästi.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Anna Perho tarjoilee nauruterapiaa.

Pientä säätöä
Anna Perho
159 s. 
2015
Otava









Arvostelukappale


Kun Anna Perhon Pientä säätöä tipahti postiluukusta, ensimmäiset tunteeni olivat hyvinkin ristiriitaiset. Mikähän tämä oikein on? Takakansi ei heti iskenyt, ja taisinkin ensin miettiä lukisinko kirjaa ollenkaan. Kuitenkin, kun kuulin kirjasta puhuttuvan Radio Suomipopilla, mieleni muuttui. Tämänhän on pakko olla hauska! Tässä eräänä aurinkoisena päivänä mieleni vaati naurua, joten päätin lähteä säätämään.

Kirjan takakannessa suositellaan kirjaa niille, jotka ovat joskus tehneet jotain tyhmää. Luulen, että jokainen on, minä ainakin. Anna Perhokin tietää, ja siksi hän on kirjoittanut tämän kirjan. Pientä säätöä koostuu pienistä tarinoista, Perholle tapahtuneista sattumuksista, jotka saavat väkisinkin vähintään hymyn huulille, usein kirvoittavat ilmoille naurun. Kuten takakannessa sanotaan: Sählääminen on elämäntyyli. Ja tämä on kirja siitä.

Olen iloinen, että kuulin Radio Suomipopilla puhuttavan tästä kirjasta. Muuten olisi voinut pahimmillaan käydä niin, että kirja olisi typerien ennakkoluulojeni takia jäänyt hyllyyn lukemattomana. Ja se olisi ihan oikeasti ollut menetys. Sen jälkeen, kun olin lukenut Jussi Valtosen Siipien kantamat, mieleni vaati jotain hauskaa, eikä ehkä mikään kirja olisi sopinut siihen tilanteeseen paremmin kuin Pientä säätöä.

Minä en herkästi naura kirjalle. Saatan hymyillä, hymähdellä, ehkä naurahtaa, mutta en nauraa. Tälle ei voi olla nauramatta. Etenkin ratkiriemukas kertomus siitä, kuinka Perho tapaa idolinsa Asko Kallosen ravintolassa, on jotain mikä sai minut hirnumaan naurusta. Ja se naurattaa minua vieläkin, kun ajattelen sitä.

Pidän Perhon tavasta kirjoittaa. Siinä on nainen, joka osaa nauraa itselleen. Kaikki eivät sitä osaa, joten mielestäni se on taito sinällään. Tulenkin varmasti lukemaan Perhon kolumneja jatkossa, niin ihastuin tähän leidiin. Kovasti uteloittaa myös Radio Aallon aamu, jossa Perho loistaa, mutta ounou. Olen aamuohjelmani valinnut, se on Radio Suomipopin Aamulypsy. Mutta ehkä joskus uskaltautuisin silti vaihtamaan kanavaa.... mitään en kuitenkaan lupaa, se olisi aika hurjaa jopa minulta.

Yhdessä illassa minä tämän ahmaisin. Nauroin, nauroin, ja nauroin, ja petyin kun se loppui. Heittäkää muutkin ennakkoluulonne nurkkaan, ja lukekaa tämä! Perho on oikeasti hauska nainen.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Seikkailu kevät tulee - Me Rosvolat valkokankaalla!


Tämä kevät on Rosvoloiden kevät. Ainakin minulle. Jokin aika sitten, bloggariystävieni innostamana, tartuin ensimmäiseen Me Rosvolat kirjaan, ja se oli menoa. Seikkailuntäytteinen, vauhdikas tarina sai minut täysin omakseen, ja nyt olenkin lukenut yhtä lukuun ottamatta kaikki sarjan kirjat. Liekö ihmekään, että odotin tätä elokuvaa paljon. Ja odotan myös sitä, kun tänä keväänä Joensuun kaupunginteatteri esittää Me Rosvolat näytelmän. Huippua!

Sain kunnian päästä Me Rosvolat elokuvan pressinäytökseen Joensuuhun. Varsinainen ensi-ilta on 27.3., joten vielä hetki täytyy odottaa.

Elokuva kertoo sarjan ensimmäisen kirjan tarinan. 10-vuotias Vilja elää tavallista, omasta mielestään tylsää elämää. Viljan elämä saa kuitenkin uuden käänteen eräänä kesäpäivänä, kun perhe on autossa matkalla mummolaan. Rosvolan perhe pysäyttää Vainiston auton ryöstöaikaissa, ja erehdyksessä he nappaavat mukaansa myös Viljan. Siitä alkaa Viljan unohtumaton rosvokesä.

Suurimmaksi osaksi elokuvan tarina noudattaa kirjan tarinaa - joskin kirjassa Vilja ryöstetään tarkoituksella, Rosvoloiden pojan Kallen kaveriksi. Tämä pieni seikka ei kuitenkaan tee muutoksia juoneen, vaan se etenee kirjan tarinan mukaisesti, unohtamatta monia, monia hauskoja kohtauksia.

Kokonaisuudessaan Me Rosvolat on äärimmäisen hauska seikkailuelokuva, josta tulee hyvä mieli. Ikäraja on 7 vuotta, mutta varmasti aikuisen seurassa nuorempikin katsoja voi tästä nauttia, liikaa hurjia kohtauksia ei ole mukana. Mukana on myös ihania, tunteellisia kohtauksia, jotka lähestulkoon saivat minullekin kyyneleet silmiin - onhan tämä seikkailutarinan lisäksi myös tarina ystävyydestä.

Me Rosvolat tarjoili siis menoa, hyvää mieltä ja tunteita, mutta myös musiikkia. Mukana oli pari todella tarttuvaa biisiä, joiden mukana olisi voinut jammailla pidempäänkin. Toivottavasti näistä biiseistä kuulisimme vielä jossain!

Näyttelijäsuoritukset olivat kertakaikkiaan mahtavia. Kari Väänänen Hurja-Kaarlon roolissa ei kertakaikkiaan olisi voinut olla piiruakaan parempi - hän suoraan sanottuna herkutteli roolissaan niin paljon, että se naurattaa mielessä vieläkin. Jussi Vatanen teki Kulta-Peten roolista erilaisen kuin kirjassa, mutta hän yllätti, sillä sai Kulta-Peten tuntumaan paremmalta hahmolta kuin se kirjoissa tuntuu olevan. Lotta Lehtikari tekee myös hyvän roolin rosvoperheen äitinä, Hildana, ja hyvänen aika kuinka kaunis hän Hildana onkaan! Julman kaunis!

Lapsinäyttelijät, jotka ovat kaikki ensikertalaisia. Jokainen heistä ansaitsisi taputukset erikseen. Vilja vainistoa näytellyt Sirkku Ulgren ei kertomansa mukaan ollut tutustunut Me Rosvolat kirjoihin ennen rooliaan, mutta oli innostunut kirjoista elokuvan teon aikana, ja lukenut koko sarjan. Hän näytteleekin Viljan roolin hienosti, ja olen varma että hänestä kuullaan vielä. Kallea näytellyt Mio Määttä jää hieman pimentoon, olisin ehkä odottanut Kallelta enemmän esilläoloa, mutta siitä huolimatta tämäkin nuori mies tekee hienon roolin. Erityismaininnan lapsinäyttelijöistä saa Heleä näytellyt Ilona Huhta, joka tekee rosvoperheen tyttärenä todella hienon ja vauhdikkaan roolin. Huhta on todella sisäistänyt Helen itseensä - ja miten hyvin hän heittääkään veistä!

Elokuvan jälkeen saliin saapui näyttelijöitä, ohjaaja - ja ihana Siri Kolu! Ennen kaikkea olin odottanut Kolun tapaamista, sillä olen syvästi ihastunut hänen tapaansa kirjoittaa, ja onhan hän muutenkin ihanalta vaikuttava persoona.

Kysyessäni Siri Kolulta, miltä hänestä nyt tuntuu kun rosvolat ovat alkaneet valloittaa maailmaa, hnä naurahtaa ja kertoo sen olevan aika ihmeellistä. Rosvolat ovat suoraan sanoen varastaneet yhden elämän, ja huitelevat nyt pitkin Suomea ja Eurooppaa. Kolu ei ole jännittänyt mitään yhtä paljon kuin sitä hetkeä, kun näki Me Rosvolat elokuvan ensimmäisen kerran valkokankaalla. Elokuvan aikana hän ol iitkenyt kolmesti, ja nauranut monta kertaa. Kolu tunsi suunnatonta helpotusta ja iloa - kirjat ovat saaneet ansaitsemansa elokuvan.

Kolu yllättyi elokuvaversion koskettavuudesta, etenkin joidenkin tiettyjen kohtausten osalta, jotka saivat hänet (ja myös minut) liikuttumaan rajusti. Luvassa on siis katsojille myös tunteisiin käyvä elokuva. Kysyessäni mahdollisista jatko-osista, sain kuulla että toiveita on. En kuulemma ole ainoa, joka jatko-osaa jo halajaa, se on ollut monen katsojan mielessä ensimmäisenä kun elokuva on päättynyt. Minäkin todella toivon, että jatko-osa tulisi vielä joskus, ja nimenomaan näillä samoilla, mahtavilla näyttelijöillä.

Kolu uskoo, että elokuvan myötä Rosvolat saavat uusia lukijoita. Lapset pitävät kirjasarjoista, silloin kirjojen hahmoista ennättää tulla kavereita. Kolu toivookin, että uusi ikäpolvi löytäisi Rosvolat, sillä koska sarjan ensimmäinen kirja ilmestyi 2010, ovat sarjan aloittaneet nyt jo yläasteella. Minäkin uskon, että tämä hienosti tehty elokuva herättää kiinnostuksen kirjoihin.

Pitihän minun tietenkin kysyä Kolulta kirjavinkkejä teitä varten, lukijani. Aikuisten kirjoista hänellä oli varma vinkkaus: tuore Selja Ahavan Taivaalta tippuvat esineet (jonka minä ahneena heti aloitin!). Nuortenkirjoista löytyi pari varmaa vinkkiä myöskin: Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmel, sekä Helena Wariksen Vuori.

Kiitän mahdollisuudesta nähdä elokuva näin ennakkoon - minä nautin todella paljon! Tämä kannattaa mennä katsomaan, tästä tulee kesä fiilis.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Kirja joka kasvattaa siivet.

Siipien kantamat
Jussi Valtonen
221 s. 
2007
Tammi












Luin Jussi Valtosen Finlandia palkitun teoksen He eivät tiedä mitä tekevät pian voiton jälkeen. Se teki minuun suuren vaikutuksen, ja se onkin mielestäni yksi parhaista Finlandia voittajista joita olen lukenut. Kun Valtosen aiempi teos, Siipien kantamat, ilmestyi pokkarina, en tietenkään voinut vastustaa kiusausta, vaan kirja oli pakko ostaa omaan hyllyyn.

Siipien kantamat on matka suomalaisen miehen sielunmaisemaan. Se on kertomus Juhanin, aivan tavallisen äidinkielen opettajan tunteista, elämästä, ja siitä, kuinka hän kiinnostuu aivan liikaa oppilaastaan, nuoresta ja kauniista Mariannesta. Hän tahtoo olla tytön lähellä, tahtoo olla tämän kanssa samaa mieltä, mutta tietää kuitenkin toimivansa väärin. Siipien kantamat on myös romaani oikeasta ja väärästä. Ja paljon enemmän.

Se, miten paljon minä pidin He eivät tiedä mitä tekevät teoksesta, ei yllä lähellekään niitä tunteita, joita Siipien kantamat minussa herätti. Valtonen on tässä mahtavassa, pienessä teoksessaan onnistunut kuvailemaan niin laajalta skaalalta tunteita ja elämää, että se kasvatti minun tunteilleni siivet. Se kasvatti minulle siivet. Siivet, jotka aukesivat kirjan viimeisillä sivuilla, ja päästin itseni lentoon. Upeaa.

Vaikka kirjan kantavana teemana onkin Mariannen ja Juhanin suhde, on kirja paljon muutakin. Se on matka syntymästä kuolemaan, rakastumisesta eroamiseen. Reiluun kahteensataan sivuun Valtonen on onnistunut ihailtavalla tavalla tiivistämään niin paljon tunnetiloja, niin kauniin tarinan, että tätä lukijaa huimaa.

Siipien kantamat on kokonaiskuvaltaan mollisävytteinen, vaikka on rivien välissä toivoa, iloakin. Silti kokonaisuus jää surun puolelle, ja surullinen ja hieman pakahtunut olo minulla olikin, kun kirjan kannet suljin. Täytyi pysähtyä ajattelemaan hetkeksi lukemaansa.

Kiitos, Jussi Valtonen, tästä hienosta kirjasta. Kiitos, mahtavasta matkasta, ja siivistä, jotka kirjasi selkääni kasvatti. 

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Kun kirjassa huumori kolahtaa (sekä iloisia uutisia).

Näin minusta tuli tyttö
Caitlin Moran
Suomentanut Sari Luhtanen
360 s. 
2015
Schildts & Söderströms








Arvostelukappale


Ensin iloiset uutiset: pieni ihminen on syntynyt maailmaan. Älkää ihmetelkö, kyse ei ole minun vauvastani. Siskoni toisella puolella Suomea sai pienen tyttövauvan Naistenpäivänä, ja hän on niin kaunis, että täällä vaan huokailen kuville. Ja lisää iloa: sain kuulla, että minusta tulee tuon ihanan pienen tytön kummi. Olen tästä niin onnellinen, etteivät sanat riitä kertomaan. Sen voin luvata, että kummi tulee ainakin opettamaan tytön pienestä pitäen kirjojen maailmaan, jotta tämä maa saisi yhden lukutoukan lisää. Eli täytyy tutustua entistä paremmin lastenkirjallisuuteen.

Aiheesta toiseen, eli tähän kirjaan. Caitlin Moranin kirja Näin minusta tuli tyttö ilmestyi perjantaina, mutta minä onnellinen sain siitä ennakkokappaleen jo aikaisemmin. Päätin ottaa sen luettavaksi juuri ennen ilmestymistä, että saisin blogattua ajatukseni tuoreeltaan, ja ilman ajastamista. Eli nautin kirjasta parina päivänä kuluneella viikolla. Todellakin nautin!

Eletään vuotta 1990, Johanna Morriganin elämää. Johanna on nolannut itsensä esiintyessään paikallis tv:ssä, eikä elämässä tunnu olevan juuri mitään järkeä. Hän on sitä mieltä, että hänen täytyy tappaa itsensä, mutta ei Johanna kuolla halua. Hän tahtoo muuttua joksikin muuksi. Ja niin hän tekeekin.

Johanna luo nahkansa, ja esiin astuu Dolly Wilde. Dolly Wilde pukeutuu aina mustaan, käyttää runsaasti alkoholia, tupakoi ja harrastaa estottomasti seksiä satunnaisten miesten kanssa. Mutta onko Johanna loppujen lopuksi onnellinen Dollynakaan?

Näin minusta tuli tyttö on samaan aikaan vakava ja hervottoman hauska. Löysin Johannasta, tai oikeammin sanottuna Dollysta, samoja piirteitä kuin minussa oli villeimpinä vuosinani (luojan kiitos ne ovat takana päin!) ja se teki minulle kirjasta vakavan. Missään vaiheessa en kuitenkaan lukiessani vaipunut angstin syövereihin, vaan Moranin kirjassa viljelemä huumori sai minut nauramaan. Uudelleen ja uudelleen.

Uskon, että Sari Luhtanen oli juuri oikea valinta kääntäämään tätä kirjaa. Luhtasen omissa kirjoissakin pilkahtelee huumori, ja uskon, että hän on tavoittanut Moranin ajatuksen ja tyylin täydellisesti. Olen aina pitänyt Luhtasen kirjoista, joten tätäkin kirjaa luin hänen kääntämänään todella mielelläni.

Ehkä se, miksi pidin kirjasta tavattoman paljon, on juuri Johanna/Dolly. Samaistuin häneen ehkä pelottavankin paljon, elin hänen kanssaan koko kirjan alusta loppuun. Saivatko Dollyn sekoilut kaipaamaan villejä nuoruusvuosia? No eivät kuitenkaan. Ne on eletty, ja niiden muisteleminen välillä naurattaa, välillä itkettää. Nyt, Moranin käsittelytavan ansiosta, muistot naurattivat.

Feminismi asuu tässä kirjassa. Uskon myös, että se asuu Caitlin Moranissa, niin selvästi kirja sitä henkii. Se henkii Johannan/Dollyn vahvuutta, ah miten ihanasti, se saa minutkin tuntemaan itseni feministiksi! Feminismikin on kuvattu huumorin kautta, ei ryppyotsaisesti tai saarnaavasti, vaan hauskasti. Se ei saa juoksemaan kirjaa karkuun.

Caitlin Moran on idolini. Pakko lukea lisää.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Sydämeen käyvä kirjeromaani.

Kirjeitä saarelta
Jessica Brockmole
Suomentanut Marja Helanen
327 s. 
2015
Bazar








Arvostelukappale


Olen aina pitänyt kirjeromaaneista. Jokin niissä kiehtoo - ehkä se on hieman epätavallinen tapa kertoa tarina, tai ehkä se, miten lähelle päähenkilöitä kirjeiden avulla pääsee. Joka tapauksessa, kun näin Bazarin katalogissa Jessica Brockmolen Kirjeitä saarelta, ajattelin että voisin hyvinkin pitää tästä kirjasta.

Maaliskuussa vuonna 1912 24-vuotias runoilija Elspeth saa kotiinsa, Skyen saarelle Skotlantiin, kirjeen Amerikasta. Häntä lähestyy nuori mies nimeltä David, joka on tutustunut hänen runokirjaansa, ja pitänyt siitä kovasti. Kumpikaan ei voi arvata, mitä tuosta yhdestä kirjeestä voisi seurata. Siitä seuraa elämän mittainen tarina.

Kesäkuussa 1940 Elspethin tytär Margaret on rakastunut. Hän on rakastunut ilmavoimien lentäjään, eikä pysty ymmärtämään miksi hänen äitinsä jarruttelee suhdetta, koska sota on käynnissä. Pommi tuhoaa heidän kotinsa, ja Elspeth katoaan, jäljelle jää ainoastaan kirje, jonka perusteella Margaretin täytyy alkaa selvittää menneisyyttään.

Kuten varmaankin voi tuosta pienestä juonen palasesta ehkä aavistaa, on tämä kirja täynnä tunteita. Se on täynnä elämää suurempia tunteita, ja Kirjeitä saarelta kertoo äärettömän kauniin tarinan. Tämä ihana teos otti minut kahdeksi päiväksi täydellisesti omakseen, ja kaksi iltaa meni niin, etten meinannut päästä nukkumaan lainkaan. Toisena iltana pystyin ummistamaan silmäni vasta, kun kirja oli lopussa. En olisi voinut nukkua epätietoisuuden kanssa, jonka kesken jäänyt kirja olisi aiheuttanut.

Paljon tässä kirjassa tekevät nämä kaksi päähenkilöä, Elspeth ja David. He ovat molemmat todella ihanilta vaikuttavia ihmisiä, joilla molemmilla on rakkaus kirjallisuuteen. Asia, jota rakastan ihmisissä, myös romaanihenkilöissä.Tässä teoksessa puhutaan kirjoista ja kirjallisuudesta paljon, se kulkee sivujuonena, mutta merkittävänä sellaisena. Onhan Elspeth itse runoilija, ja David rakastaa muun kirjallisuuden ohessa hänen runojaan.

Myös ajankuva tässä kirjassa on ihanaa - en tiedä miksi, mutta olen nyttemmin syttynyt tähän edellisen vuosisadan alkupuoleen, ja siitä ajasta kertoviin kirjoihin. Jokin kirjan kerronta tavassakin on sellaista, että se on hiottu loppuun asti, tavalla, joka sopii tuohon aikaan. Mutta toki - onhan sen pakkokin, sillä ihmiset kirjoittivat ja puhuivat eri tavalla viime vuosisadan alussa kuin nykypäivänä.

Suosittelen tätä kirjaa lämmöllä, varsinkin sinulle, joka nautit tunnepitoisesta tekstistä, ja joka haluat lukea kauniin tarinan. Jos pidät kirjeromaaneista, et voi kertakaikkiaan ohittaa tätä teosta.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Lukija löysi Eppu Nuotion.

Neitsytmatka
Eppu Nuotio
256 s. 
2004
Otava












Oikestaan, löysin Eppu Nuotion jo, kun luin Mutta minä rakastan sinua teoksen. Olin aiemminkin lukenut Nuotion dekkareita, mutta niiden perusteella rakkaus ei vielä syttynyt. Mutta minä rakastan sinua sytytti kuitenkin kipinän, tätä oli saatava lisää. Siis kirjastoon.

Neitsytmatka on sarjan toinen osa, jota en tajunnut kirjaa lainatessani. Se on kuitenkin sillä tapaa itsenäinen kirja, että kirjan pystyi lukemaan, vaikka ensimmäinen osa onkin lukematta. Neitsytmatka kertoo Lehmuksen perheestä, ja ennen kaikkea perheen tyttärestä Annukasta. Siinä missä sarjan ensimmäinen osa, Peiton paikka, on käsitellyt Annukan lapsuutta, Neitsytmatkassa tehdään retki 1970-luvulle ja Annukan nuoruutta.

Annukka vannoo lähtevänsä kaupungista heti kun on mahdollista. Tyttö on täynnä vapaudennälkää, ja vihaa pikkukaupunkia kohtaan, hän vihaa tehdasta ja isäänsä, joka piilottelee tehtaan kätköissä erästä naista nimeltä Laina Penttinen.

Perhe ei voi hyvin; siinä missä Annukka pakenee perheensä tilannetta kommunistiporukkaan niin isä on pahimman luokan häntäheikki. Äiti kärsii tästä kaikesta, ja on koko kaupungin supatusten kohde. Tämän kaiken keskellä Annukan pitäisi elää nuoruuttaan.

Neitsytmatka on loistavaa ajankuvaa. 70-luvun suorastaan tuntee kirjan sivujen välistä, se huokuu lukijalle kauniisti. Kauniisti, mutta myöskin synkästi. Nuotio kuvaa kaiken muun lisäksi myös aikaa todella hyvin.

Nuotio kuvaa ajan lisäksi todella hyvin nuoren tytön kaipuun vapauteen, kaipuun aikuisuuteen. Hän kuvaa todella hyvin myös Annukan ahdistuksen ja vaikeudet. Hän sai minut kiintymään Annukkaan.

Mutta ei ainoastaan Annukkaan, läsnä oli vahvasti myös Annukan äiti. Hän kosketti minua ehkä vielä enemmän kuin kirjan päähenkilö, sillä tuo nainen oli kaikessa heikkoudessaan niin merkittävä, tavallaan vahvakin. Jonka luoteen Eppu Nuotio on luonut kaikessa surullisuudessaan kauniisti.

Vaikka pidinkin Neitsytmatkasta, ja tulen varmasti lukemaan sarjan seuraavan osan jossa käsitellään Annukan aikuisuutta (sillä tahdonhan tietää miten tytölle käy), niin ihailen sitä, miten tämä mahtava kirjailijatar on kehittynyt kymmenessä vuodessa. Mutta minä rakastan sinua oli yhtä sanojen juhlaa, juhlaa siitä, kuinka luodaan rakkaustarina vailla siirappia. Neitsytmatka ei ole toki rakkaustarina, mutta jotain sellaista tästä kirjasta puuttui, joka olisi saanut minut yhtä vahvasti tähän teokseen rakastumaan.

Mutta en minä silti pettynyt. En lainkaan. Teille, jotka olette myöhäisheränneet Eppu Nuotioon, niin suosittelen teille tätäkin sarjaa. Mielenkiintoisia, ihania romaanihenkilöitä, joiden mukana voi elää.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Mielikuvituksen juhlaa nuortenkirjassa.

Pojat
Jessica Schiefauer
Suomentanut Säde Loponen
188 s. 
2015
Karisto








Arvostelukappale


Synkän dekkaritykityksen, jota Lasiruumiit minulle tarjoili, jälkeen oli ihana sukeltaa nuortenkirjan pariin. Jessica Schiefauerin Pojat lupaili hyvää kauniilla kanneellaan, mutta enpä olisi ikinä osannut arvata millaiseen maailmaan saankaan kirjan mukana sukeltaa...

En kerro juonesta paljon, koska sitä ei juuri valota takakansikaan. Sitäpaitsi; sain itse yllättyä täydellisesti juonen kanssa, ja tahdon tarjota samanlaisen elämyksen muille lukijoille, jos minun tekstini perusteella tästä innostutte.

Pojat kertoo kolmesta neljätoistavuotiaasta tytöstä, Kimistä, Momosta ja Bellasta. He saavat käsiinsä kukan, jonka alkuperää kukaan heistä ei tiedä, eikä myöskään sitä, mikä kasvi oikein onkaan kyseessä. Eivätkä tytöt todellakaan osaa arvata, mitä kukan omistaminen tuokaan tullessaan...

Yllätyin todella myönteisesti lukiessani Poikia. Olin kuvitellut jostain syystä, että kyseessä on jonkinlainen ihmissuhde kirja, koska nimi on Pojat. Mutta voin luvata teille, jotka kiinnostutte tästä kirjasta, että näin ei todellakaan ole. Tämä kirja on mielikuvituksen juhlaa, höystettynä yliluonnollisuudella ja fantasia elementeillä.

Koko ajan, kun tarina eteni, pidin siitä enemmän ja enemmän. Mielikuvitukseni lähti liitoon, ja niin on lähtenyt kyllä myös kirjailijankin. Ihailen Schiefaueria, miten hän onkaan kehittänyt tällaisen tarinan. Vau!

Kirja ei ole kovinkaan myönteinen tarina, sillä mukaan mahtuu surua, ja ahdistustakin. Ja se juuri osaltaan tekee tästä kirjasta vaikuttavan ja kauniin. En ole hetkeen lukenut mitään vastaavaa - ja luulen etten hetkeen tule lukemaankaan. Tämä kirja on aivan omaa luokkaansa!

Mutta kyllä, minä pidin Pojista. Kirjailijalla on oma persoonallinen otteensa, jonka suomentaja on tavoittanut todella hyvin. Toivonkin, että tämä nuortenkirja tavoittaisi lukijoita, niin nuorista kuin aikuisistakin, sillä uskon kirjan soveltuvan kaikille, joilla vain on rutkasti mielikuvitusta.

Ai niin - Pojista on tulossa elokuva syksyllä 2015. Todellakin aion mennä katsomaan, miten tämä mahtava tarina on saatu vangittua valkokankaalle!

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Synkkä, synkempi, Lasiruumiit.

Lasiruumiit
Erik Axl Sund
Suomentanut Kari Koski
411 s. 
2015
Otava








Arvostelukappale


Jotkut lukijani saattavat muistaakin rakkauteni Erik Axl Sundiin ja Varistyttö trilogiaan. Jos muistatte, ette ehkä ihmettele sitä, miten odotinkaan tätä uutta teosta, Lasiruumiita. Odotin innoissani, mutta silti jännittyneenä: onko teos yhtä hyvä, vai joudunko pettymään?

Lasiruumiissa on synkkä aihe. Todella synkkä. Kirjan keskiössä on kaksi aihetta: black metal ja itsemurhat. Ruotsissa tapahtuu kummia: nuori ihminen toisensa jälkeen tekee itsemurhan. Nuorten välillä on yhteys: he ovat kaikki kuunnelleet kuollessaan samaa yhtyettä. Mystistä, raakaa black metal yhtyettä nimeltä Nälkä. Kun rikospoliisi Jens Hurtig alkaa tutkia tapausta, hän ei voi aavistaakaan, mitä tulee löytämään.

Kun sain kirjamessuilla kuulla kirjailija kaksikolta uuden teoksen aiheen, entinen pieni black metallisti sisälläni huusi hurraata. Kyllähän noiden pitkätukkaisten miesten ulkonäöstäkin näkee, ettei nyt liikuta heille aivan vieraalla aihealueella. Ja sen huomasi lukiessa: aiheeseen on paneuduttu. Tämä synkkääkin synkempi musiikinlaji on tuttu juttu, ja siitä myös kirjoitetaan niin. Ymmärretään black metallin synkkyys. Se, miksi joku sitä kuuntelee.

Vaikka olenkin aika positiivinen ihminen nykyisin, niin silti riemuitsin tämän kirjan synkkyydestä. Sillä synkkähän Lasiruumiit on, jos mikä. Hurmaavan synkkä, joka viettelee mustuuteen. Varistyttö-trilogia oli myös synkkä, raaka, hurmaava, mutta ehkä kenties vielä enemmän minä rakastuin tähän kirjaan, joka on itsenäinen romaani, mutta myös (onneksi) uuden sarjan avaus. Olen innoissani.

Vaikka olen Lasiruumiiden jälkeen lukenut jo yhden kirjan, olen silti vieläkin vähän tämän kirjan maailmoissa. Se ei unohdu, on jäänyt elämään minun pääni sisään, ja ehkä sydämeenkin. Sillä, kaiken sen positiivisuuden alla sisälläni asuu vieläkin synkkä metallisti tyttö. Joka rakastaa juuri tällaista kirjallisuutta.

Tavallaan ymmärrän niitäkin, jotka eivät tähän kirjaan syty. Tähän pitää olla vähän luonnetta, vähän taipuvuutta synkkyyteen, vähän taipuvuutta rakastumaan juuri tällaiseen kirjaan. Facebookin dekkariryhmässä on käyty kiivaita keskusteluja Erik Axl Sundista, ja välillä mieleeni on jopa juolahtanut, olenko jotenkin kummallinen kun rakastan tätä kirjailjia kaksikkoa, ja heidän kirjojaan. Onneksi on niitä, jotka ovat kiivaasti kanssani samaa mieltä; jotka ovat aivan yhtä paljon hurmaantuneet näistä kirjoista.

Jos tahdot hieman synkistellä, lue Lasiruumiit. Sitä saa mitä tilaa, ja saa vielä mahtavan kirjan.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Niin kaunis rakkaustarina.

Kerro minulle jotain hyvää
Jojo Moyes
Suomentanut Heli Naski
475 s. 
2015
Gummerus








Arvostelukappale


Tuossa jokin aika sitten posti toi minulle ennakkokappaleen Jojo Moyesin uudesta romaanista Kerro minulle jotain hyvää. Paketin mukana oli lupaavasti nenäliinapaketti, joten aavistettavissa oli, että luvassa olisi kyyneleitä. Kirja ei kuitenkaan välittömästi päässyt lukuun, mutta sitten kun blogiarvioita alkoi tulla, ja ystäväni alkoivat hehkuttaa kirjaa, halusin lukea kirjan heti. Nyt vietinkin pari päivää nenä tiiviisti kirjassa - en malttanut laskea sitä käsistäni.

Louisa, 27 vee, etsii kuumeisesti työpaikkaa. Hän kokeilee montaa työtä, ja inhoaa jokaista välittömästi. Hän ei pärjää työttömyyskorvauksilla, joten työpaikka täytyy löytää pian. Yhtäkkiä hänen eteensä tulee tilaisuus - hänet palkataan neliraajahalvaantuneen Willin avustajaksi. Ennen onnettomuutta Will on ollut energinen ja seikkailunhaluinen mies, joka on elänyt kuin viimeistä päivää. Onnettomuuden jälkeen hänen elämänsä on ollut harmaata, ellei jopa mustaa. Will kiukuttelee kaikille, myös Louisalle kun tämä aloittaa työpaikassaan. Louisa ottaa kuitenkin haasteen vastaan - hän päättää tuoda värit takaisin Willin elämään. Keinolla millä hyvänsä.

Olen lukenut taas kerran jotain uskomattoman hyvää. Otin kirjan käsiini maanantai aamuna, ja laskin sen käsistäni eilen illalla sängyssä. Tämän upean romaanin parissa vierähti kaksi intensiivistä päivää, jotka toivat mukanaan paljon. Ne toivat mukanaan täydellisen rakastumisen kirjaan ja sen hahmoihin, jotka olivat mahtavia.

Will ja Louisa. Parhaat romaanihenkilöt pitkään aikaan. Rakastin - ihan totta rakastin! - molempia Will, sarkastisen huumorintajunsa kanssa, ja Louisa, ihana, pirteä, persoonallinen nuori nainen. Voi ei miten suloisia molemmat. Elin heidän kanssaan tämän tarinan läpi - vuoroin itkin, vuoroin nauroin, ja kumpikin noista asioista on juuri sitä, mitä hyvässä rakkaustarinassa kuuluu ollakin.

Kirja on äärettömän kaunis rakkaustarina. Rakkaus kirjassa antaa odottaa itseään, ja itse ainakin kiemurtelin kuumeisesti - milloin se oikein alkaa - mutta tavallaan se rakkaus on läsnä koko kirjan ajan. Kerro minulle jotain hyvää on kertomus kahdesta ihmisestä, jotka tuovat valoa toistensa elämään. Se on tarina elämästä.

Tahtoisin jakaa teidän kanssanne tunnemyrskyn, jonka kirjan loppupuoli aiheutti. En kuitenkaan ole niin tyhmä, että paljastaisin sivulauseessakaan, mitä kirjan loppupuoli tuo tullessaan, joten sanon vain - suuria tunteita tämä kirja tuo tullessaan. Sen lupaan.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille. Varsinkin teille, naiset, jotka haluavat lukea kauniin tarinan. Jojo Moyes tarjoaa aivan hemmetin hyvän sellaisen!

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Elokuvissa: Luokkakokous


Uudet suomalaiset elokuvat herättävät kiinnostukseni aina. Luokkakokous ei tehnyt poikkeusta; tätä elokuvaa olen odottanut jo pitkään. Siitä on puhuttu paljon - onhan yhdessä pääroolissa Jaajo Linnonmaa, joka juontaa lemppari aamuohjelmaani Aamulypsyä. Tämä minun oli pakko päästä katsomaan.

Luokkakokouksen juoni on oikeastaan aika yksinkertainen: kolme kaverusta, Antti (Sami Hedberg), Niklas (Aku Hirviniemi) ja Tuomas (Jaajo Linnonmaa) saavat kutsun yläasteen luokkakokoukseen, ja matkustavat vanhaan kotikaupunkiinsa tarkoituksenaan bailata kunnolla. Nämä kolme miestä ovat aivan erilaisia, mutta heitä yhdistää lapsuudesta asti jatkunut ystävyys. Kaikki ovat ajautuneet tahoillaan erilaisiin elämäntilanteisiin, mutta nyt otetaan viikonlopun ajaksi ilo irti: unohdetaan huolet ja murheet, ja annetaan mennä!

En ole ikinä nähnyt Joensuun Tapio elokuvateatterin suurta salia noin täynnä. Olen lähes varma, että ihan viimeinenkin paikka oli täytetty, ja elokuva on kuitenkin pyörinyt jo useamman päivän. Markkinointityö on tehty hyvin, ja elokuvan tähdet kiinnostavat. Ja jos yhtään osasin tulkita elokuvateatterissa kanssani olleita ihmisiä, niin he nauttivat puolentoista tunnin ajan aivan yhtä paljon kuin minäkin.

Kelloa en vilkaissut kertaakaan, ei todellakaan ollut tarvetta. Lähinnä ajattelin lopputeksien tultua; joko tämä loppuu. Voin rehellisesti sanoa, etten ole ehkä ikinä nauranut elokuvan aikana niin paljon, kuin Luokkakokousta katsoessani. Elokuvassa oli muutama kohtaus, jotka salin suorastaan repeämään naurusta, enkä liioittele yhtään.

Näyttelijäsuoritukset olivat todella hyviä. Aku Hirviniemi oli itselleni tässä elokuvassa se ykkönen: hän todisti jälleen kerran että on todellinen kuningas mitä tulee komediaan. Taitava näyttelijä, joka osaa huumorin lajin. Yllättäjäkin Luokkakokouksesta löytyi. Pidän Jaajo Linnonmaasta Aamulypsystä todella paljon, hän on juontajana mainio, mutta suhtauduin silti varauksella siihen, millainen hän olisi elokuvassa. Mutta Jaajohan oli todella hyvä! Näyttelijäsuoritus oli rento, hauska ja viihdyttävä. Sami Hedberg oli hänkin hyvä - mutta jäi valitettavasti hieman näiden kahden veijarin varjoon.

Jos olet jäykkis, älä mene katsomaan Luokkakokousta. Mutta jos roisimpikin huumori maistuu, etkä turhaan sievistele, niin kehotan nauttimaan tämän puolentoista tunnin herkun! Takaan naurua.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Lukevat leidit lukivat: Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslavia
Pajtim Statovci
286 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale


Viime viikolla oli jälleen se aika kuukaudesta, kun lukupiirimme Lukevat leidit tapasivat. Maaliskuun kirjana oli todella hieno Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, joka herätti kiinnostusta ja keskustelua. Kirjasta kokoontui keskustelemaan Louhelantuvalle ennätysmäärä leidejä; meitä taisi olla jopa yli viisitoista. Tämä hieno teos herätti vilkkaan keskustelun siitä, mikä oli kirjan pääteema: oliko se albaanityttö Eminen tarina, vaiko oliko pääosassa Bekim. Myös kirjan piilomerkitykset herättivät paljon pohdintaa, ja tulimmekin siihen tulokseen, että kissalle ja käärmeelle löytyy yhtä monta merkitystä kuin on lukijaakin.

Tästä hienosta teoksesta olisi puhetta riittänyt koko illaksi, mutta aikaa meillä ei valitettavasti ollut rajattomasti. Annamme kirjoille arvosanat yhdestä viiteen, ja tälläkertaa kirja jakoi mielipiteitä aika paljon. Oli pari leidiä, jotka eivät juuri olleet kirjasta välittäneet, mutta oli myös meitä, jotka siihen rakastuivat. Näiden älykkäiden leidien kanssa kuitenkin viihtyy aina, ja odotankin jälleen ensi kuun tapaamista.

Mutta sitten itse kirjaan, jonka luin jo toista kertaa:

Juoni jaksoi kiehtoa läpi toisenkin lukukerran: kirjassa on kaksi kertojaa. Minulle pääosaa näytteli Bekim, Jugoslaviasta Suomeen lapsena muuttanut nuori mies, joka ajelehtii elämässään ja maassa, jossa valtaa ottavat asenteet ja ennakkoluulot. Eräänä päivänä Bekim marssii eläinkauppaan ja ostaa itselleen kuningas boan, ja pian hän tapaa baarissa nenäkkään ja hieman raivostuttavankin kissan, joka johdattaa Bekimin matkalle menneisyyteen.

Rinnalla kerrotaan Bekimin äidin, albaanityttö Eminen, tarinaa. Hän varttuu Jugoslavian maaseudulla. Hän varttuu ympäristössä, jossa aviomiestä kunnioitetaan, ja tämä on perheen pää: ja saman hän saa huomata myöhemmin, kun Emine naitetaan juhlallisin menoin liki tuntemattomalle miehelle. Kun maassa alkavat velloa levottomuudet, kaikki heidän elämässään muuttuu.

En toki pahastunut lainkaan siitä, että eteeni tuli oiva tilaisuus lukea tämä hieno kirja uudelleen. Ja täytyy sanoa, kyllä Kissani Jugoslavia oli sen toisen lukukerran ansainnut. Annoin kirjalle enemmän aikaa ja keskittymistä kuin ensimmäisellä lukukerralla, luin ajatuksen kanssa, ja rakastuin tähän kirjaan, ja sen monimerkityksellisyyteen, uudelleen.

Luulen, että luin kirjan ensimmäisellä kerralla lähinnä maagisrealistisena romaanina, jossa puhuva kissa oli vain magiikkaa eikä muuta. Nyt, kun luin kirjan uudelleen, ajattelin monta kertaa lukemiani hienoja lauseita, tajusin (ainakin omasta mielestäni) monta seikkaa: miten käärme ja kissa ovatkin jotain paljon enemmän.

Luulen myös, että käärmeelle ja kissalle voi olla yhtä monta tulkinta tapaa kuin on lukijoitakin. Saanko kertoa oman näkemykseni? Bekim näki lapsena karmeita painajaisia käärmeistä, joten minun ajatuksiini syöpyi, että käärme kuvaisi Bekimin pelkoa; pelkoa hänestä itsestään, kenties pelkoa ravisuttelevan kamalasta isäsuhteesta.

Kissa taas. Kissahan itsessään oli aika raivostuttava, mutta raivostuttavuudessaan silti hurmaava. Kissa jäi minulle mieleen kuvauksena Bekimin maahanmuuttajuudesta, ja siitä, miltä hänestä tuntuu olla maahanmuuttaja, tavallaan ulkopuolinen, Suomessa suomalaisten keskellä. Kissa siis kuvastaisi ennakkoluuloja ja asennetta, ja ulkopuolisuutta.

Nuo ovat vain minun pähkäilyjäni. Uskalsin muuten ehkä ensimmäistä kertaa pohdiskella kirjan piilomerkityksiä täällä blogissa, useimmiten nuo pohdiskeluni jäävät kirjoittamatta, koska ne tuntuvat joskus vähän hölmöiltä itsestäni. Nyt kuitenkin ajattelin lukupiiriänikin varten kirjoittaa nämä ajatukset ylös. Ja olisihan se hauskaa kuulla teidänkin, lukijani, mielipiteitä noista merkityksistä.

Mutta sanonpa vain: Kissani Jugoslavia kannatti lukea uudelleen! Se avautui minulle aivan toisella tavalla, ja kuten jo aiemmin sanoin; rakastuin tähän kirjaan uudelleen, vielä enemmän. Ensimmäisellä kerralla lukukokemus oli jokseenkin keskinkertainen, ehkä vähän parempi, mutta nyt pidin siitä paljon enemmän. Se antoi paljon enemmän, kun annoin sille aikaa, ja kokonaan itseni. Kannatti!

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Kirja, joka jättää jälkensä.

Ihon alaiset
Anu Holopainen
202 s. 
2015
Karisto









Arvostelukappale


On kirjoja, jotka jättävät jäljen jo takakantensa perusteella, ja Anu Holopaisen Ihon alaiset oli ehdottomasti yksi niistä. Perjantaina tämä kirja kolahti postiluukusta, ja takakannen perusteella tiesin, että tulen lukemaan tämän kirjan pian. Aloitinkin lukemisen heti perjantai-iltana, ja ahmimalla kirja meni. Niin hyvä se oli.

Aihe Ihon alaisissa on enemmän kuin mielenkiintoinen: se on pelottava kuva tulevaisuudesta, joka voi olla lähelläkin. Se on kuva siitä, miten kauneuskirurgia menee eteenpäin, pelottavaan suuntaan. Miten ihmiset muokkaavat kasvojaan ja vartalojaan yhä enemmän ja enemmän, kunnes se on arkipäivää, ja kummallista on, jos joku on niin sanotusti luomu, eli ei ole muokannut itseään.

Ihon alaisissa kaiken keskiössä on Jara, poika, jonka on odotettava vielä vuosi ennen kuin hän saa päättää ulkonäkönsä muokkauksesta. Hänen äitinsä ei siihen lupaa anna, eivätkä alaikäiset saa muokata ilman vanhemman lupaa. Inka taas vielä miettii mitä todella haluaa; haluaako hän elää luomuna? Matias vihaa muokkauksia, ja joutuu tahtomattaan elämään keskellä vihollisiaan. Plastikprincess tietää miten muokkauksia voi hankkia, vaikkei oikeastaan rahaa olisikaan, eikä ikä vielä riitä.

Aihe on ainakin tätä lukijaa kovasti kiinnostava, sillä en ole lukenut mitään vastaavaa. Kirjailijan on syytä olla ylpeä, että on keksinyt näinkin kiinnostavan aiheen, ja josta on vielä saanut aikaan näin hienon kirjan! Käsittelytapa ei myöskään tässä nuortenromaanissa ole mitenkään perinteinen; mukana on niin blogikirjoituksia, nettikeskusteluja kuin tv-katkelmiakin, tavallisen kerronnan joukossa. Mutta se kuuluu tähän, erilaiseen teokseen.

Voin kyllä tavallaan ymmärtää lukijaa, jota tämä kerrontatapa häiritsee. Mutta minun mielestäni se nimenomaan kuuluu tähän teokseen: kirjaan, joka antaa uutta ja erilaista, tuo lukijan silmien eteen kuvan tulevaisuudesta. Siihen kuvaan kuuluu myös nuorten tapa kertoa, blogin kautta ja chattikeskustelussa. Anu Holopainen tuo tulevaisuuden lukijan luokse.

Anu Holopainen on minulle tuttu erilaisesta kirjastaan Ilmestyskirjan täti, jonka parissa viihdyin todella hyvin. Mutta nämä fantasia ja scifi kirjat tältä hienolta vaikuttavalta kirjailijalta ovat vielä kokematta, joten uskon, että minulla on vielä paljon hyvää luettavaa edessäni. Uskaltaisinkin nyt pyytää suosituksia, mihin teokseen minun kannattaisi Holopaiselta seuraavaksi tutustua?

Ihon alaisia suosittelen lämmöllä, ellen jopa kuumasti: varsinkin te, jotka olette viehättyneitä erilaisista dystopioista, lukekaa tämä! Holopaisen tulevaisuuden kuva ei hetkessä katoa mielestä.