lauantai 28. helmikuuta 2015

Yksi parhaista kirjoista ikinä.

Paluu Rivertoniin
Kate Morton
Suomentanut Helinä Kangas
613 s. 
2011
Bazar











Paluu Rivertoniin oli minulle tuttu kirja jo ennestään. Olin lukenut sen kerran, muutama vuosi takaperin, sen ilmestyttyä. Kuitenkin, kun joulun jälkeen luin Mortonin mahtavan romaanin Hylätty puutarha, alkoi koputella mielessä ajatus siitä, että haluaisin palata Rivertonin maisemiin uudelleen. Kirja löytyikin kirjastosta helposti, ja löytyi sopiva paikka nauttia mahtavasta lukuromaanista.

Tässä mahtavassa teoksessa kuljetaan osittain edellisen vuosisadan alkupuolella, ja osittain taas vuodessa 1999. 1914 vuonna nuori Grace pääsi töihin Rivertonin kartanoon, rikkaan suvun palvelijattareksi. Kirjassa kuljetaan Gracen ja perheen tytärten, etenkin vanhemman, Hannahin, kanssa aina vuoteen 1924, jolloin kaikki saa järkyttävän käänteen: nuori runoilija Robbie Hunter tappaa itsensä keskellä suuria seurapiirijuhlia. Mitä oikein tapahtui? Miten Robbie Hunter liittyy perheen tyttöihin? Ja kaikista tärkeintä: mikä on oikein Gracen rooli tässä perheessä?

En voi kuin sanoa yhden asian: tällaisten kirjojen takia minä luen. Ihan todella. En muistanut kirjaa liian hyvin, ettenkö olisi voinut nauttia siitä täysillä, ja kokea jopa yllätyksiä lukiessani. Tarina veti minut mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, ja sen jälkeen se olikin täyttä lukemisen ilotulitusta. Kate Morton vaan on niin taitava.

Pidin Mortonin uusimmasta teoksesta, Hylätystä puutarhasta, todella paljon, mutta se ei silti voita Paluuta Rivertoniin. Tämä vain on niin täydellinen lukuromaani, etten hakemallakaan keksi mitään valitettavaa. Pokkaripainoksessa sivuja oli yli 600, mutta en olisi silti tiivistänyt sivuakaan. Nautin jokaisesta sivusta, jokaisesta pienestä sivujuonesta, jotka tuntuivat kaikki yhtä tarpeellisilta.

Gracen tarina on upeasti rakennettu. Hän olikin kirjassa lempihahmoni, olihan hänen roolinsa tietenkin kertojana todella merkittävä. Pidin myös Hannahista, hänessä oli ihana vetovoimansa, mutta Grace vei ainakin tällä lukukerralla voiton. Mutta se, mitä joskus tunnen hyvienkin kirjojen kanssa, etten pitäisi jostakusta päähenkilöstä, sitä ei Rivertonissa ollut.

Teoksessa on myös hieman jännärin piirteitä: miten lopussa käy? Ja se tuo oman, ihanan vivahteensa tähän kirjaan. Tässä vaan on kaikki - jännitystä, romantiikkaa ja taitava kerronta.

Voisin hehkuttaa tätä kirjaa vaikka koko päivän, mutta jätän tekstin tähän. Nautiskelkaa, antakaa itsellenne ja tälle kirjalle aikaa - Paluu Rivertoniin on sen ansainnut!

torstai 26. helmikuuta 2015

Hillittömän hauska Lennart-parka.

Lennart
Peik Lehtonen, Katja Lehtonen, Milla Paloniemi
112 s. 
2015
Like











Joskus käy hyvä tuuri. Olin jotenkin ohittanut Lennartin katalogeissa täysin, mutta yhtäkkiä blogeissa ja instagramissa alkoi putkahdella kuvia tästä veikeän näköisestä tyypistä, jolle käy aina huonosti. Jo nuo pienet otokset naurattivat minua niin kovasti, että tiesin haluavani ehdottomasti lukea tämän kirjan. Ja kuinkas kävikään: menin kirjastoon, ja siellä, sarjakuvahyllyssä, Lennart odotti juuri minua! Huippua!

Kuka Lennart on? Lennart on se, josta vanhemmat puhuvat. Hän on juuri se, josta vanhemmat puhuvat, kun he varoittelevat lapsiaan siitä, mitä kauheaa voikaan tapahtua, kun vaikkapa erehtyy hankkimaan tatuoinnin, lopettamaan pianon soiton, jättämään hampaat harjaamatta... Mutta kuinka moni tuntee hänet? Tämän kirjan myötä on mahdollista tutustua häneen. Lennartiin, joka on kokeillut kaikkea sitä. Lennartiin, jolle käy aina huonosti.

Kun kävin maanantaina kirjastossa, olin pienessä flunssassa. Oloni paheni illan mittaan, enkä jaksanut oikeastaan lukea kesken olevaa kirjaa. Mutta onneksi minulla oli Lennart! Voi sitä naurun määrää, kun uupuneena avasin Lennartin, ja tutustuin tähän huono onniseen kaveriin. Tätä kirjaa ei voi lukea nauramatta!

Ehkä eniten minua nauratti kohta, jossa Lennart ensin osaa mopon ja kuolee välittömästi. Seuraavalla sivulla Lennart ostaa kevytmoottoripyörän ja kuolee vielä enemmän. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, niin hauskaa.

Lennart on piirroksena hyvinkin yksinkertainen, se ei kikkaile. Juuri siitä syystä hän onkin niin sympaattinen ja hurmaava hahmo. Teksti on myös yksinkertaista, ja siinä piilee juuri sen hauskuus. Huumori on saatu yhteen lauseeseen, juuri sillä tavalla, että se ainakin minun huumorintajuuni kolahtaa täydellisesti.

En lue paljonkaan sarjakuvia, mutta olen todella onnellinen että törmäsin ja tutustuin Lennartiin. Ja toivon, että kuulen hänestä vielä lisää!

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Veera Vaahtera ei petä nytkään.

Sattumalta sinun
Veera Vaahtera
249 s. 
2015
Tammi









Arvostelukappale


Veera Vaahtera on nimi, joka herättää aina kiinnostuksen kirjakatalogissa. Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon alter ego, jonka suojissa Vanhatalo voi päästää itsensä irti, suorastaan rilluttelemaan: kirjoittamaan ihania, romanttisia herkkupaloja. Ja sellaisen Vaahtera tarjoilee lukijoilleen, jälleen kerran.

Kolmikymppinen Karoliina on ollut koko elämänsä siinä määrin huolissaan jostain, että hänellä on jopa huoliaan varten päiväkirja. Äärimmäisen salainen huolipäiväkirja, jota ei ole nähnyt kukaan muu. Nyt Karoliinan huolia näyttäisi kuitenkin olevan yksi vähemmän: hän on merkittävän askeleen lähempänä eläkevirkahaavettaan.

Karoliina aloittaa työn yliopiston filosofian laitoksella, mutta projekti ei ole mitenkään helppo. Stressinaiheet vaan lisääntyvät, kun laitokselta löytyy joukko mitä kummallisemman tuntuisia ihmisiä, joiden työt eivät etene. Samalla hihanpielessä roikkuu edelleen Karoliinan entinen miesystävä, jonka kanssa eroaminen ei vaan tunnu etenevän loppuun saakka. Se harmittaa naista varsinkin nyt, kun laitoksen siviilipalvelusmies Matias tuntuu varsin kiinnostavalta tapaukselta...

Veera Vaahtera on minulle hyvinkin tuttu kirjailija jo entuudestaan; olenpa tainnut lukea kaikki tällä nimellä kirjoitetut kirjat. Tajusin juuri, etten ole lukenut ainoatakaan Pauliina Vanhatalon nimellä kirjoitettua kirjaa, ja kyllä vaan, aion ottaa mahdollisimman pian tämän vahingon takaisin. Sillä on mahdotonta, että kirjailija, joka kirjoittaa näin hyvää viihdekirjallisuutta, olisi muunlaisessa kirjallisuudessa epäonnistunut. En suostu uskomaan sitä!

Sattumalta sinun on taas kerran romaani, jonka lukee ahmimalla. Olen ihan toivoton näiden hyvien hömppäkirjojen kanssa; eläydyn niin täydellisesti päähenkilön elämään, että voivottelen melkein ääneen, jos tapahtumat eivät mene niin kuin itse toivoisin. Niin kävi nytkin! Tahdoin vain niin kovasti, että Karoliinalle käy hyvin! Ja kävikö? Enpäs kerro! Lukekaa itse!

Kun välillä lukee paksuja, raskaampia kirjoja, tai väkivaltaisia dekkareita, on ihana sukeltaa välillä todella hyvän hömppäromaanin maailmaan. Ei oikeastaan ole mitään parempaa. Minusta on rikkaus, että luen niin monipuolisesti eri genrejä, enkä voisi oikeastaan elää niin, etten lukisi kaikkia "omia" genrejäni tietyin väliajoin. Sillä kaikkia niitä tarvitsen; dekkareita, lukuromaaneja, nuortenkirjoja, lastenkirjoja, huumoria, kauhua ja kunnon hömppää.

Suosittelen tätä kirjaa vaikkapa juuri sinulle, joka olet juuri lukenut kunnon dekkarin, ja tarvitset hengähdystauon. Matkaa hetkeksi Karoliinan kanssa filosofian laitokselle ja ota selvää, saako Karoliina edes osan huolistaan katoamaan.


sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Hyppäsin taas rosvoauton kyytiin!

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku
Siri Kolu 
270 s. 
2012
Otava












Ja taas jatkuu bloggauspinon purkaminen. Ahnhemin rajun dekkarin jälkeen oli pakko saada jotain kevyempää, ja vähän hauskempaakin. Onneksi kirjastopinoista löytyi vielä pari lukematonta Me Rosvolat kirjaa, joista järjestyksessä seuraavan nappasin käsiini.

Henkilöt kirjassa ovat samat vanhat tutut: Vilja Vainisto ja Rosvolan perhe. He ovat päässeet varsinaisen aarteen, kaikkien aikojen rosvousoppaan jäljille. Mutta eivätpä ole ainoita - muutkin rosvoperheet etsivät tätä aarretta. Helmeri Kvist on tehnyt kuitenkin selväksi, että Vilja on ainoa, joka rosvo-oppaan voi löytää. Vilja alkaa saada vihjeitä jopa uniinsa. Mutta onko Vilja valmis siihen seikkailuun, mitä rosvo-oppaan etsiminen on? Ja siihen, että jopa hänen perheensä sotketaan tähän seikkailuun?

Vaikka valmistauduin hauskaan ja kepeään lukukokemukseen, niin sitä en kuitenkaan kokenut. Koin varsinaisen seikkailun, jopa dekkarihenkisen tarinan. Tai ainakin sillä tavalla tarinaan eläydyin! Jännitin Viljan ja Rosvoloiden seikkailun etenemistä lähes yhtä paljon kuin Ahnhemin Pimeään jäänyttä lukiessani, ellen jopa enemmänkin. Siri Kolu tosiaan osaa kirjoittaa!

Teille aikuisille, jotka ette ole lukeneet Me Rosvoloita siksi, että ne ovat lastenkirjoja, sanon että hui hai! Nämä ovat kaiken ikäisille suunnattuja seikkailukertomuksia, jotka ovat vieläpä todella hyvin kirjoitettuja. Kolu on onnistunut luomaan Rosvolan perheenkin niin ihanasti, että ei voi kuin nauraa hyreksiä mukana.

En voi tietenkään paljastaa mitään, mutta sanonpa vain: tämän kirjan myötä sarja ei kun vaan paranee, luulen. Olen lukenut sarjan uusimman osan, mutta koska luin sen epäjärjestyksessä, olin vähän pihalla kuvioista. Nyt kuitenkin alan tajuta, mistä kaikesta kirjassa puhuttiin. Ja tulen ehdottomasti lukemaan kirjan vielä uudelleenkin.

Me Rosvoloistahan on tulossa elokuva! Maaliskuussa siis kaikki elokuvateattereihin nauttimaan, varmasti mukana on naurua, ja myös tietenkin seikkailua. Joensuulaisia hemmotellaan vielä enemmän tänä keväänä: kaupunginteatteriin on tulossa Me Rosvolat näytelmä.

Te, jotka vasta aiotte aloittaa matkanne Rosvoloiden kanssa: aloittakaa ensimmäisestä kirjasta! Ja sitten luette nämä kaikki, aivan varmasti.

Uusi uhri paholaisen luokalta.

 Pimeään jäänyt
Stefan  Ahnhem
Suomentanut Laura Beck
534 s. 
2015
WSOY








Arvostelukappale


Ruotsalaisdekkaristit ovat sellainen asia, jotka kiinnostavat aina, varsinkin jos markkinoille ilmestyy aivan uusi kirjailija. Pimeään jäänyt on Stefan Ahnhemin ensimmäinen dekkari, ja olihan kirjan kuvaus jo sellainen, että se herätti kiinnostuksen. Eikä muuten turhaan!

Fabian Risk on tämän, tästä teoksesta alkavan sarjan päätähti. Hän muuttaa perheensä kanssa Tukholmasta vanhaan kotikaupunkiinsa uuden viran perässä. Muuttokuormaa ei ole edes ehditty purkaa, kun loma loppuu ennen aikojaan: on tapahtunut murha. Riskin entinen luokkatoveri on murhattu, ja on löytynyt vanha luokkakuva, josta uhri on raksittu yli. Alkaa murhaajan takaa-ajo... ja uhreja tulee yhä lisää, samalta luokalta. Kuka on seuraava?

Pimeään jäänyt on upea. Se koukuttaa, ja vaikka sivuja on yli viisisataa, niin kirja ei tunnu paksulta. Minä ainakin ahmin sen parissa päivässä, enkä osannut edes ajatella että "onpa paksu kirja, milloinhan tämä loppuu". Eli, tiivistämistä Ahnhemin ei olisi tarvinnut tehdä.

Jännitys pysyy läsnä koko ajan, kun uhreja tulee uusia, kerta toisensa perään. Milloin on Fabianin vuoro? Milloin murhaaja saadaan kiinni? Vai saadaanko? Kyllä, minä jännitin kirjan mukana viimeiseen saakka.

Pimeään jäänyt on koukuttava kirja. Sitä ei meinaa malttaa laskea käsistään, vaan kieli pitkällä odottaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Annikan tavoin en Fabian Riskistä kovinkaan paljon pitänyt, mutta tarinassa on läsnä muita mieleen painuvia tyyppejä, joista varmasti kuulemme jatkossakin.

Ruotsalaiset eivät pettäneet siis nytkään. Sarjan seuraava osa ilmestyy ensi vuonna, siihen asti Fabian saa seikkailla vain mielissämme.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Lukutoukka hullaantui novellikokoelmasta.

Muodonmuuttoilmoitus
Anu Kaaja
166 s. 
2015
Teos









Arvostelukappale


Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että tavoistani poiketen saatan tulevina päivinä päivittää useammin kuin kerran päivässä. Yleensä en sitä tee, koska haluan näkyvyyttä kaikille bloggauksille riittävästi. Nyt kuitenkin on pakko vyöryttää blogivirtaanne uusia päivityksiä, koska bloggaamattomien kirjojen pino on useamman kirjan paksuinen, ja niin - jos en saa sitä pois, niin se vain kasvaa ja kasvaa.

Mutta sitten tähän hienoon novellikokoelmaan.

Anu Kaajan esikoisteoksessa mennään mitä omituisimmissa sfääreissä. Omituisimmissa hyvällä tavalla: minuun ainakin vetosivat metamorfoosit, myyttiset olennot ja traagiset kohtalot. Jotkut novelleista jäivät elämään pääni sisään niin, että nytkin, viikon päästä lukemisesta, ne ovat mielessä.

En ole mikään tottunut novellien lukija, kuten jotkut lukijani ehkä tietävätkin. Kuitenkin uskalsin pyytää Kaajan Muodonmuuttoilmoitusta arvostelukappaleeksi, koska aiemmat varovaiset kokeiluni novellien saralla ovat osoittautuneet onnistuneiksi. Ja Teoksen katalogin esittelyn perusteella kiinnostukseni heräsi, todellakin heräsi. Minun oli pakko saada kirja luettavakseni.

Eikä turhaan. Kaajan novellit ovat upeita. Kirjailijattaren teksti on yhtä kielellä iloittelua, ja se ottaa omakseen. Siitäkin huolimatta, että Muodonmuuttoilmoitus oli viimeinen kirja, jonka luin lukumaratonilla, ja väsymys oli ehkä jo aistittavissa, niin kirja otti omakseen. Ehkäpä nämä novellit eivät ole kaikkein helpointa luettavaa, mutta niihin ei voi olla keskittymättä.

Novellien lukeminen ei vaan ole kaikkein helpointa sille, joka ei ole niihin tottunut. Kun luen romaania, ei haittaa, vaikka ensimmäiset sivut eivät saisikaan sataprosenttista keskittymistä. Mutta kun luen novellia, siihen täytyy keskittyä alusta asti, muuten huomaa että hups, se loppuikin jo. Siispä jouduin pariin kertaan tämänkin kokoelman kanssa palaamaan novellin alkuun, sillä yhtään en halunnut jättää keskittymisen takia lukematta.

Muodonmuuttoilmoitus sai minut innostumaan novelleista enemmän. Olen taas löytänyt yhden kirjallisuuden lajin, jota lukea, ja olen varma että se tuo minulle paljon iloa. Muodonmuuttoilmoitusta suosittelen juuri sinulle, joka pidät upeasta kielestä ja mielikuvituksellisista tarinoista. Älä jätä tätä lukematta!

Ensikosketukseni murhamammaan.

Kuolema ilmoittaa lehdessä
Agatha Christie
Suomentanut Eila Pajastie
275 s. 
1950 
WSOY











Monet ystäväni ovat ihmetelleet, miten voi olla mahdollista etten ole koskaan lukenut Agatha Christietä. Luen kuitenkin paljon dekkareita, ja nämähän nyt ovat klassikkoja tuossa genressä - ja muutenkin. Joten, kun Joensuun pääkirjastossa oli esittelyssä Christien teoksia, päätin napata sieltä pari kiinnostavinta mukaani.

Kuolema ilmoittaa lehdessä alkaa kiinnostavalla tavalla. Aamulehdessä on ilmoitus, jossa ilmoitetaan murhan tapahtuvan perjantaina, lokakuun 29. päivänä Pikkku-Paddocksissa. Ystävien kehotetaan ottavan kutsuna tämä ainoa tiedoksianto. Neiti Blacklockin ystävät ajattelevat, että kyseessä on jonkinlaiset kutsut, ja saapuvat paikalle ilmoitettuun aikaan. Kutsut paljastuvatkin todelliseksi murhaleikiksi, ja Neiti Marplella on edessään todellinen ongelma, kun hän ottaa selville sitä, ovatko murhaleikkiin sekaantuneet ihmiset lainkaan sitä, mitä he väittävät olevansa.

Olin kuullut, että Christien teokset ovat nopealukuisia. Päätinkin valita ystävänpäivän lukumaratoniini tämän kirjan, ja nappasin sen sunnuntaipäivän lukemiseksi maratonpinosta. Hyvää maratonlukemista se olikin! Juoni oli vetävä, ja teksti oli nopea- ja helppolukuista. Kirjaa ei yksinkertaisesti edes malttanut laskea käsistään, ennen kuin oli selvää, kuka oli murhaaja. Ja sanonpa vain sen - se tuli täytenä yllätyksenä!

Monet tuttuni, jotka eivät muuten juurikaan harrasta lukemista, ovat kuitenkin tutustuneet tämän murhamamman teoksiin, ja pitäneet niistä. Sitä en lainkaan ihmettele. Ihmiselle, joka ei ole intohimoinen lukutoukka niin kuin minä, nämä ovat mitä parhainta luettavaa. Kirja on helppo, muttei kuitenkaan heppoinen, ja pitää otteessaan. En yhtään ihmettele että Christien kirjat ovat säilyttäneet eräänlaisen klassikkoasemansa näin kauan.

Voin sanoa, ettei tämä todellakaan jäänyt viimeiseksi Agathan kirjaksi, jonka luen. Olen valtavan iloinen, että jälleen kerran löysin kirjailijan, josta pidin ensilukemalta, ja tiedän, että edessäni on monta, monta teosta joihin voin uppoutua. Toteampa taas kerran: oi, miten rakastan kirjallisuutta.

Suosittelenkin näitä paitsi kaikille intohimoisille lukijoille, myös sinulle, joka et ole lukutoukka. Sen lisäksi, että Christien kirjat ovat helppolukuisia ja mielenkiintoisia, ne eivät ole liian pitkiä. Jos joskus tekeekin mieli hieman lukutoukkailla ja ratkaista rikoksia, on murhamamma siihen oiva keino.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Puluboi ilahdutti lukumaratonilla.

Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja
Veera Salmi
Kuvittanut Emmi Jormalainen
208 s. 
2013
Otava











Meninpä eräänä päivänä kirjakauppaan. Tarkoituksena oli ostaa itselleni piristykseksi jotain hauskaa, ja kirjakauppa toimii aina siihen tarkoitukseen hyvin. Itse asiassa päätarkoituksenani oli ostaa Jussi Valtosen Siipien kantamat pokkari, mutta pitihän sitä jotain muutakin kivaa ostaa mukaan... Harhailin pitkin kirjakauppaa löytämättä mitään erikoista. Sitten tajusin, että minun täytyy mennä käymään lastenosastolla. Ja siinä se seisoi, nenäni edessä. Puluboin ja Ponin kirjat 1 + 2. Ykkösen olen jo lukenut, mutta luulen, että sekin on hyvä olla hyllyssä. Niinpä nappasin tämän ihanan teoksen mukaani.

Ponin paras kaveri lähtee koko kesäksi mökille. Ponilla on tulossa tylsä kesä, eikä vanhaa kaveria Puluboitakaan näy. Poni, siis tuo Mai niminen tyttö, joka haluaisi vain olla poni, jättää Puluboin vanhaan pesäpaikkaan kortin, jossa pyytää Puluboita ilmoittamaan itsestään. Pian selviääkin, että Puluboi, ihana pulu, joka ei periaatesyistä sano r-kirjainta koska se on ruma, on palannut matkoilta uuden perheen kanssa. Puluboista vaan on tullut peliriippuvainen! Hän pelaa ja pelaa, ja tahtoo pelastaa kauniin prinsessan. Puluboipa saakin paremman tehtävän, kun hänen täytyy lähteä pelastamaan Ponin isää, jolta tulee hälyttäviä kortteja majakkasaarelta, jonne isä on lähtenyt maalaamaan...

Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja oli toinen kirja, jonka luin lukumaratonillani viime viikonloppuna. Se oli oikein hyvä kirja siihen vaiheeseen, sillä sitä ennen olin lukenut Totuuskuution, joka vaati täyden keskittymisen. Puluboin ja Ponin seikkailujen lukeminen oli täyttä iloittelua ja naurua, ja kaksisataa sivua meni kuin siivillä vaan.

Muistan kun luin kirjasarjan ensimmäisen osan. Nauroin silloinkin ääneen, ja mietin, miten ihanaa onkaan kun Suomessa tehdään näin laadukasta lastenkirjallisuutta. Veera Salmi kirjoittaa todella hyvin, niin että aikuinenkin nauttii kirjojen lukemisesta, ja Emmi Jormalaisen kuvitus sopii tähän huumoripaukkuun todella hyvin. Samalla tyylillä jatkaa loisketiivis kirja.

Siskoni saa kohta vauvan. Sanoin hänelle, että heti kun vauva kasvaa vähän, aion lukea hänelle Puluboita. Siskoni sanoi, että saan lukea vaikka heti jo ristiäisviikonloppuna, täytyyhän lapsen oppia lukemiseen heti pienestä pitäen, ja alkaa kasvattaa sanavarastoaan. Ihanaa, huippua, mahtavaa! Minusta tulee lukeva täti, joka tyrkyttää kirjoja joka suunnasta. Minä olen täti toisellekin pienelle ihmiselle, ja hänen kanssaan lukeminen on ihan mahtavaa. Tuon 4-vuotiaan pojan kanssa olemme menossa maanantaina kirjastoon, hän nauttii kovasti tuosta mahtavasta paikasta. Eli, vähän tätiinsä tullut!

Olen jutellut Puluboista bloggarikavereideni kanssa, ja huomannut, etten ole suinkaan ainoa aikuinen, joka näiden huumorista nauttii. Ja se on ihana huomata. Lapsenmielisyys siis asuu myös monien muiden mielessä. <3 Te, joille Puluboi ja Poni eivät ole vielä tuttuja tyyppejä, päästäkää sisäinen lapsenne irti, ja nauttikaa!

torstai 19. helmikuuta 2015

Totuuskuutio vie tulevaisuuden Helsinkiin.

Totuuskuutio 
Esa Mäkinen
239 s. 
2015
Otava









Arvostelukappale



Esa Mäkisen Totuuskuutio houkutteli varovasti jo katalogissa. Esikoiskirjailjiat kiinnostavat aina, eikä tässä ollut poikkeusta. Kuitenkin, ehkä tieto, valta ja raha yhdistelmä hieman säikäyttivät ja kirja meinasi mennä minulta ohi. Mutta arvostelukappale kuitenkin kolahti luukusta alas (kiitos kustantajalle!) ja sitä selaillessani minua alkoi kiinnostaa suuresti. Maraton kolkutteli ovella, ja koska sivuja kirjassa on vähän reilut kaksisataa... Päätin valita Totuuskuution ensimmäiseksi maratonkirjaksi.

Tarinan päähenkilö Tero Lilja työskentelee arvostetussa ammatissa täsmäyttäjänä. Suuri on myös yhtiö, jossa Tero työskentelee, Celsiuksekssa korjaillaan internetin sisältöä asiakkaan edun mukaiseksi. Otetaanpa esimerkiksi vaikka laulaja, joka on Celsiuksen asiakas. Hän esiintyy epäedustavasti vaikkapa humalassa, ja tieto leviää internetiin. Celciuksen pojat kiirehtivät hätiin, ja tilanne pelastuu.

Mutta asiat kääntyvät päälaelleen, kun Teroa ja hänen vaimoaan kohtaa tragedia. Celcius pyrkii mitätöimään tragediaan johtaneet asiat, ja Tero käy taisteluun Celciusta vastaan.

Vaikka Totuuskuutio muotoileekin lukijalleen ei niin ruusuisen tulevaisuudenkuvan, ei se ainakaan pahimmasta päästä dystopiaa ole. Kuten takakannessa sanotaan, se on ennemminkin hyytävän ajankohtainen trilleri. Mäkisen muokkaama tulevaisuudenkuva on mielestäni aika realistinen, tuohon voidaan hyvinkin ajan myötä olla menossa. Valitettavaa mutta totta. On mukana toki uskomattomiakin seikkoja, mutta ainakin se, mitä Celcius tekee - se voi hyvinkin olla tulevaisuudessa totta.

Tuntuu, että viime aikoina on ilmestynyt toinen toisensa jälkeen todella mahtavia esikoiskirjoja. Viime vuonna oli Kissani Jugoslaviaa, Kultarintaa ja Neljäntienristeystä, ja nyt, heti alkuvuodesta, eteeni paukahtaa tällainen herkkupala! Sillä herkkupalaksi minä Totuuskuutiota kutsun, vaikkei tätä voi makeaan suklaaseen verrata. Ennemmin kirpeään karkkiin, joka hieman polttelee kieltä. Mutta hyvää tämä on silti, todella hyvää.

Maratonkirjaksi Totuuskuutio oli hyvä. Siksi, että aloitin maratonini tällä kirjalla. Jos olisin lukenut tämän vaikkapa viimeisenä kirjana, jolloin väsymys alkoi jo painaa ja silmät mennä ristiin, en olisi saanut kirjasta välttämättä niin paljoa irti. Mutta kun oli virtaa ja täysi into lukea, tämä oli mahtava kokemus. Tahtoisin vain huutaa maailmalle: lukekaa tämä!

Suosittelen tätä teille, jotka haluatte tietää, millaisen tulevaisuuden näkymän Esa Mäkinen eteenne maalaa. Uskaltakaa kurkistaa, ette pety.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Taas uusi, mielenkiintoinen dekkarituttavuus.

Älä tähti putoa
Marja-Liisa Heino
232 s. 
2015
WSOY









Arvostelukappale



Ihan ensin täytyy tunnustaa yksi asia. En tajunnut kirjan olevan varsinaisesti dekkari, kun pyysin kirjaa arvostelukappaleeksi. Kiinnitin katalogissa eniten huomion kertomukseen iranilaissyntyisestä muslimitytöstä, ja koska tuollainen aihe kiinnostaa minua aina, pyysin kirjaa kustantamolta. Kiitos siis tästä teoksesta, WSOY, jälleen kerran!

Iranilaissyntyinen muslimityttö Tara on kadonnut. Viimeksi hänet nähtiin sillalla tyhjyyteen tuijottaen - onko tyttö siis tehnyt itsemurhan? Aiemmin valvontakamera on nähnyt tytön mallikoulua vetävän miehen kanssa, jonka maine on kyseenalainen.

Rikosylikonstaapeli Karli Eerola saa jutun tutkittavakseen. Hänelle ei erilaisuuden tunteminen ole vierasta, onhan mies uskovainen romani. Poliisin ammatissaan hän on ammattinsa vaatimusten ja sukunsa perinteiden ristiriidassa, ja joutuu jatkuvasti käymään taistelua mielessään. Kun Eerola tutkii tapausta, hän joutuu tutustumaan myös Taran suvun historiaan, jossa kaikki ei ole valoisaa.

Marja-Liisa Heino on julkaissut jo neljä romaania. Minä en ole lukenut niistä ensimmäistäkään, jotenkin tämä kirjailija on jäänyt minulta täysin pimentoon. Valitettavasti Facebookin Dekkariryhmäkään ei ollut kovin tietoinen tästä hienosta kirjailijattaresta, mutta onneksi ryhmän tarkoitus onkin vinkata hyvistä kirjailijoista ja kirjoista. Ja tätä kirjaa pystyin suosittelemaan lämmöllä.

Vaikka en ollut tutustunut alunperin kirjaan dekkarina, niin tutustuin tietenkin kirjaan paremmin kun sain sen käsiini. Ja koska se herätti mielenkiintoni, aloitin lukemisen heti samana iltana kun kirja oli tipahtanut postiluukustani.

Älä tähti putoa on nopealukuinen, ahmittava dekkari. Heinon kieli on helppoa, mutta silti rikasta. Juoni kulkee ja etenee hyvin, mutta Heino ei ole kuitenkaan rakentanut kirjasta liian heppoista. Väkivallalla ei tämäkään dekkari mässäile, eikä siihen ole panostettu, vaan kirjassa etsitään Taraa, ja yritetään selvittää, mitä hänelle on tapahtunut. Lisäksi kirjassa on Farahanin suvun historiaa.

Jos kaipaat nopealukuista, hyvin kirjoitettua pientä dekkaria, nappaa Älä tähti putoa käsiisi.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Markku Keisala yllättää.

Sinisilmät
Markku Keisala
243 s. 
2015
Reuna









Arvostelukappale


Joskus on hyvä lipua pois mukavuusalueeltaan. Kun selailin Reuna kustantamon katalogia, kiinnostukseni herätti useampikin kirja - joista parista olenkin kirjoittanut jo aiemmin. Kiinnostuin myös Markku Keisalan dekkarista Sinisilmät, vaikka kirjan aihe ei varsinaisesti olekaan sellainen, mistä olisin tottunut lukemaan. Kuitenkin, aina välillä pitää kokeilla jotain uutta, joten päädyin pyytämään kirjaa arvostelukappaleeksi.

Kirja alkaa vuodesta 1944, Somerniemeltä. Saksalainen sotavanki, Heino, komennetaan vankileiriltä lähitaloon auttamaan maatöissä. Tilan emäntä Rakel ihastuu Heinoon, ja parin salaisista tapaamista koituu seurauksia. Vuosikymmeniä myöhemmin sodanaikaiset tapahtumat alkavat selvitä, kun Heinon poika löytää isänsä jäämistöstä salaperäisen lapun. Anssi alkaa selvittää lapun salaisuutta, ja päätyy Hansun kaupunkiin, Somerniemelle. Kuka on sukua kellekin, ja mitä aikanaan on tapahtunut?

Kirja oli erittäin myönteinen yllätys. Aina, kun lukee uutta kirjailjiaa, odottaa hieman jännittäen mitä tuleman pitää. Sama oli minulla Sinisilmien kanssa. Kuitenkin - kirja lähti vetämään heti ensi sivuilta asti, eikä tarvinnut juuri miettiä missä nyt mennään ja mitä tapahtuu. Se on aina hyvän kirjan merkki.

Sinisilmät on hyvä kirja niillekin lukijoille, jotka eivät väkivaltaisista dekkareista juuri välitä. Markku Keisala ei väkivallalla mässäile, eikä tässä kirjassa veri roisku. Minä kyllä kirjoissa kestän myös väkivaltaa, eikä se haittaa, mutta välillä on mukava lukea myös tällaisia dekkareita, jossa ennen kaikkea ratkotaan rikosta ilman väkivaltaa. Pisteet tästä kirjailijalle!

Miksiköhän edes mietin, että kirja ei olisi minun kirjani? Ehkä tuo kirjan esittely, jossa puhutaan vankileireistä ja muista, ehkä se hämäsi. Mutta se ei todellakaan ole kirjassa pääroolissa, vaan pääroolissa on rikoksen ratkaisu, ja sukulaissuhteiden selvittely. Markku Keisala ei kuitenkaan kirjoita liian kevyesti, vaan sopivassa määrin vakavalla kynällä ja hyvällä mielellä.

Ahmin kirjan, tunnustan. Ahmikaa tekin!

maanantai 16. helmikuuta 2015

Ihana, ihana nuortenkirjauutuus!

Sammakkoprinsessa
Anna Hallava
270 s. 
2015
WSOY









Arvostelukappale


On tullut aika pienentää poikkeuksellisen suureksi kertynyttä bloggaamattomien kirjojen pinoa. En tiedä miten on käynytkin näin, että kirjoja on kertynyt monta (osa tietenkin on maratonin satoa), mutta onneksi jokainen kirja on ollut niin hyvä, että ne ovat vielä hyvin muistissa. Tämäkin, Anna Hallavan Sammakkoprinsessa, tämänkin muistan vielä reilun viikon jälkeen todella hyvin. Tavallisestihan bloggaan kirjan hetimiten, kun olen sen lukenut.

Sammakkoprinsessa kertoo 14-vuotta täyttävästä Ofelia tytöstä. Ofelia tietää mitä haluaa: hän haluaa nimittäin kokea ensisuudelmansa. Ja pian. Ja kielen kanssa, ehdottomasti. Mutka tulee kuitenkin matkaan: Ofelian äidillä on tytölle synttäriyllätys. Ofelian äiti on keiju, ja syntymäpäivälahjaksi (kammottavaksi sellaiseksi) Ofeliastakin tulee keiju. Korvat kasvavat yhtäkkiä valtaviiin mittoihin, ja kummitädin järjestämä keijulahja ei oikein miellytä. Vaikka on keijuelämässä hyviäkin puolia...

Täytyy sanoa, että Anna Hallavan esikoisteos on ehdottomasti yksi parhaista nuortenkirjoista mitä olen vähään aikaan lukenut. Minä olen vähän tällainen höpsö, johon vetoavat hauskat ja romanttiset kirjat, ja kumpaakin Sammakkoprinsessa tarjoili ihanalla tavalla. Myös se, miten kirja yhdistää nuorten chick litiä ja fantasiaa, on aivan hurmaavaa.

Anna Hallavan kotisivujen mukaan kirja on suunnattu esimurkuille ja murkuille, +11 vuotiaille. Varmaankin tuo ikäryhmä nauttiikin kirjasta paljon - vaikka niin. Kyllä tämäkin, muka ihan aikuinen höpsö, pääsi täydellisesti kirjan hauskaan fantasiamaailmaan. Nuortenkirjoja lukiessa lukija tarvitsee tietyn lapsen- tai nuorenmielisyyden, ja sitä minulta ainakin löytyy. Katsonhan melkein joka päivä Pikku kakkosenkin!

Blogeissakin on ollut muutama postaus kirjasta, ja kirja on saanut keskinkertaisia arvioita. Ymmärrän toki heitäkin, aikuisia, jotka eivät niin täydellisesti kirjaan ole syttyneet, mutta kuten sanoin, kirjasta täysillä nauttimiseen tarvitsee sen, että on vielä itsekin vähän siellä nuorten maailmassa. En millään voi kutsua itseäni aikuiseksi, vaan tytöttelen itseäni ja läheisiäni kuin he olisivat vielä 15-vuotiaita.

Olin odottanut Sammakkoprinsessaa kovasti. Se vaikutti katalogissa jo kiinnostavalta kirjalta, mutten ikinä olisi voinut kuvitella, että kirja olisi näin hyvä. Romantiikkaa, fantasiaa, huumoria hyvällä tavalla yhdisteltynä - voisiko parempaa olla! Lisäksi ihastuin Ofeliaan hahmona todella paljon, hän oli hauska ja mukava. No, ehkä hieman pinnallinen, mutta pienet viat eivät haittaa.

Jos siis sinulla asustaa syvällä sisälläsi nuori tyttö - lue tämä kirja! Nautit varmasti.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Kirjojen ystävän ystävänpäivä - lukumaraton alkaa nyt!

Ensinnäkin, hyvää ystävänpäivää kaikille lukutoukille siellä ruudun takana! Minulla on tähän mennessä ollut oikein mainio ystävänpäivä. Lähdimme äitini kanssa aamulla ajelemaan Savonlinnaan siskoni perheen luokse, ja vietimme siellä päivän. Oli ihanaa nähdä pientä 4-vuotiasta täditettävää, hän oli kasvanut taas paljon. <3 Mutta oli myös mukavaa palata kotiin, siellä täällä odotti pino kirjoja - ja lukumaraton!

Aloitan siis nyt, osapuolleen kello 18. Suoritustani voi seurailla tämän bloggauksen kautta, jota päivittelen ehkä parin tunnin välein, aina kun kirja vaihtuu, tai haluan pitää kahvitauon, jolloin tulen koneelle. Muuten olen somekiellossa. Tämä voi olla minulle hieman haastavaa, koska olen aivan liian tottunut lukiessani välillä vilkuilemaan kännykkää (ja juuttumaan selailemaan Facebookia tai Instagramia). Mutta nyt annan vuorokauden täydellisesti aikani kirjoille, vain radio on auki.

Pitäkää peukkuja, että löytäisin maratonpinostani hyviä ja koukuttavia kirjoja. Tsemppaaminen sallittua!

21.10.

Töttölöö, täällä ollaan! Pääsin lukemaan vasta puoli seitsemältä, joten reilut kaksi ja puoli tuntia lukuaikaa on takana, ja nyt on kahvitauon paikka.

Onnistuin valitsemaan ensimmäisen maratonkirjani todella hyvin, sillä se on varsinainen aarre. Kyseessä on Esa Mäkisen aivan tuore kirja Totuuskuutio, jonka sain postissa viime viikolla. Kyseessä on tulevaisuuden kuva Suomesta, joka keskittyy paljon teknologiaan, tietoon ja rahaan. Totuuskuutio on Esa Mäkisen esikoiskirja, ja enpä voi paremmin sanoa kuin että vau. Kirja on todellakin pitänyt minut otteessaan.

Se tosin oli hyvä aloituskirja siksi, ettei ole mitään helpointa tai kevyintä luettavaa, ja jos kirjaa olisi lukenut maratonin viime metreillä, jolloin olisi saattanut jo olla uuvuksissa, olisi kirja voinut olla haastava. Nyt, virkeänä, se on kuitenkin todella hyvää luettavaa. 

Jokaisesta maratonkirjasta tulee muuten myöhemmin oma postauksensa, koska en halua että tämäkin hieno kirja jää blogiini vain pienenä mainintana osana maratoniani. Jo nyt voin sanoa: lukekaa tämä, lukekaa!

Olen nyt sivulla 170, viitisenkymmentä sivua vielä jäljellä. Sen jälkeen jotain kevyempää, olisikohan, töttölöö, Puluboin vuoro? :)

6.20.

Töttölöö ja huomenta! Jokin sisäinen herätyskello herätti minut kaksikymmentä minuuttia sitten. Varmaan ajattelin, että mitäpä sitä pidempään aikaa tuhlaamaan nukkumiseen, kun voi lukeakin.

Sain siis eilen luettua loppuun Esa Mäkisen kirjan Totuuskuutio, ja aloitin Veera Salmisen lastenkirjaa Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja. Olen lukenut ensimmäisen Puluboin kirjan, ja se oli niin hirmuisen hauska ja ihana. Ja ensimmäisten viidenkymmenen sivun jälkeen voin sanoa: eipä petä tämä toinenkaan osa!

Nyt siis luettujen sivujen saldo on 280 sivua. Puluboin uskon lukevani aika vauhdilla, mutta onneksi lukemattomien kirjojen pino on korkea, eli sieltä vain valitsemaan. Toivottavasti lukufiilis säilyisi hyvänä, ja hyvien kirjojen putki jatkuisi.

10.30.

Niinhän siinä kävi että heräsin kuitenkin liian aikaisin - kun olin hetken lukenut, alkoi vielä väsymys painaa silmiä niin paljon, että oli pakko heittäytyä sohvalle pitkäkseen. Parin tunnin unet otinkin, sitten luin Puluboin loppuun. Ja voihan bulla, olipa ihana kirja! Veera Salmi on niin hauska ja niin mahtava, että päätä ihan huimaa. On mahtavaa miten Suomessa tehdään näin hienoja lastenkirjoja!

Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja oli 200 sivuinen, joten nyt saldoni on oin 430 sivua. Toivottavasti keksisin maratonpinosta jonkun hyvän kirjan seuraavaksikin, että maraton jatkuisi hyvissä merkeissä!

14.15.

Aikaa on vierähtänyt taas edellisestä päivityksestä. Tässä välissä on ehditty tehdä vähän ruokaa ja syödä, mutta myös tietenkin lukea. Kolmantena kirjana maratonilla toimii Agatha Christien Kuolema ilmoittaa lehdessä. On muuten ensimmäinen kirja, jota kyseiseltä kirjailijattarelta luen! Tuota on ehdittykin jo ihmetellä, sillä luen paljon dekkareita, ja ovathan nyt yleensä kaikki kirjojen ystävät Chriestietä lukeneet! Nyt kuitenkin tajuan, mistä olenkaan jäänyt paitsi.

Kuolema ilmoittaa lehdessä on nopealukuinen ja ihana kirja, josta on, nyyh, enää sata sivua jäljellä. Eikä tule varmasti jäämään viimeiseksi Agathan kirjaksi jota luen. <3 Mutta tästäkin kokemuksesta sitten tarkemmin erillisessä postauksessa kirjasta.

Sivuja tähän mennessä on kertynyt 600 - eli saattaisin hyvinkin ehtiä kuroa kasaan 1000 sivun tavoitteeni. :)

18.20.

Vuorokausi maratonin aloittamisesta on vierähtänyt. Tämän iltapäivän ja alkuillan aikana olen ehtinyt lukea loppuun Agatha Christien, tuon mahtavan murhamamman, kirjan Kuolema ilmoittaa lehdessä. Kuten jo aiemmin kirjoitin, niin kirjaa lukiessa tajusin, mistä olenkaan jäänyt paitsi kun en ole aiemmin tähän kirjailijaan tutustunut. Mikä hieno kirja! Ja mitä mainiointa maratonlukemista; kirjan luki nopeasti, ja se piti täysin otteessaan.

Neljäntenä maratonkirjana minulla oli Anu Kaajan esikoisproosateos Muodonmuuttoilmoitus. Kyseessä on aivan tuore novellikokoelma, joka oli täynnä mitä erikoisempia kirjoituksia, mitä erikoisemmista aiheista. En osaa edes sanoa, mihin luokkaan uskaltaisin tätä genrettää - mutta sanonpa sen, että mikä sanankäyttäjä on tämä nuori kirjailijatar! Upeaa!

Muodonmuuttoilmoitus oli myös nopeaa luettavaa, vaikkakin jokaiseen novelliin oli syvennyttävä tarkasti. En ole mikään kokenut novellinlukija, joten se oli ehkä haastavaakin - romaania lukiessa ei haittaa jos alussa ei olisikaan täysin keskittynyt, mutta jos novellista pari sivua menee "sivusilmällä", niin kohta se loppuukin. Eli, jos en täysin keskittynyt alusta alkaen, oli palattava alkuun takaisin. Ehkä pitää vielä hiukan treenata novellien kanssa, mutta ainakin olen päässyt novellikammostani! Tästäkin teoksesta kirjoitan tarkemman bloggauksen myöhemmin.

Mutta vaikka jokainen kirja maratonin aikana olikin vetävä ja hyvä, en silti yltänyt tuhannen sivun tavoitteeseen. Sivuja sain kasaan 890, noin suunnilleen, ja jokainen sivu oli lukemisen arvoinen. Lukufiilis pysyi myös hyvänä koko maratonin ajan, kiitos siitä osaksi myös aamupäivä unille, joiden avulla jaksoin tämän päivän. Ja tietenkin hienoille kirjoille, joita löytyi maratonpinoista toinen toisensa perään!

En aio kokonaan pysytellä erossa kirjoista illallakaan, mutten kyllä aio lukeakaan näin intensiivisesti. Bloggaamattomien kirjojen pino on korkeampi kuin ikinä ennen, joten nyt päätän että tartun tiiliskiveen. Donna Tarttin Tikli on odottanut minua kirjamessuista asti hyllyssä, joten nyt, luen sen. Lähipäivinä tulette löytämään Lukutoukan kulttuuriblogista bloggauksia mielenkiintoisista kirjoista, joten kannattaa pysyä kuulolla.

Nyt, Puluboin hengessä vieläkin - telve ja moljens!

perjantai 13. helmikuuta 2015

Marko Leino johdattaa Lukutoukan pois mukavuusalueelta.

Syntymättömät
Marko Leino
271 s. 
2015
Teos









Arvostelukappale


On kirjoja, jotka jo katalogeissa herättävät kiinnostuksen - ja sitten on kirjailijoita. Kirjailijoita, joiden nimen näkeminen katalogissa herättää tunteen palon, "tämä, tämä minun on pakko lukea". Marko Leino on sellainen. Leinon edellinen teos, Saasta, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja sen takia Syntymättömät oli kevään ehdottomalla lukulistalla.

Syntymättömät kertoo Erikistä ja Ellenistä. Kirjan alussa Erik, kirjailija, istuu koomaan vajonneen vaimonsa sairasvuoteen vieressä. Erikin vaimo, Ellen, on raskaana, ja hänet pyritään pitämään hengissä, kunnes pariskunnan lapsella olisi mahdollisuus saada itselleen elämä.

Sairaalassa Erik alkaa kirjoittaa. Hän kirjoittaa tarinaa syntymättömälle tyttärelleen, tarinaa hänestä ja Ellenistä, heidän yhteisestä matkastaan. Tuohon tarinaan sekoittuu asioita Erikin lapsuudesta, ja loppujen lopuksi myös hänen kesken jääneiden romaaniensa hahmoja. Mikä on totta, mikä ei?

Nyt tunnustan yhden asian: kun luin Teoksen katalogia, ja huomasin Leinon nimen, en edes pahemmin tutustunut kirjan sisältöön. Olin vain yksinkertaisesti niin innoissani, että saan lukea Saastan kirjoittajalta jotain uutta. Mutta joskus se vain on parasta - innostua kirjailijasta niin paljon, että lukee häneltä kaiken ilmestyneen.

Kun sain käsiini pari päivää sitten Syntymättömien ennakkokappaleen, niin kyllä, minä pussasin sitä. Niin iloinen kirjasta olin. Niin paljon sitä olin odottanut. Otin kirjan heti lukuun, en malttanut odottaa päivää pidempään.

Mutta kun aloitin kirjan, jouduin hieman hämmästymään. Tiedän toki, että Leino on kirjoittanut muutakin kuin dekkareita, ja hän on kirjoittajana erittäin monipuolinen. Silti, koska Saasta oli trilleri, jotenkin olin odottanut jotain samankaltaista. Mutta e-ei. Tämä on jotain aivan erilaista.

Kuten kirjan kuvauksestakin voi päätellä, dekkari Syntymättömät ei ole. Vaikka olisinkin alunperinkin kirjan kuvaukseen enemmän tutustunut, se ei olisi vähentänyt kiinnostustani lainkaan. Sillä kuten olen monta kertaa todennut - tälläkertaa kirjailija kiinnosti.

Syntymättömät on kertomus lapsettomuudesta. Se on kertomus siitä, kuinka Ellen ja Erik yrittävät ja yrittävät, kerta toisensa jälkeen. Se on myös heidän rakkaustarinansa, joka on... Onko se tuomittu kuolemaan? Sen näkee lukija. Lapsettomuus aiheena ei minun sydäntäni ole lähellä, eikä vanhemmuus yli päätään, niin kuin minua paremmin tuntevat tietävätkin. Minulla ei ole lapsia eikä perhettä, mutta se ei sano sitä, ettenkö olisi lukijana kiinnostunut näistä aiheista.

Leino onnistuikin saamaan minut kiinnostumaan. Erikin ja Ellenin tarina onkin vetävä, ja siihen jäin täysin koukkuun. Mutta sitten kun mentiin syvemmälle Erikin romaaniin, niin täytyy tunnustaa; olin pihalla kuin lumiukko. Jossain vaiheessa tipahdin sen kertomuksen kyydistä, enkä takaisin enää päässyt. Mutta nekin osuudet sinnittelin loppuun saakka.

Valitettavasti on todettava, että kirja jäi minun osaltani vain hieman keskinkertaista paremmaksi lukukokemukseksi. Mutta se täytyy todeta - loppu on mahtava, kun jaksoin sinne asti sinnitellä kyydissä. Siinä oli jo jännärin aineksia, ja kirja sai ansaitsemansa loppuhuipennuksen.

Vaikka minä en tähän rakastunutkaan - suosittelen silti. Teille, joille vanhemmuus on lähempänä sydäntä, voi tämä kirja toimia sata kertaa paremmin kuin minulle. Ja onhan se vaan todettava, että Marko Leino on hieno kirjoittaja.


torstai 12. helmikuuta 2015

Ystävänpäivän lukumaraton.






Hei sinä lukutoukka. Ystävänpäivänä juhlitaan rakkautta, ystävyyttä - miksi ei siis myös rakkautta kirjohin? Me bloggarit olemme keksineet juhlia tätä päivää lukumaratonin merkeissä. Jos siis viikonlopun suunnitelmat ovat vielä auki, mikset osallistuisi lukumaratoniimme? Ehtona ei ole se, että sinulla olisi blogia, vaan se, että rakastat lukemista. Voit valita joko puolimaratonin, 12 tuntia, tai kokomaratonin, 24 tuntia. Tarkoituksena on siis tuon maratonin aikana lukea PALJON. Saa toki nukkua, syödä, ja puuhastella muutakin, mutta pääpaino on lukemisella. Itse esimerkiksi aion olla mahdollisuuksien mukaan irti somesta, pitää telkkarin kiinni ja vain musiikin päällä, ja aijai, lukea!

Mukaan voit ilmoittautua ihanan Emmin Lukutoukan ruokalista blogissa. Että mukaan vaan!

Kun Emmi tämän ajatuksen keksi, kauhistuin ensin. Voi ei, minulla on lauantaina tiedossa reissu Savonlinnaan siskoni luokse. Mutta sitten tajusin, että voinhan aloittaa vasta lauantai-iltana, ja jatkaa sunnuntai-iltaan. Eli maratonin voi siis aloittaa jo huomenna, ja jatkaa lauantaihin. Pääasia, että lukee myös lauantaina, ystävänpäivänä. :)

Minä olen aloittanut jo valmistelut. Valmistelut ovatkin tärkeitä, se, että on hyviä kirjoja siinä sohvannurkan tai lukutuolin vieressä odottamassa. Minä valitsin ohuita, sellaisia vetävän tuntuisia teoksia, sellaisen pinon, että niissä on ainakin valinnanvaraa. Jos joku ei lähdekään vetämään, aina voi valita uuden. Mutta nyt tuntuu, että noista kirjoista jokainen lähtee kyllä vetämään.





Siinä massiivinen kasani kirjoja, hieman epäselvässä kuvassa. Kirjoja löytyy aina lastenkirjoista hyytävään tulevaisuudenkuvaan, löytyy nuortenkirjaa ja Agatha Christien dekkaria, löytyy jos vaikka mitä. Kaikki todella kiinnostavia. Voi, miten maltankaan odottaa lauantaita!

Jos et pääse osallistumaan maratonille, kannattaa pitää blogeja silmällä viikonlopun aikana. Maratonpostauksen katseleminenkin on aina jännää puuhaa!

tiistai 10. helmikuuta 2015

Kaunis ja vaikuttava Muisto rakkaudesta.

Muisto rakkaudesta
Aminatta Forna
Suomentanut Mirja Hovila
511 s. 
2013
Into











En päässyt lukupiiriimme tammikuussa, joka harmittaa. Erityisesti siksi, että kirjamme Näen, muistan, hengitän, oli minusta erittäin hyvä ja vaikuttava, ja olisi ollut hienoa päästä keskustelemaan siitä Lukevien leidien kanssa. Joka tapauksessa - otin nyt lukuun helmikuun lukupiirin kirjamme, Aminatta Fornan kirjoittaman teoksen Muisto rakkaudesta.

Muisto rakkaudesta kertoo Sierra Leonesta. Maa toipuu hiljalleen sisällissodasta, joka on ollut todella tuhoisa. Pääkaupungin sairaalalassa tekee työtään lahjakas nuori kirurgi Kai, joka yrittää pitää omia demonejaan loitolla. Hän tapaa Englannista Sierra Leoneen matkustaneen Adrianin, jonka tahtona on auttaa potilaitaan kohtaamaan traumansa. Adrianin potilaissa on myös poikkeus: vanha professori Elias Cole, joka haluaa jakaa elämäntarinansa Adrianin kanssa. Eliaksen tarinaan kuuluu myös nainen, nainen, joka sitoo myös Adrianin ja Kain yhteen.

Muisto rakkaudesta on odottanut kirjahyllyssäni pitkään, sanoisinko luvattoman pitkään. Olen ollut kiinnostunut kirjasta, kuten aina olen kiinnostunut vieraista kulttuureista kertovasta kirjallisuudesta. Nyt onneksi tuli hyvä tilaisuus tähän tarttua; enkä tarttunut turhaan. En ollenkaan.

Muisto rakkaudesta ei kuitenkaan ole mikään kevyt välipala. Rankka on toki aihekin, sisällissodasta toipuminen, mutta sitä ei ole suinkaan rakennettu mitenkään kevyellä tavalla. Ajassa hypitään vähän tätä lukijaa pelottavan paljon, on takaumia ja hyppäyksiä nykyhetkeen, ja uskokaa; tätä tapahtuu paljon. Pidän kyllä takaumista, mutta niitä ei saa olla liikaa. Se saattaa rikkoa kirjan rakennetta, enkä päässyt tämän teoksen kanssa oikein missään vaiheessa siihen pisteeseen, että olisin tiennyt, milloin on nykyhetki, mikä menneisyys.

Löytyy niitä positiivisiakin puolia: hahmogalleria oli mielenkiintoinen. Kaikki päähahmot olivat taidokkaasti kuvattuja ja mielenkiintoisia, ja heistä kaikista kuuli mielellään lisää. Eli kertojan vaihdos ei missään vaiheessa ollut pettymys, eikä siinä mielessä rakenteessa ollut ongelmia.

Kun painitaan plussien ja miinusten kanssa, jäävät kuitenkin plussat enemmän vaikuttamaan. Tämä oli vikoineen hieno kirja, jota suosittelen lämmöllä erityisesti niille, jotka viehättyvät vieraista kulttuureista ja Afrikasta.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Sukellus kirjan avulla aivan erilaiseen maailmaan.

Oryx ja Crake
Margaret Atwood
Suomentanut Kristiina Drews
483 s. 
2003
Otava











Se, joka enemmän seikkailee kirjablogeissa, on saattanut huomata että monet bloggaajat ovat lähiaikoina käsitelleet tätä hienoa Margaret Atwoodin Oryx ja Drake teosta. Se on osaltaan aivan sattumaa, kyseessä ei ole ollut virallinen kimppaluku, mutta pieni yhtäläisyys on kyseessä.

Lukutoukille suunnatussa Facebook-ryhmässä Nettilukutoukat (johon kirjojen ystävät ovat tervetulleita) meillä on lukuvinkkien lisäksi myös teemakuukausia, ja alkuvuoden teemana on ollut dystopia. Dystopia ei ole minulle niin kovinkaan tuttu alue, mutta ryhmästä olen saanut todella hyviä vinkkejä. Esimerkiksi juuri tämän Atwodin. Ja voi, onneksi luin tämän. En voi muuta sanoa.

Oryx ja Crake on siis dystopia. Dystopia joka tapahtuu tulevaisuudessa, jossa maailma on huonossa jamassa, jamassa, jonka ovat aiheuttaneet ihmiset itse. Tarinan sankarina esiintyy Lumimies, entiseltä nimeltään Jimmy, jonka nykyisyyttä kuvataan raadollisella kerronnalla, mutta paneudutaanpa kirjan aikana myös Lumimiehen menneisyyteen. Menneisyyteen, jossa suurta osaa näyttelivät Lumimiehen rakkaat, Oryx ja Crake, jotka kummittelevat tottakai hänelle myös nykyisyydessä.

Tarinassa on suuri osa geenimanipulaatiolla, joka on mennyt aivan ylitsepääsemättömän kiummalliseksi, ja tarinassa vilisee gemakoita ja koirasusia, kloonien seassa. Tästä tarinasta eivät ainekset lopu. 

Voi mikä kirja. Voi mikä kirjailija. Voi mikä tunne lukiessa. Olin täysin kirjan pauloissa, ja vaikka olin pelännyt Atwoodin olevan kovin älyllistä ja vaikealukuista, niin sitä se ei ollut. Kirja eteni nopeasti, varsinkin kun sitä ei melkein malttanut laskea käsistään. Toki teoksessa oli paljon asiaa, eikä kaikki ollut niin helppoa, esimerkiksi juuri tuo geenimanipulaatio. Silti, kun kirjaan jaksoi paneutua, kaikki selkeni.

Atwoodin teos jäi kummittelemaan mieleeni. Kun otin seuraavan kirjan käteeni, olin yhä Atwoodin maailmassa, enkä tuntunut pääsevän sieltä pois vaikka kuinka yritin rimpuilla. Oli lähellä, etten suoraan aloittanut Herran tarhureita, Oryxin ja Craken itsenäistä jatko-osaa. Se odottaa tuolla kirjastohyllyssä, ja kyllä senkin pian otan käsiini. Odottakaa vain!

Ihana Annika on maininnut tuoreessa bloggauksessaan Atwoodista sen, joka itsellenikin jäi mieleen: Atwoodin huumorin. Se on mustaakin mustempaa, mutta itse hykertelin kirjan, ja sen oivallusten parissa valtavasti. Kaikki lukijat eivät ehkä pidä, tai edes tajua tuota huumoria, mutta minulle se kolahti. Ihana, ihana Atwood.

Onneksi tältä kirjailijalta on vielä paljon lukematta. En voi sanoa muuta. Mitään negatiivista en keksi tästä, sillä tämä oli täydellinen teos. Voin jopa sanoa: yksi parhaista kirjoista ikinä. Puhtaat viisi tähteä, ellei enemmän.


keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Entinen hevityttö tunnelmoi.

Jeppis
Tommi Liimatta
496 s. 
2014
Like












Hups, meinasipa jäädä hieno kirja bloggaamatta. Tommi Liimatan Jeppiksen varasin kirjastosta jokin aika sitten, kun 80-luku vuosikymmenenä minua kovasti kiinnostaa. Niin kuin kiinnostaa Tommi Liimatta kirjailijanakin. Luin kirjan, pidin siitä kovasti, mutta sitten kirja unohtui työpöydälle. Onneksi muistin sen nyt, kun on hyvä bloggausfiilis, eikä kirja ole edes päässyt ollenkaan unohtumaan mielestäni. Joka on selvästikin hyvän kirjan merkki.

Jeppis kertoo Tommista. Tommista, joka vuonna 1983 aloittaa koulun. Osa kavereista unohtuu, osa muuttuu vihollisiksi, mutta osa pysyy kyydissä mukana. Uusia asioitakin tulee elämään, esimerkiksi hevi. Tommin ensikosketus heviin on KISS, joka pysyy suurena musiikillisena rakkautena. Hevin lisäksi Tommin elämässä on strippisarjakuvat, joita hän haluaisi saada vielä paikallislehteen sekä metsässä oleva maja sekä pyörärata, johon voi rakentaa helposti ansoja pienemmille pojille.

Tosiaan, hyvän kirjan merkki on se, että parinkin viikon jälkeen kirjan muistaa helposti niin hyvin, että voi vain istahtaa koneen ääreen ja blogauttaa sen ulos. Tommi Liimatan teos täyttää ehdottomasti nuo ehdot. Muistui heti mieleen Tommin ja hänen kavereidensa hevifanitus, sekä koko kirjan fiilis, joka oli todella hyvä.

Jostain syystä minulle tuli Jeppiksestä mieleen Riina Katajavuoren kirja Hevikimmat. Toisaalta - yhteys on ilmiselvä. Molemmat kirjat kertovat 1980-luvusta, ja hevimusiikki on niissä merkittävässä osassa. Toki Jeppiksessä on paljon muutakin, mutta minulle - entiselle hevitytölle - päällimmäisenä mieleen jäi nuoren Tommin mahtavasti kuvattu rakkaus tuohon hienoon musiikin lajiin. Ja ehdottomasti se, miten kirjailija on perehtynyt hyvin bändeihin... taitaapa olla kirjailija-Tommi hevimiehiä itsekin...

Kaikki kirjailijat eivät onnistu yrityksissään sukeltaa lapsen mieleen kirjoissaan. Tommi Liimatta onnistuu siinä uskomattoman hyvin, Tommin kieli ja asioiden kuvailu on uskottavaa, ja tuntuu, että kirjaa lukiessa eläisi alakoulu ikäisen pojan maailmassa. Sekin, miten Tommi kuuntelee ensimmäisen kerran KISSiä... ei voi kuin sanoa että ah ja voih, hevikimma liikuttuu!

Ilman blogeja en olisi tätäkään kirjaa löytänyt. Ilman blogeja Tommi Liimatta olisi ollut minulle täysin vieras nimi, mutta nyt se tuli tutuksi. Onneksi tuli, sillä minulla on monta hienoa kirjaa hänen tuotannostaan lukematta, ja tulen varmasti ne lukemaan. Niin hyvin minut on vakuutettu. Suosittelen lämmöllä!

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Olen koukussa sarjaan!


Ja kyllä, tälläkertaa en puhu kirjasarjasta, vaan tv-sarjasta. Kyseessä on Netflixin sarja, Orange is the new black. Minulla ei Netflixiä ole, mutta isäni oli kiinnostunut sarjasta, ja ostanut sen dvd:llä. Kun hän oli katsonut tämän ensimmäisen tuotantokauden läpi, sain minäkin tämän lainaan. Onneksi!

Hankin Helsingin kirjamessuilta omaan hyllyyni Orange is the new black kirjan, josta olen blogannut täällä. Ihastuin kirjassa kerrottuun tarinaan, ja sen takia sarja alkoi kiinnostaa minua entistä enemmän. Nyt kuitenkin olen  vasta löytänyt kunnolla aikaa paneutua tähän mahtavaan sarjaan, ja täytyy tunnustaa, olen aivan koukussa.

Vasta kaksi jaksoa katsottuna, ja täytyypä tunnustaa, että mahtavia näyttelijäsuorituksia tämä sarja on täynnä. Taylor Schilling näyttelee sarjassa pääosaa, naisvankilaan vuodeksi joutuvaa Piper Chapmania. Hän joutuu vankilaan kymmenen vuotta sitten tehdystä rikoksesta, huumerahojen salakuljetuksesta. Rikos vanhenisi kahdessatoista vuodessa. Kaikki on tälle aivan tavalliselle naiselle vankilassa uutta ja ihmeellistä, ja hän joutuukin hauskoihin -ja samalla kauheisiin- tilanteisiin muiden vankien kanssa. Piperille käy onneton tuuri - hänen entinen tyttöystävänsä Alex, jolle hän rahoja aikoinaan kuljetti, on samassa vankilassa. Alexia näyttelee esimerkiksi 70's showsta tuttu Laura Prepon.

Tuntuu mahtavalta, että edessä on vielä paljon katsottavaa. Sarjasta on tehty toinenkin tuotantokausi, jota ei vielä ole saatavilla dvd:llä, mutta varmaankin senkin vielä käsiini saan. Vaikka rakastankin lukemista, tuntuu ihanalta välillä laskea tunniksi kirja käsistään, ja katsoa sarjaa, jonka aikana ei voi edes kuvitella vilkuilevansa kirjaa. Tätä on tv viihde parhaimmillaan!

Suosittelen, suosittelen. Jos ette käytä Netflixiä, ettekä saa sarjaa käsiinne, niin lukekaa kirja!