keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Tulen tyttärien myötä Lukutoukka toivottaa hyvää uutta vuotta!

Tulen tyttäriä
Maria Carole
360 s. 
2014
Osuuskumma









Arvostelukappale


Osuuskumman kirjat ovat tältä lukutoukalta menneet jotenkin ennen ohi - ehkä sen takia että huomioimani, kiinnostusta herättäneet kirjat ovat usein olleet novellikokoelmia. Minähän en ole vielä täysin päässyt eroon novellikammostani, joten en ole kirjoja lukenut. Maria Carolen kirjaa Tulen tyttäriä kuitenkin odotin pitkin syksyä, koska olin lukenut sen yhdistelevän romantiikkaa ja fantasiaa.

Naarni on sotilas ja puolijumala, tarkemmin sanottuna knameira. Hän on tulen jumala, eli jos saa kipinän käsiinsä, hän pystyy luomaan siitä tulen. Emma taas on ihminen, jonka taloon Naarni eksyy ystävänsä kanssa, koska he ovat päätyneet eroon tovereistaan. Ystävä on haavoittunut pahasti, joten he joutuvat jäämään Emman taloon. Syttyy romanssi.

Sitten on vielä pakkoavioliittoa pakeneva Livia, jossa on jumalaa kolme kahdeksasosaa. Puolet pitäisi olla, jotta hän voisi olla knameira. Hänen kohtalokseen on siis jäänyt olla altameira, jota alempana on vain ihminen. Näiden kaikkien kolmen naisen tarinat limittyvät toisiinsa taidokkaasti Maria Carolen esikoisromaanissa.

Suhtauduin Tulen tyttäriin hieman pelotta - niin kuin Maresin kohdalla kerroinkin, en ole vielä mikään haka mitä fantasiaan tulee. Silti minua kovasti kiinnosti tämä kirja, sillä minusta tuntui että romanttinen fantasia voisi olla juuri sitä mitä minulle voisi parhaimmillaan fantasian suunnalta tarjota. Ja olihan se, hyvää meinaan!

Ahmin tämän ihanan teoksen. En meinannut malttaa laskea sitä käsistäni kun olin kerran aloittanut, halusin tietää enemmän ja enemmän näistä hurmaavista naisista. Ja sainhan minä. Tietää. Tutustua heihin.

Silti tuntui ikävältä sanoa hyvästit - sillä jatkoa emme taida saada. Mutta toivon silti että Maria Carolesta tullaan kuulemaan vielä lisääkin, ja nimenomaan tällä ihastuttavalla samanlaisella tyylillä. Hänen kerrontansa on kevyttä ja helppoaa luettavaa, ja kirjailijattaren tapa sekoittaa fantasia ja chick lit (anteeksi jos olette toista mieltä, minun mielestäni tämä chick litiin lähestulkoon meni, romanttiselta puoleltaan) on oiva, juuri minuun kolahtava.

Kiitos Osuuskummalle tästä mahdollisuudesta tutustua taas paremmin fantasiamaailmaan! Tämä ei jää tähän.

***

Tämän tekstin myötä toivotan ihan jokaiselle lukijalle mahtavaa uutta vuotta, olkoon se räiskyvä ja kupliva. Itselläni se ei tosin taida olla kummemmin kumpaakaan, taidanpa viettää rauhallisesti uutta vuotta hyvän ruuan ja hyvän kirjan parissa. En ole mikään bilehile, vaan enemmän tällainen kotimyyrä lukutoukka. Ehkä olen jo tullut vanhaksi, ei jaksa bilettää rankasti.

Olkoon vuosi 2015 täynnä ihania lukuelämyksiä, paluita vanhoihin tuttuihin kirjailijoihin ja täynnä uusia kirjailija löytöjä. Ja tuokoon se kaikkea muutakin kaunista tullessaan! <3

tiistai 30. joulukuuta 2014

Finlandia Junior palkinto meni oikeaan osoitteeseen.

Maresi - Punaisen luostasin kronikoita
Maria Turtschaninoff
Suomentanut Marja Kyrö
212 s. 
2014
Tammi











Joulupaketista putkahti Finlandia Junior palkinnon voittanut Maria Turtschaninoffin kirjoittama Maresi, joka oli odotettua. Olin toivonut kirjaa paljon - se herätti kiinnostukseni palkinnon saamisen jälkeen, ja myös siksi, että sitä on kovasti kehuttu blogeissa. En voinut kirjaa mitenkään ohittaa, ja kirjaston varausjonojenkin perusteella Maresista ollaan kovasti kiinnostuneita. Joten kun kirja löytyi paketista, se oli heti otettava lukuun.

Olen vain kärsinyt pienestä bloggausjumista, ja vaikka hienoja lukuelämyksiä on ollut useita, niin nyt ne jonottavat työpöydälläni bloggaustaan. Mutta täällä minä olen - edelleen!

Tarinan sankaritar on Maresi, tarkkasilmäinen ja tiedonjanoinen tyttö. Hän asuu Punaisessa luostarissa, pienellä saarella, johon miehillä on ankarasti pääsy kielletty. Eräänä päivänä luostariin saapuu uusi, säikähtynyt tyttö, Jai. Selviää, että Jai pakenee isänsä vihaa, suorastaan raivoa. Jännittävä, hurja tapahtumasarja saa alkuunsa kun horisonttiin ilmestyy suuri purjelaiva. Onko Jain isä joukkoineen tulossa?

Minä lumoonnuin Maresista ensi sivuilta saakka. Kirja oli fantastinen fantasiateos, jossa oli kuitenkin sopivasti realistisia elementtejä minulle, joka ei ole päässyt vielä täysin fantasiakirjallisuuden maailmaan. Liu'un sinne vähitellen, opettelen tutuksi tuon genren kanssa, mutta ihan täysin tuttu en vielä fantasian kanssa ole. Maresi oli minulle sopivaa aloittelua. Totuttelua.

Kuitenkin, fantasiamaailma oli todella upeaa. Se on kertomus sellaisesta maailmasta, jossa jumalana on kolmikasvoinen nainen. Tuossa maailmassa on myös miehillä valta - naiset ovat altavastaajan asemassa. Toki näin on todellisuudessakin jossakin maissa, niin valitettavaa kuin se onkin.

Ja kun kirja pääsee vauhtiin, se todellakin pääsee. Vauhtia riittää, ja tapahtumat virtaavat toistensa ohi nopeasti. En tietenkään paljasta noita vauhdikkaita tapahtumia sen enempää, kuuluvathan ne kirjan loppuosaan, mutta paljastan vain sen, että seikkailuelementtejäkin tässä hienosta teoksesta löytyy.

Jäin miettimään, että Maresi sopisi periaatteessa myös lukupiirimme Lukevien leidejen luettavaksi. Se olisi täysin erilainen kirja sinne - mutta kuitenkin tavallaan sopiva. Luemme siis naisten asemaa käsitteleviä teoksia, ja vaikka Maresi ei todenmukaista maailmaa käsittelekään, niin todellisuuspohjaa siinä saattaa olla silti. Ja ilman muuta, tämä on ajatuksia herättelevä kirja.

Aikuiset lukijat, älkää säikähtäkö sitä että Maresi on nuortenkirja! Se sopii aivan yhtä hyvin aikusielle lukijalle.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Kaunis aikuisten satu lukutoukille.

Lukija aamujunassa
Jean-Paul Didierlaurent
Suomentanut Kira Poutanen
189 s. 
2015
Tammi








Arvostelukappale


Lukutoukan joulu on nyt sitten vietetty. Olikin poikkeuksellisen ihastuttava joulu, siskot miehineen paikalla, ja olipa läsnä ihastuttava herra neljä vuotias, siskoni poika. Täti oli riemuissaan kun pääsi lukemaan pikkuiselle herralle, ja leikkimään dinosaurusleikkejä. Lämminhenkinen joulu, jonka aikana minulla oli aikaa myös lukemiselle. Voiko enempää pyytää? Toivottavasti teilläkin, lukijaiseni, on ollut mukava joulu, ja paketeista on paljastunut myös kirjoja.

Mutta nyt kirjaan, jonka luin jo ennen joulutohinoihin lähtöä:

Lukija aamujunassa on varsinaisesti ensi vuoden kirjoja, mutta poikkeuksellisesti lukijat ovat saaneet sen käsiinsä jo näin loppuvuodesta. Minäkin olin pyytänyt kirjaa arvostelukappaleeksi, koska yksinkertaisesti; minä vain rakastan kirjoja jotka kertovat kirjoista ja lukemisesta. Ja siitähän Lukija aamujunassa kertoo.

Joka aamu mies nimeltä Guylain nousee junaan, ja poimii laukustaan irrallisia sivuja. Hän lukee niitä ääneen. Guylain on töissä kirjojen kierrätyslaitoksessa, jossa makulointikone tuhoaa myymättä jääneet kirjat, ja Guylainin saaliiksi jää ainoastaan irtolehtiä.

Ujon Guylainin elämä kuitenkin muuttuu, kun hän löytää junasta päiväkirjan. Hän lumoutuu tuntemattomasta naisesta, päiväkirjan kirjoittamisesta, ja ryhtyy jäljittämään tätä.

Lukija aamujunassa on ihastuttava pienoisromaani, täydellinen välipala kaikille lukutoukille. Sen lukee ahmaisemalla, hetkessä, ja siitä jää hyvä mieli. Tämä olisikin ollut täydellinen jouluaaton illan pieni kirja, mutta minkäs sitä lukutoukka itselleen mahtaa, kun kirjat täytyy ahmia heti kun ne käsiinsä saa.

Kirjan käännös on myös erinomainen. Pidän Kira Poutasen tyylistä kirjoittaa, ja hän on onnistunut tässäkin käännöksessä loistavasti. Hän on tavoittanut kepeän tyylin, joka varmasti on ollut myös kirjailijalla itsellään, alunperin.

Löytyy kirjasta kyllä moitteen sijaakin; varsinainen tarina alkaa vasta puolen välin jälkeen. Sitä ennen toki kerrontaan paljon Guylainista ja siitä, kuinka hän lukee junassa, mutta varsinaiseen tarinaan päästään vasta aika myöhään. Sen olisi voinut aloittaa aikaisemminkin, ja käyttää siihen suuremman osan kirjasta. Ei olisi tehnyt lainkaan pahaa.

Mutta kokonaisuudessaan; suosittelen kirjaa lämmöllä lukemisen ystäville. Hyviä kirjoja lukemisesta ei ole koskaan liikaa!

tiistai 23. joulukuuta 2014

Lukutoukan joulutoivotus!

Tänä aamuna heräsin seitsemältä. Heräsin ihanaan tunteeseen, nimittäin siihen, että tänään tulen vanhempieni luokse viettämään joulua, ja tänään alkavat kaikki joulutohinat.

Katsoin lastenohjelmia ja kirjoitin Facebookiin viestin "Hei kaverit, huomenna on joulu!!!" Nimittäin, lukijaiseni, huomenna se on! Päivä, jota lukutoukka odottaa. Odotan kyllä kaikkia pyhiä, rauhoittumista, herkuttelua, lahjoja ja tietenkin yhdessä oloa. Yhdessä olo alkaa meillä jo tänään, kun kaikki jouluvieraat ovat jo tänään yhdessä, illalla saunomme ja juomme glögiä.




Joulukuusemme on ollut jo monta vuotta ollut muovinen, ja pari vuotta sitten vanhempani ostivat tuon kauniin valkoisen kuusen. Tänä vuonna se kantaa oksillaan ainoastaan punaisia koristeita, ja onkin harvinaisen kaunis.

Minut ajettiin melkeinpä heti pakkaamaan, tosin onneksi vain lahjoja. Paketteja tulikin paljon, eikä liene kenellekään yllätys että suurin osa paketeista on kirjan muotoisia. Mutta myös muita joukosta löytyy.

Näiden kuvien myötä Lukutoukka toivottaa kaikille lukijoilleen ja blogiinsa eksyville ihanaa, kaunista, lämminhenkistä ja herkkujen täyteistä joulua! Nautitaan, sillä tämä on vain kerran vuodessa.

Palaan kuvioihin vielä ennen uutta vuotta, mutta jos sinä et palaa ennen vuodenvaihdetta blogiini, niin toivotan myös mahtavaa uuttavuotta. Olkoon vuosi 2015 hyviä lukuelämyksiä täynnä!

maanantai 22. joulukuuta 2014

Uskomattoman hieno ensikosketus Kate Atkinsoniin.

Elämä elämältä
Kate Atkinson
Suomentanut Kaisa Kattelus
595 s. 
2014
Schildts & Södertröms 











Tämä piti olla minun joulukirjani. Paksukainen, jota tulisin pyhinä lukemaan. Mutta kun edellinen kirja päättyi, niin... olen niin huono vastustamaan kiusauksia, antakaa se minulle anteeksi! Minun oli pakko tarttua tähän, runsaasti blogisavuja saaneeseen, ystävieni kehumaan, Kate Atkinsonin tuoreimpaan teokseen Elämä elämältä. Ja nyt, kun kirjoja tuntuu tulevan ovista ja ikkunoista (lue, postin kantamana) olen tyytyväinen että luin kirjan viikonlopun aikana. Ei lukeminen silti joulun pyhinä tule loppumaan.

Ursula Todd syntyy 1910-luvun Englannissa, kun ulkona vallitsee pahin myrsky miesmuistiin. Kuitenkin, hän syntyy napanuora kiertyneenä kaulan ympärille, eikä lääkäri pääse myrskyn takia paikalle. Hän syntyy kuolleena. Tarina loppuu ennen kuin alkaakaan.

Vai loppuuko sittenkään?

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan, ja lääkäri ehtii paikalle juuri ennen kuin lumimyräkkä alkaa. Syntyy tyttö, Ursula, ja alkaa tarina, joka kestää aina 1960-luvulle saakka.

Kuinka olenkaan voinut välttyä Kate Atkinsonilta, tältä taitavalta tarinan rakentajalta ja kertojalta? Hilkulla oli, etten jättänyt tätäkin kirjaa väliin. Yritin tätä kerran, aikaisemmin kun olin lukujumin pyörteissä, mutta jäin vain ihmettelemään tarinan rakennetta. Mitä ihmettä kirjassa tapahtuu? Mutta nyt, kun ihanat kirjaystäväni Kirsin kirjanurkan Kirsi, sekä Rakkaudesta kirjoihin blogin Annika, tätä kovasti minulle kehuivat, minä päätin, että minunkin on yritettävä uudestaan. Onneksi.

Jos päätät tarttua tähän teokseen, älä säikähdä heti alkuun rakennetta. Sillä tämän kirjan yksi idea on juuri erikoinen rakenne, se että kaikki alkaa uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Se on juuri tämän hienous. Kauneus. Mahtavuus. Minulla kesti hetki sen tajuamisessa, mutta toisella yrittämällä onneksi tajusin sen pian. Se on tämän kirjan voima.

Atkinson kuvaa myös taidolla romaanissa käsiteltyä aikaa - esimerkiksi juuri toista maailmansotaa. Mukana on esimerkiksi hämmästyttävän läheisesti Hitler ja Eva Braun, joka sisältyi kerrontaan, eikä sitä ollut enempää selitelty. Se vain kuului tähän kirjaan. Sodan melske ja pommien pauke ikään kuin kuuluvat lukijan korvaan, eikä voi välttyä itse miettimästä miltä tuntuisi itse olla noissa maisemissa. Mielikuva matkaamista parhaimmillaan - tai oikeastaan kauheimmillaan.

Se, mikä on yksi Atkinsonin kerronnan parhaista puolista oli huumori. Brittiläinen kuiva huumori, jota oli runsaasti mukana. Se on kovin erilaista kuin suomalainen huumori, mutta kyllä tällainen tavallinen suomalainen tallaaja sen sieltä löysi, ja hymähteli useinkin kirjan kerronnan mukana. Kyllä tämä leidi osaa kirjoittaa!

Sitä unohtamatta, että käännös oli hienosti tehty, siitä kiitos Kaisa Kattelukselle. hän oli saanut Atkinsonin epäilemättä hienon alkuperäiskielen hienosti käännettyä suomeen, eikä varmasti ollut jättänyt mitään pois.

Minulla on epäilemättä hienoja lukukokemuksia edessä Kate Atkinsonin kanssa.

P.S. Vielä kaksi yötä jouluun! Kirjoitan huomenna joulupostauksen, kunhan pääsen joulunvietto paikkaani, jossa voin ottaa hieman tunnelma kuvia. Säästän siis jouluntoivotukset siihen. Mutta sanonpa vain, että kannan taas ison kasan kirjoja mukanani vanhempieni luokse. Lahjakirjoiksi sekä omiksi lukemisiksi. ;)

torstai 18. joulukuuta 2014

Kirja jonka myötä saatan kertoa liikaa.

Kolmetoista syytä
Jay Asher 
Suomentanut Annika Eräpuro
251 s. 
2014
Otava











Yleensä en bloggaa kahta postausta päivässä. Yleensä ei ole tarvettakaan, mutta sellainen periaate minulla on ollut. Nyt kuitenkin tuli tarve siihen - pakottava tarve. Suljin äsken kannet Jay Asherin nuortenkirjasta Kolmetoista syytä, ja mieleni päällä on niin paljon ajatuksia, että ne on pakko päästä purkamaan heti, ennen kuin aloitan uutta kirjaa. Enkä ajasta tätä - tämä on pakko päästä luettavaksi heti. Ihan pakko.

Kolmetoista syytä on vakava kirja. Se kertoo 16-vuotiaasta Clay Jensenistä, joka saa yhtäkkiä postissa paketillisen kasetteja. Kasetit sisältävät hänen luokkatoverinsa Hannah Bakerin puhetta. Ne sisältävät 13 syytä siihen, miksi Hannah päätyi pahimpaan, epätoivoisimpaan ratkaisuun maailmassa. Ja että Clay oli yksi niistä.

Hannah siis teki itsemurhan. 16-vuotias Hannah, jolla oli elämä edessä. Jo tämä nostaa palan kurkkuuni, vaikka siis kyseessä ei ole tosi tarina. Silti itsemurha on aina aihe, joka koskettaa minua kirjallisuudessa, varsinkin jos se on koskettavasti ja hyvin kuvattu. Tämä kirja oli äärimmäisen tehokas tarina, joka sai minut varsinkin lopussa itkemään kunnolla.

Hannahin kolmetoista syytä, ne ovat syitä ja ihmisiä, jotka kietoutuvat kaikki lopulta tavalla tai toisella toisiinsa. Toiset ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Mutta jokainen niistä merkitsee. Osa niistä on minullekin hyvinkin tuttuja, ja koko ajan tarinassa, Hannahin tarinassa, vilisee viitteitä siihen, miten kaikki tulee päättymään.

Vaikka Clayhan sen koko ajan tietää, niin kuin lukijakin.

Minun on äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa tätä tekstiä. En itsekään tiedä miten paljon haluaisin itsestäni paljastaa, kuinka paljon haluaisin verhoani avata. Tiedän, olen blogissani kertonut runsaasti itsestäni ja taustastani, olen kertonut siitä mitä olen ja mitä en. Vaikeitakin asioita. Ja aina te, lukijani, olette olleet tukenani, tsempanneet, ja kommentoineet ihanasti. Ehkä siksi kirjoitan tätä vapautuneemmin, koska tiedän ettette te, jotka vakituisesti minua seuraatte, tuomitse. Ette sen perusteella, mitä joskus on tapahtunut.

Siispä. Miksi pidin tästä kirjasta niin paljon? Minullakin on ollut omat syyni. En tiedä, en muista, enkä haluakaan muistaa, oliko niitä kolmetoista, oliko niitä enemmän vai vähemmän. Mutta minulla oli omat syyni siihen, että päätin etten enää jaksa tätä elämää. Silloin kaikki oli toisin - silloin en ollut näin positiivinen otus kuin nykyään olen. Silloin olin aivan eri ihminen.

En onnistunut. Mutta niin pitkälle mentiin, että saan sanoa, etten onnistunut.

Ja sanon täydestä sydämestäni: onneksi. On raskaita päiviä, on päiviä jolloin haluaisin vajota talviunille ja herätä vasta auringon paisteeseen. Mutta sitten on paljon niitä hyviä päiviä, jolloin naurun kiherrys on olennainen osa päivää, jolloin hymyilen ja olen iloinen vaikka ulkona on pimeää. Kokonaisuudessaan, jäädään pitkälti plussan puolelle. Ihanaa, elämä on ihanaa. Onneksi.

Lipsahti avautumisen puolelle. Anteeksi. Mutta se, miten tämä kaikki liittyy kirjaan - tai tottakai se liittyy. Sillä enhän minä voi olla ajattelematta, että jos Hannah olisi jaksanut odottaa, olisiko hänenkin elämänsä parantunut. Olisiko hänkin voinut jonakin päivänä sanoa, että elämä on ihanaa? Sitä emme tiedä.

Miten eläydyinkään taas kerran kirjan hahmoon.

Jos sinä, nuori tai vanhempi ihminen, olet lukenut tämän kirjan, ja nyt luet bloggaustani, ja olet miettinyt näitä asioita. Sanon, puhu. Etsi luotettava ihminen, olkoon se psykologi tai koulun kuraattori, paras ystävä tai äiti tai isä, mutta etsi joku. Aina löytyy joku joka auttaa.

Ja aina löytyy syitä jatkaa elämää. Aina.

Kimppalukua ystävän kanssa.

Lintu pieni
Tanja Pohjola
283 s. 
2014
Atena









Arvostelukappale


Vaikka lukeminen on yleensä yksinäistä touhua, voi sitäkin tehdä monin tavoin yhdessä. Blogin kautta tavoittaa toisia, jotka ovat lukeneet saman kirjan, ja voi jakaa mielipiteitä. On lukupiirejä, joissa voi keskustella toisten kirjan lukeneiden kanssa. Ja sitten on tämä kimpassa lukeminen! Olen löytänyt tämän jo jonkin aikaa sitten, mutta en ole lukenut kimpassa mitään kenenkään kanssa vähään aikaan. Nyt luimme ihanan Rakkaudesta kirjoihin blogin Annikan kanssa tämän Tanja Pohjolan esikoisromaanin Lintu pieni.

Lintu pieni sijoittuu sodan aikaiseen Viipuriin, ja sodan jälkeiseen Helsinkiin. Vuodet ovat 1944-1953, kertojana Dora, myöhemmin nimeltään Dorotea, sekä myöskin hänen miehensä Otto. Viipurissa Dora sekä hänen kolmevuotias siskonsa Mari ovat lukittuna huoneeseen, johon eivät juurikaan syötävää eivätkä edes vettä saa. Heidän äitinsä luona käy arvovieras, jonka tähden tyttöjen täytyy pysyä poissa näkyviltä. Lohduttaakseen siskoaan Dora kertoo satua miehestä ja linnuista, ja hän ehtii kertoa sadun aivan liian monta kertaa.

Helsingissä on vuosi 1953. Kerrostaloasunnossa eletään tuoretta avioliittoa, ja loppukesää. Dorotea totuttelee vaimona olemiseen, mutta Viipurista saapuvat vieraat nostavat kipeät muistot pintaan. Paljastuvatko hänen valheensa? Loppujen lopuksi Dorotean on vaikea havaita mikä on totta ja mikä ei, mikä on nykyisyyttä ja mikä lapsuutta, mikä satua ja mikä totta.

Jälkeenpäin ajateltuna Lintu pieni on oikeastaan parempi romaani kuin mitä se silloin oli, kun oli juuri kannet sulkenut. Siinä ehkä parasta oli loppu, se miten asiat jäivät ilmaan roikkumaan, ja miten lukija sai kuvitella tarinalle haluamansa lopun. Taisin tästä juuri puhua jonkin kirjan yhteydessä - pidän tämänkaltaisista lopuista. Pidän siitä että lukija saa ajattelemisen aihetta.

Tanja Pohjola on taitava kirjoittaja. Sillä vaikka sodan aikainen Suomi ei olekaan minun sydäntäni kirjallisuudessa lähellä, hän sai minut ensinnäkin kiinnostumaan kirjasta niin paljon, että pyysin siitä arvostelukappaleen, ja toisekseen, hän sai minut pitämään tämän aihealueen kirjasta. Hänen kerrontansa on taitavaa, ja kieli kaunista.

Löydän kyllä myös huonon puolen kirjasta, puolen jota pohdiskelimme Annikan kanssa. Me emme kumpikaan löytäneet kirjasta sitä suosikkihahmoa, hahmoa johon olisi samaistunut ja josta olisi kovasti pitänyt. Pidimme tosin molemmat pikku Marista, mutta hän jäi kuitenkin kirjassa aika pieneen rooliin. Yleensä, kun rakastuu kirjaan, täytyy siinä olla myös hahmo johon rakastuu, tai josta välittää. Valitettavasti minä en löytänyt Lintu pienen sivuilta sellaista.

Aivan suosikkien kategoriaan kirja ei yllä, mutta ei se kauaksi sieltä jää. Se on myös saanut monia kehuvia blogisavuja, joten minäkin uskallan kyllä suositella sitä, ja laittaa kirjan hyvillä mielin eteen päin, että se jatkossakin saisi uusia lukijoita.

Mietittekö muuten miten kimppaluku toimii? Meillä Annikan kanssa toimi todella hyvin. Olemme kyllä toisiimme yhteydessä jatkuvasti muutenkin, puhelimen Whatsap sovelluksen kautta, ja nyt sovimme, että juttelemme kirjasta aina sadan sivun välein, sekä lopuksi. Niinpä ilmoitimme, kun olimme lukeneet tietyn määrän sivuja, ja sitten kun molemmat olivat päämäärässä, keskustelimme siitä mitä on siihen mennessä tapahtunut. Erittäin mukava tapa lukea! Ja toimii myös, vaikka toinen osapuoli olisi toisella puolella Suomea tai maailmaa, jos vain netti toimii. Suosittelen kokeilemaan.

P.S. Joulu tulla jollottaa. Nyt on pulmana, mitä otan joululukemisiksi. Riittääkö kaksi paksuhkoa kirjaa? Riittää, kai. Mutta entä jos ei riitäkään? Apua! Tätä menoa raahaan kassillisen kirjoja lahjakirjojen lisäksi toiselle puolelle kaupukia. :D

tiistai 16. joulukuuta 2014

Vuoden TOP 10... Eikun TOP 20!

Vuosi alkaa olla lopuillaan, joten on siis aika listata mitä hyvää tulikaan tämän vuoden aikana luettua. En ole aiemmin tehnyt moista listaa, joten en olisi ikinä osannut arvata millainen pohtiminen tässä tulisikaan olemaan. Alunperin oli tarkoitus tehdä TOP 10, mutta päädyin sittenkin TOP 20 listaan, koska ehdokkaita oli yksinkertaisesti niin paljon. Olisi ollut aineksia enempäänkin.

Mikä oli ravisuttelevin teos tänä vuonna? No:

1. Stephen King: Kuvun alla

Ensimmäinen kosketukseni itse kuninkaaseen oli järisyttävä. Se koetteli maailmaani todenteolla, ja uppouduinkin Kuvun alla eepokseen kesällä kun sen luin ihan luita ja ytimiä myöten. En ole hetkeen kohdannut yhtä hyvää kirjaa, sen sanon!

2. Erik Axl Sund: Varistyttö trilogia

Pitkin vuotta olemme saaneet lukea ruotsalaisen kaksikon, Erik Axl Sundin poikien, kuten me heitä kutsumme, hengentuotoksia Varistyttö trilogian muodossa. Olen joutunut odottamaan ja odottamaan, jäämään jännitykseen, kun seuraavan kirjan ilmestymiseen on monta kuukautta. Mutta odotus on aina palkittu, nämä olivat mahtavia teoksia. Ja herrojen tapaaminen oli upeaa.

3. Sami Lopakka: Marras

Heti alkuvuodesta taas minun maailmaani ravisutteli Marras. Upea, koskettava, naurattava, itkettävä Marras. Kuvaus suomalaisen bändin matkasta Euroopassa. Eläydyin kirjaan sydänjuuriani myöten, ja voi miten itkinkään varsinkin lopussa. Tämänkin herran tapasimme kirjamessuilla, ja vuodatimme hänelle ihastustamme kirjasta. Todellakin ansaitusti.

4. Anni Kytömäki: Kultarinta

Voi miten tässä onkaan kaunis kirja. Olen käynyt Kultarinnasta väittelyjä internetin ihmeellisessä maailmassa, koska minusta on uskomatonta jos joku ei tästä pidä. Tiedän tiedän, aina on makuasioita, kaikki eivät pidä kaikesta ja niin edelleen. Mutta minä ihastuin tähän kirjaan, kerrontaan ja luontokuvaukseen niin kovasti, että ihmettelen jos kaikki muutkin eivät ihastu. :)

5. Terhi Rannela: Läpi yön

Äärettömän tärkeä kirja minulle. Tyttö, joka yrittää itsemurhaa, ja selviää siitä kirjoittamisen avulla. Se kirja voisi olla minusta kerrottu! Voiko tällainen kirja olla sattumatta suoraan sydämeen. Ja vielä kirjalijana minulle äärettömän paljon merkitsevä Terhi Rannela. Voivoi. Ihanaa. <3

6. Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

Tämän kirjan aivan sattumalta poimin käsiini kirjamessuilla. Olen kuullut paljon kirjailijattaren Pintanaarmuja kirjasta, jota en ole vielä saanut aikaiseksi lukea, mutta tämä kirja vakuutti minut heti ensimmäisellä sivullaan. Kieli, jota ei voi olla rakastamatta. Miten jollakulla voi olla tuollainen taito kirjoittaa?

7. Elias Koskimies: Ihmepoika

Kirjoitin bloggauksessani, että tämä voisi olla tämän syksyn paras kirja. Aivan parhaaksi se ei yltänyt, mutta ehdottomasti yhdeksi parhaimmista. Ihmepojan mutkaton tarina, ja sujuva kerronta otti omakseen. Ja vielä, kun pääsin kirjamessuilla jutustelemaan Eliaksen kanssa, ja kuulemaan Ihmepojan taustoista, se kruunasi lukukokemuksen.

8. Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Tämä on ollut ehkä kiistellyin kirja tänä vuonna! Se on jakanut mielipiteitä kovinkin vahvasti, mutta siitä huolimatta minä uskaltauduin ostamaan sen omaan hyllyyni. Enkä ostanut turhaan, sillä minä ihastuin tähän kirjaan kovasti. Tarina oli monipuolinen ja kerronta vahvaa, kirja oli oikea tiiliskivi mutta sen silti luki nopeasti. Keltaista kirjastoa, taattua keltaista kirjastoa. <3

9. Marko Hautala: Kuokkamummo

Minun ensikosketukseni Marko Hautalaan! Jo kirjan nimi, Kuokkamummo, on hurmaava, ja mitä olikaan itse kirja. Ihokarvoja värisyttävä, muttei kuitenkaan liian pelottava etteikö sitä olisi uskaltanut lukea. Pidin kovasti Hautalan tyylistä, eikä tämä varmasti jää viimeiseksi kosketukseksi kirjailijaan.

10. Antti Holma: Järjestäjä

Antti Holmasta muodostui yksi eniten googletetuimmista kirjailijoista blogissani, tietenkin sen jälkeen kun paljastui että hän näyttelee Putouksessa. Minä kuitenkin olin lukenut Järjestäjän jo ennen kuin tämä asia tuli ilmi, ja pidin kirjasta todella paljon. Pakkomielteitä, pakkomielteitä... Ja Holmahan paljastui hauskaksi tyypiksi muutenkin.


11. Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 2 & 3

Tämän vuoden puolella ilmestyi kaksi viimeistä osaa Jonas Gardellin trilogiasta. Kipeän kauniista trilogiasta, joka varsinkin viimeisellä osallaan sai kyyneleet silmiini. Gardell on mahtava kirjoittaja, joka kirjoittaa trilogiassaan tärkeästä aiheesta.

12. Nina With: Joko taas, Stella

Koska elämä ei olisi elämää ilman chick litiä, täytyi tällekin listalle kyseistä genreä ujuttaa. Stella sarjan ensimmäinen osa kolahti minulle lujaa, ja odotin hirmuisen paljon uutta kirjaa. Eikä tämä todellakaan pettänyt odotuksia, vaan Nina With oli taas vanginnut mitä hurmaavimman Stellan taitavasti kansien väliin!

13. Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Taas totean, että Keltainen kirjasto on laadun tae. Sen huomasin ihan vast' ikään, kun luin Phillipsin Murhenäytelmän. Siihen sain vinkin ihanalta Leena Lumilta, enkä turhaan todellakaan luottanut hänen mielipiteeseensä, taaskaan. Tämä oli todella hieno teos, johon syventyi mielellään. 

14. Laura Paloheimo: Mama mojo

Enemmänkin chick litiä toki julkaistaan tätä nykyään Suomessa, ja vielä laadukasta sellaista. Laura Paloheimo on luottokirjailijani, aina on pakko saada käsiinsä jokainen hänen uusi teoksensa. Mama mojo ei pettänyt, ei taaskaan, ja nautiskelin kirjasta täysillä. Uutta kirjaa odottaen...

15. Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Wenla Männistön olisin voinut sijoittaa ylemmäskin listallani, sillä se oli todella viihdyttävä ja hieno kirja. Täytyy tunnustaa etten ole lukenut Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, johon kirja pohjautuu, mutta hyvin pääsin Wenlan maailmaan ilman sitäkin. Hauskaa, mutta silti täyttä asiaa. Todella hyvä kirja. <3

16. Maritta Lintunen: Hulluruohola

Tällainen yllätysnimi piilee listallani. Sillä Hulluruoholan lainasin kirjastosta ihan nimen perusteella, sillä se tuntui hauskalta. Mutta enpä olisi ikinä uskonut millainen lukuelämys edessäni olisikaan! Aivan huikea kirjamatka jälleen kerran. Ja pääsinpä vielä kirjamessuilla kuuntelemaan ihastuttavaa kirjailijaa. Huippua. <3

17. Marko Leino: Saasta

Saasta oli alkuvuoden dekkarielämyksiä. Todellinen elämys se olikin, paksu kirja, joka vei mukanaan Kirja kauheasta aiheesta, joka on tärkeä, mutta joka oli niin taidokkaasti kirjoitettu että tuon kamalan aiheenkin melkein unohti. Pakko lukea Leinoa lisää!

18. Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Tämäkin oli yksi yllättäjä tänä vuonna. Teoksen sivuilla luin Eddasta pienen esittelypätkän, ja se sai heti sydämeni lyömään nopeammin. Ja mitä teki itse kirja? Saman asian, se sai minut aivan lumoihinsa. Ihana, ihana tarina joka oli kirjoitettu todella kauniisti.

19. Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tämäkin olisi ansainnut ylemmän paikan listallani, niin kuin monet muutkin. Mutta on niin paljon hyviä kirjoja... Kuitenkin, Mielensäpahoittaja kuuluu todellakin vuoden parhaisiin. Tämä uusin oli myös siitä tärkeä, että tämä teki muutakin kuin nauratti. Tämä kosketti, sai liikutuksen esille. Kyrö vaan on niin mahtava.

20. Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen teki uuden aluevaltauksen. Aluevaltauksen, joka todella näköjään sopii hänelle. Iiris Lempivaara oli hurmaava pieni kirja, jonka ahmaisi melkeinpä yhdellä istumalla. Ehdottomasti tulen palaamaan tähän kirjaan vielä uudelleen!

Siinä olivat minun kirjavuoteni kohokohdat. Järjestys olisi voinut olla toinenkin, on monia kirjoja jotka olisivat ansainneet tulla mainituksi aiemmin. Tämä oli erittäin vaikea tehtävä, tehtävä jonka kuitenkin halusin tehdä. Halusin saattaa teidän tietoonne, ihanat lukijat, minun lukuvuoteni parhaimmiston, koska toivon että joku saa tästä vinkkejä omiin hankintoihin tai kirjastolainauksiin.

Vielä on lukuvuotta kuitenkin pari viikkoa jäljellä!

Vimmainen päätös trilogialle.

Firman mies
Tuomas Vimma
244 s. 
2014
Gummerus









Arvostelukappale


Täytyy tunnustaa, etten ollut vielä edes Ruutukymppiä lukenut, kun pyysin Firman miestä arvostelukappaleeksi. Raksa kuitenkin osui niin ytimeen kun sen aikanaan luin, että oli pakko Firman miehen kohdalla tarttua tilaisuuteen. Ja kun Ruutukymppikin vielä oli hyvä, niin oli pakko pian sen jälkeen lukea tämäkin teos.

Hyperborea-rakennusliike, jossa trilogian päähenkilö Sami työskentelee, on kasvanut Danika Stenhammarin johdolla uskomattomiin sfääreihin. Samista on muodostunut taitava päällikkö, joka pystyy niin työskentelemään likaisin käsin työmaalla, kuin johtamaan työmaita konttorista käsin.

Sami saa Danikalta tarjouksen, jota tuntuu olevan vaikea ohittaa. Se pistää hänet miettimään omia arvojaan ja sitä, voiko asiat mitata rahassa.

Olen vahvasti sitä mieltä, että Firman mies on hyvä päätös Vimman trilogialle. Se saattaa lähes jokaisen kirjoissa olevan keskeneräisen asian sopivassa määrin loppuun saakka, mutta jättää kuitenkin lukijalle vähän pohdittavaa siitä, miten asiat tästä etenevät. Minä pidän hiukan avoimiksi jäävistä lopuista. Eipähän kirja heti unohdu, kun jää miettimään sitä, miten asiat kehittyvät.

Olen pitänyt Samista läpi kaikkien näiden kolmen kirjan. Hän on ihmisläinen ja mukava mies, eikä hänellä ole noussut kusi päähän vaikka onkin kohonnut firman arvoasteikossa koko ajan ylemmäs kirjojen myötä. Hän on hyvä tyyppi, ja lähtisin hänen kanssaan tuopille milloin tahansa.

Pidän myös Vimman tavasta kirjoittaa. Se on kepeää, mutta kuitenkin älykästä. Nopealukuista, mutta kuitenkin ajatuksia herättävää. Monipuolista. Tyylikästä. Olen kuullut paljon hyvää myös Vimman aikaisemmista teoksista, esimerkiksi Helsinki 12:sta ja Gourmetista, ja nyt sitten ilokseni voinkin todeta, että postissa lähtee kohti minua huomenna Helsinki 12, ja saatanpa saada sen vielä joululukemistoksi. Jipii!

Harmittaa, kun ehdin laittaa jo kiertoon Ruutukympin. Olisin mieluusti antanut lankomiehelle lahjaksi koko tämän trilogian, sillä olen sitä mieltä, että tämä olisi kolahtanut hänen huumoriinsa. Luulen myös, että tämä saattaisi olla sellaisillekin miehille luettavaa, jotka eivät muuten kirjoihin pahemmin koske (nyt en sano tätä sillä, etteikö lankomieheni lukisi. Päinvastoin. Hänellä on usein kirja kädessä).

Kirjat voi muuten hyvin lukea myös yksittäisinä teoksina. Mutta jos sinulla on mahdollisuus, niin lue toki koko trilogia.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Kovin kaunista kieltä, mutta...

Kohta kaikki alkaa
Sari Pullinen
288 s. 
2014
Gummerus












Viimeisimmältä kirjastoreissulta mukaan tarttui taas kassillinen hyviä kirjoja, niin tuoreita teoksia kuin vähän vanhempiakin. Nyt ehtii vanhempiinkin aarteisiin tutustua paremmin, kun pahin uutuussesonki on ohi - mutta ei huolta, jo tammikuussa ilmestyvät ensimmäiset "kevään" kirjat, vaikka kevät on vielä kaukana. Tämä Sari Pullisen kirja on tältä vuodelta, ja useiden blogisauhujen vuoksi päädyin sen varaamaan kirjastosta.

Kirsi, tarinan päähenkilö, on useiden vuosien ajan ollut se toinen nainen. Hän odottanut, milloin hänen kumppaninsa jättää vaimonsa, aivan niin kuin Kirsi on jättänyt miehensä, ja rakkaudettoman avioliittonsa. Viisi vuotta hän on odottanut, ja nyt se saa loppua. Kirsi pakenee pikkukaupunkiin, jossa hän elää ketään tuntematta irrallista elämää. Hän seuraa joka päivä katseellaan miestä, joka juoksee kahvilan ohi päivästä toiseen samaan aikaan. Eräänä päivänä mies pysähtyy, ja Kirsi lähtee seuraamaan häntä. Eikä tiedä mihin kaikki johtaa.

Sari Pullisen kieli on vangitsevaa. Se on kuin puro, se soljuu ja virtaa eteenpäin, ja sitä on pakko seurata. Se on sanoin kuvaamattoman kaunista, niin lyyristä ja hienoa. Se onkin tämän teoksen ehdottomasti hienoin puoli, ja se kantaa mukanaan loppuun saakka.

Koska. Jos tässä romaanissa ei olisi ollut tuota kaunista, hienoa kieltä, en olisi ehkä jaksanut tätä loppuun saakka lukea. Kirsin tarina ei ole mitenkään poikkeuksellinen, ja vaikka loppupään tapahtumat tekevätkin kirjasta ehkä joidenkin mielestä astetta kiinnostavamman, niin minusta ne tekevät kirjasta ehkä astetta sekavamman. En nimittäin loppupuolella päässyt tarinaan mukaan, en alkuunkaan. Niin valitettavaa kuin se onkin, sillä olisin aidosti halunnut pitää myös kirjan tarinasta.

Hahmot, ne ovat hienosti kuvailtuja. Niin kuin ovat kirjan tapahtumapaikatkin, lukija pääsee niihin sisälle helposti. Villa Maaria, majapaikka jossa Kirsi pikkukaupungissa yöpyy, tuntuu lukijankin silmiin valloittavalta pieneltä hotellilta, jossa voi rauhassa yöpyä tuntien olonsa kotoisaksi. Myös majatalon emäntä vaikuttaa sympaattiselta ihmiseltä.

Vaikka parjasinkin kirjan tarinan kulkua, melkein uskaltaisin suositella tätä kirjaa juuri sinulle, joka olet vangitsevan kielen ystävä. Jos sinulle tärkeämpää on kaunis kieli kuin tarina, tartu tähän kirjaan. Et pety.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Keltainen kirjasto on laadun tae.

Murhenäytelmä
Jayne Anne Phillips
Suomentanut Kersti Juva
584 s. 
2014
Tammi









Arvostelukappale

Sanon tämän jo ties monennenko kerran tämän vuoden aikana, mutta sanonpa vielä kerran: olen ehdottomasti lukenut yhden tämän vuoden parhaista kirjoista! Ja taas oli kyseessä Keltainen kirjasto, niin kuin on ollut aiemminkin. En ole aiemmin ollut kovinkaan tuttu Keltaisen kirjaston kirjojen kanssa, mutta nykyään olen saanut huomata, ettei tuossa joukossa kovinkaan monta huonoa kirjaa ole. Tai ainakaan en ole sattunut niihin törmäämään. Onneksi.

Eletään vuotta 1931. Asta Eicheriltä, kolmen lapsen äidiltä, on juuri kuollut aviomies, ja hän on jäänyt leskeksi. Eikä kovinkaan hyvävaraiseksi sellaiseksi. Asta päätyy etsimään pelastusta kirjeenvaihtokerhosta, ja luuleekin löytäneensä sellaisen. Nimittäin hän löytää kirjeiden perusteella hyvävaraisen, luotettavan herrasmiehen, jonka uskoo pelastavan heidän perheensä, ja josta Asta uskoo saavansa elämänkumppanin. Toisin käy. Muutaman viikon kuluttua koko perhe on kuollut.

Toimittaja Emily Thornhill kiinnostuu tästä erikoisesta tapauksesta, ja erityisesti Astan nuorin tytär, taiteellinen Annabel, viehättää häntä. Mitä Eicherin perheelle tapahtui? Emily lähteekin Länsi-Virginiaan tutkimaan tapausta. Mitä kaikkea matka tuo mukanaan?

Löysin tämän kirjan ihanan Leena Lumin avulla. Hän kehui kirjaa kovasti, ja koska minä luotan Leenan mielipiteeseen kuin muuriin, päätin pyytää kirjan arvostelukappaleeksi. Kuitenkin kirja joksikin aikaa jäi hyllyyni, ehkä osin paksuutensa vuoksi, mutta nyt päätin lääkitä (taas kerran) orastavaa lukujumiani tällä paksukaisella. Ja se auttoi! Mutta mitä muuta tällainen koukuttava tarina voi tehdä, kuin viedä lukujumin mennessään? En olisi voinut harkitakaan että olisin jättänyt tämän kesken, toisin kuin olin tehnyt monelle muulle kirjalle.

Kieli on jälleen kerran hyvää. Olen lukenut monta Kersti Juvan suomennosta, ja hän on takuuvarma hyvä suomentaja. Luulen, että hän on vanginnut Jayne Anne Phillipsin taidokkaan kerronnan näiden kansien väliin hienosti.

Aion kierrättää tätä kirjaa lähipiirissäni, sillä tämä lukuelämys on yksinkertaisesti aivan pakko jakaa. Sitä en voi pitää yksin minulla, vaan tahdon jakaa sen innokkaiden lukijoiden kanssa. Toivon siis, että bloginikin lukijat löytäisivät tämän kirjan, ne, jotka eivät ole vielä tähän tutustuneet. Sillä se kannattaa, takaan sen! Tähän kirjaan kannattaa uhrata hieman pidempikin tovi, sillä kirja vaatii ehkä hieman paneutumista.

Vinkki, vaikkapa pukinkonttiin.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Vuoden mahtavin teatterikokemus!

Juoksuhaudantie
RedNoseClub & Teatteri Quo Vadis
Rooleissa Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)
Ohjaus Otso Kautto
Perustuu Kari Hotakaisen romaaniin
2 h











Eilen muistui mieleeni taas kerran, minkä takia käyn mielelläni teatterissa. Sillä sain kunnian nähdä teatteria hauskimmillaan, parhaimmillaan, mahtavimmillaan. Sen tekivät RedNoseClub & Teatteri Quo Vadis.  Juoksuhaudantie oli vierailuesityksenä Joensuun kaupunginteatterissa, ja olimme varanneet liput jo aikaisin syksyllä. Teatteri olikin aika täynnä, mutta tyhjiä paikkojakin näkyi.

En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Kyseessä oli klovneria, jossa Mike ja Zin esittivät klovneiksi pukeutuneina Juoksuhaudantien, alusta loppuun, kahdessa tunnissa. Vaihtamatta kertaakaan asuja, ilman minkäänlaista erikoista lavastusta. Olemalla jokainen kirjan hahmo itse. Improvisoiden aina välillä.

Mahtavaa, minä sanon, mahtavaa! Voiko tuossa muuta kuin nauraa?

Ja yleisöhän nauroi. Mahansa kipeäksi, melkeinpä, ja minäkin nauroin ihan vedet silmissä. Niin hauskoja nämä kaksi klovnia olivat, ja panivat kieltämättä parastaan, luulen ainakin. Esitystä ryyditti musiikki, esimerkiksi Neil Young, U2 ja mahtava Johnny Cashin I walk the line, joka oli viimeinen numero.

En ole pitkään aikaan nauranut näin paljon. Mike ja Zin olivat mahtavia, ja niin hauskoja. Voisin hehkuttaa näytelmää loputtomiin, mutta luulen että olen nyt sanonut kaiken tärkeimmän. Mutta kiitän vielä Joensuun kaupunginteatteria siitä, että ottivat Juoksuhaudantien vierailemaan ohjelmistoonsa. Se kannatti!

P.S. Näytelmässä on vielä toinen esitys viikon kuluttua. En tiedä saako siihen vielä lippuja, mutta joensuulainen, koita ihmeessä jos et eilen ollut paikalla! Kannattaa!

lauantai 6. joulukuuta 2014

Ei, en minä ole kadonnut. Täällä ollaan!

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
Ransom Riggs
Suomentanut Virpi Vainikainen
350 s.
2011
Schildts & Söderströms











Lukutoukka täällä huutaa, ettei ole kadonnut mihinkään. En useinkaan pidä edes pieniä blogitaukoja, vaan bloggaan hetimiten kirjat jotka luen. Nyt kuitenkin jäänyt parikin kirjaa bloggaamatta, koska olen kärsinyt (taas!) luku- ja bloggausjumista. Nämä ovat viheliäisiä tauteja, sillä haluaisin niin kovasti lukea ja löytää uusia mahtavia kirjoja, mutta aloittamani kirjat eivät vain ole edenneet. Eivät, vaikka sisimmässäni tiedän että kyseessä on hyvä kirja. Ne jäivätkin siis odottamaan parempaa hetkeä.

Nämä pari kirjaa jotka ovat jääneet bloggaamatta, eivät ole arvostelukappaleita, joten minulla ei olisi mitään velvollisuutta blogata niistä. Kuitenkin nämä molemmat ovat niin hienoja teoksia, että sisimmässäni tuntuisi pahalta, jos en jakaisi tuntemuksiani niistä teille. Siispä, vaikka luin Neiti Peregrinen eriskummallisista lapsista jo "pitkä" aika sitten, yritän palautella juonta mieleeni teidän iloksenne.

Tarina alkaa Yhdysvalloista, kun Jacobin isoisä kuolee. Hänen isoisänsä Abe on kertonut Jacobille tarinoita eriskummallisista lapsista Jacobin ollessa pieni, ja Jacob on hetkellisesti uskonut tarinoihin. Kuitenkin, lapsi kasvaa isoksi, ja menettää lapsenuskonsa. Niin myös Jacob. Isoisän kuollessa kummallisella tavalla, Jacob keksii matkustaa Englantiin tutkimaan, onko isoisän tarinoissa perää. Hän löytää Neiti Peregrinen lastenkodin rauniot, ja kummallisia salakäytäviä. Voiko olla mahdollista, että nuo lapset olisivat yhä elossa...

Minä lumouduin tästä fantasiatarinasta, jossa oli synkkiä goottilaisia sävyjä, niin kuin kirjan ulkomuotokin jo kertoo. Seassa oli mukana myös rippunen kauhua, luokitellaanhan kirja kuulema myös kauhuksi. Mitään ihokarvat pystyyn nostattavaa kauhua kirjassa ei kuitenkaan ollut, minä en ainakaan tosissani joutunut pelkäämään missään vaiheessa. Kauhu ehkä näyttäytyi pikemminkin mieltäni kiehtovassa muodossa, joka sai suorastaan ahmimaan kirjaa.

Oman lisänsä kirjaan antavat kuvat, joita tarinan välillä on. Ne ovat kauniita, myös synkän goottilaisia, ja omalla tavallaan kovinkin kiehtovia. Kuvat toivat ehdottomasti mukavan lisän tähän kirjaan.

Minun sisälläni asuva pieni teinigootti rakastui tähän kirjaan syvästi. Miten se onkaan voinut piilotella hyllyssäni näin pitkään, joskus kirja-alesta se on hyllyyni nimittäin tiensä löytänyt. Suosittelen lämpimästi tutustumista näihin eriskummallisiin lapsiin, jos et ole sitä vielä tehnyt!

P.S. Olisin halunnut valita isänmaallisemman kirjan näin itsenäisyyspäivän bloggaukseksi, mutta valitettavasti rästissä olevista kirjoista kumpikaan ei sitä edustanut. Niinpä tyydyn vain toteamaan, että vietän itsenäisyyspäivää uuden sohvani nurkassa hyvän kirjan ja cokis pullon kera, katsoen linnanjuhlia. Oli hurmaavaa huomata että yksi lempikirjailijoistani, ihana Salla Simukka, oli kutsuttu juhliin, ja että hän oli lumoavan kaunis. Kyllä meillä on hieno presidentti pari!