torstai 30. tammikuuta 2014

David Walliams: Herra Lemu

Herra Lemu
David Walliams
Kuvitus Quentin Blake
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
256 s. 
2014 
Tammi







Arvostelukappale


Tätäkin siis tapahtuu: pyysin arvostelukappaleeksi lastenkirjan! Mutta olin yksinkertaisesti kuullut tästä ennakkoon niin mukavia asioita, ja kun kävin Tammen sivuilta lukemassa kirjasta lisää, tuli "tämän kirjan tahdon omaksi" olo. Ja kun eilen tämän posti toi, en voinut hillitä itseäni vaan luin heti, kaiken muuttokiireen keskellä.

Herra Lemu kertoo kulkurista, kiertolaisesta, maankiertäjästä, Herra Lemusta. Joka lemuaa. Ei haise, tai tuoksahda, vaan lemuaa.  Hän asuu kadulla, eräällä tietyllä penkillä. Kunnes tapaa Chloen. Chloe on yksinäinen, kohta 13-vuotias tyttö, jolla ei ole ystäviä koulussa. Hän ei myöskään pidä perheestään, äidistä, joka on parlamenttiin pyrkivä snobi, tai ylitäydellisestä siskostaan. Iskä on ainoa jota kohtaan hän tuntee lämpöä. Mutta mitä tapahtuukaan kun Chloe ottaa Herra Lemun puutarhavajaan asumaan? Hupaisia tilanteita, sen voin sanoa.

Miten gootiksi ryhdyttiin? Oliko ensin täytettävä hakemuskaavake? Oliko olemassa supergoottien komitea, joka seuloo ehdokkaat ja katsoo onko heissä tarpeeksi goottitta vai onko se gootillisuutta? Chloe oli kerran nähnyt ihka elävän gootin norkoilemassa kauppakadun roskiksen vieressä ja innostunut  valtavasti. Hänen teki mieli mennä kysymään gootilta, miten goottimaailmaan pääsee sisään, mutta hän oli liian ujo. Mikä oli kohtalon ivaa, koska ujoutta nimenomaan tarvitaan jos tahtoo menestyä goottina.

Herra Lemu oli ihana kirja. En ole lukenut pitkään aikaan lumoavampaa lastenkirjaa. Vaikken minä paljoa lastenkirjoja luekaan, Muumeja tietenkin aika ajoin, sekä Astrid Lindgreniä. Muita harvemmin. Mutta ilmiselvästi minunkin täytyisi alkaa kaiken muun ohessa tarkkailemaan lastenkirjallisuutta, kun sieltä löytyy tällaisia helmiä.

Herra Lemu kertoo sen, ettei kaikki todellakaan ole mitä ulkoapäin näyttää. Se saa hymyilemään ja nauramaankin, ja se tuo hyvän mielen. Eilen illalla sängyssäkin, kun muuttoasiat meinasivat pohdituttaa, otin vielä kerran Herra Lemun käteeni ja hymyilin. Huolet kaikkosivat.

Suosittelen tätä lämpimästi kaikille, tietenkin perheellisille jotka voivat lukea tätä lapsilleen, mutta myös kaikille muille. Tämä oli aivan parhautta.

Lumiomenan ihanan Katjan mielestä Herra Lemu oli mahtava, ja hänen kahdeksanvuotiaskin antoi kirjalle tuhat tähteä. Velma tykkäsi kovasti, ja Hemulin kirjahyllyn Hennaakin tämä nauratti.

★★★★★

tiistai 28. tammikuuta 2014

Meri Kuusisto: Amerikkalainen

Amerikkalainen
Meri Kuusisto
250 s. 
2014
Otava










Arvostelukappale

 Kun näin kuvailun Amerikkalaisesta kevään kirjakatalogissa, en epäroinyt. Tämä on luettava! Pyysinkin sitä arvostelukappaleeksi, koska se kiinnosti niin kovasti. Juoni nimittäin vakuutti minut aivan täysin, sekä myös se, että luvassa oli humoristista menoa.

Niin. Susette löytää pesulasta amerikkalaisen jalkapallon, ja ottaa sen omakseen. Hän alkaa pitää sitä vauvanaan, pukee potkupukuun ja laittaa vaipat. Kuljettelee rattaissa. Miten ympäristö siihen suhtautuu, ja kestääkö Suseten pää?

Hermanni asuu katolla. Hän on pyrkinyt muuttamaan elämänsä ajan ylempiin ja ylempiin kerroksiin, ja nyt kun hänen asunnossaan on putkiremontti, hän on muuttanut katolle.

Tarvitseeko sitä enempää kertoa, että huomaatte miten Kuusiston mielikuvitus on päässyt kukkaansa hänen luodessaan näitä henkilöitä? Ihailin aivan suunnattomasti kirjailijaa tätä lukiessani: ensinnäkin tuo mielikuvitus. Molemmat henkilöhahmot ovat mahtavia, ja pidin suuresti heistä kummastakin. Toisekseen, huumori. Hirtheinen huumori, joka minuun kolahti. Kovaa.

Vaikka kirjassa on paljon huumoria, on siinä omaa traagisuuttakin. No, tietenkin siinä on. Kertoohan se ihmisestä joka ottaa amerikkalaisen jalkapallon lapsekseen, ja ihmisestä joka asuu yksin katolla ja pelkää mennä kauppaan tai mihin tahansa muualle. Traagisuudella ja surkeudella ei kuitenkaan mässäillä - se tuodaan esiin tosiasioina.

Meri Kuusisto on muuten esikoiskirjailija, joka sijoittui Amerikkalaisen käsikirjoituksellaan Otavan Pentti Saarikoski kirjoituskilpailun toiseksi! Toivottavasti Kuusistolla on jo seuraavasta kirjasta ajatus mielessä, minä pidin tästä suuresti.

★★★★½

maanantai 27. tammikuuta 2014

Blogistanian äänestyspäivä on täällä tänään!

On koittanut se päivä vuodesta, jolloin äänestetään parhaista kirjoista täällä blogistaniassa. On ensimmäinen kerta kun minä tähän osallistun, ja olenkin lukenut paljon aiheeseen soveltuvaa kirjallisuutta. Blogistanian palkinnot jaetaan neljässä kategoriassa: Blogistanian Finlandia jaetaan kotimaiselle kirjallisuudelle, Blogistanian Globalia käännöskirjallisuudelle, Blogistanian Kuopus lasten ja nuortenkirjallisuudelle sekä Blogistanian Tieto tietokirjallisuudelle. Osallistun kolmeen ensiksi mainittuun. Eli tästä mennään.

3 pistettä

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Jouduin hieman miettimään ensimmäisen ja toisen palkintosijan kesken. Kuitenkin, kuitenkin Antti Heikkisen esikoisteos sai minut niin omakseen viime vuonna kun sitä luin, että se ansaitsee ensimmäisen sijansa.

2 pistettä

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu jyräsi minut viime keväänä: se oli vaikuttavin kirja mitä olen pitkään aikaan lukenut. Viime vuosi oli esikoiskirjailijoiden juhlaa.

1 piste

Pekka Hiltunen: ISO

Pekka Hiltusen upea ISO oli kirja, joka kävi eniten sydämeeni viime vuonna. Se oli kuin minulle kirjoitettu, se oli upea, mahtava, enkä olisi mitenkään voinut jättää sitä pisteittä.

3 pistettä Blogistanian Globaliassa menee:

Haruki Murakami: 1Q84 (kolmas osa täällä)

Tämä on THE kirja. Tämä kirja on minulle teos, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle. Tarvitseeko enempää perustella sitä, että valitsin tämän ehdottomaksi ykköseksi Globaliassa?

2 pistettä

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Adichien neljäs kirja oli uskomattoman vahva, ehdottomasti parasta mitä olen tältä upealta kirjailijalta lukenut. Pidin suunnattomasti kirjasta, ja tuntui että se olisi saanut vain jatkua ja jatkua. Adichie on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani.

1 piste

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin osa 1: Rakkaus

Globalia oli uskomattoman vahva. Olisin nimittäin helposti jossain toisessa tilanteessa voinut palkita tämän kirjan kolmella pisteellä, nimittäin kun tämän kesällä luin, olin suunnattoman vaikuttunut. Odotan jatkoa, odotan paljon.

3 pistettä Blogistanian Kuopuksessa menee:

Marja-Leena Tiainen: Khao lakin sydämet

Khao lakin sydämet oli upea kirja - parasta Marja-Leena Tiaiselta koskaan! Itkin vuolaasti kun luin sitä, se oli koskettava ja hieno.

2 pistettä

Marja Björk: Poika

Luin Pojan kahdesti kuluneen vuoden aikana, ja se kesti toisenkin lukukerran hyvin. Makken tarina oli kerrottu hyvin, ja koska kirjassa on omakohtaisuutta, se paransi sitä entisestään. En lukenut  tätä ensimmäisellä kerralla nuortenkirjana, mutta Finlandia Juniorin kohdalla koin herätyksen ja pohdin - kyllä tämä hyvinkin voi olla sellainenkin.

1 piste

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Annukka Salama otti voiton viime vuonna Kuopuksessa Käärmeenlumoojalla. Eikä ihastuttava kirjailija pettänyt nytkään, tämä kirja oli hauska, liikuttava, koskettava. Odotan jatkoa.

Huomiseen asti täytyy jännittää, ketkä saavatkaan palkinnon!

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teemestarin kirja
Emmi Itäranta
265 s. 
2012
Teos












Pitkään on Emmi Itärannan paljon puhuttu esikoisteos odottanut hyllyssäni. Sain sen vajaa vuosi sitten lahjaksi, ja tarkoituksenani oli lukea se pian, tietysti. Mutta aina kaikki ei mene niin kuin pitäisi - tuli varmaankin muita kirjoja, kirjaston lainoja, ja pian ehkä kirja unohtuikin kaikkien muiden teosten sekaan hyllyyn. Nyt kuitenkin, muuttohässäkän keskellä kun kävin läpi hyllyjäni, Teemestarin kirja pomppasi eteeni huutaen "lue minut, lue minut nyt!". Ja minähän luin.

Teemestarin kirja kertoo ajasta, jolloin maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin läpikäynyt ihmiskunta yrittää pärjätä vähällä vedellä, kun sitä säännöstellään jatkuvasti. Entisajoista muistuttavat vain kaatopaikoille keräytynyt vanha tavara, sekä teemestareiden päiväkirjat jotka ovat jäljellä.

Noria, joka on teemestarien sukua, elää tässä maailmassa. On tullut hänen vuoronsa ottaa teemestarin arvo. Samalla hän saa myös omakseen teemestarien salaisuuden.

Voi että. Miksi minä olenkaan antanut näin mahtavan kirjan odottaa hyllyssäni? Tuntuu päätä huimaavalta ajatella, että tämä on Itärannan esikoisteos, ja samalla miettiä mihin kaikkeen kirjailijatar tulee vielä pystymäänkään kirjallisen uransa aikana.

Itäranta on luonut todentuntuisen maailman tulevaisuudesta, maailman joka voi hyvinkin olla jonakin päivänä täyttä totta. Valitettavasti. Minä pääsin helposti tuohon maailmaan, vaikka dystopia ei olekaan minulle sitä kaikkein tutuinta aluetta. Ei niin kovin tuttua, mutta silti niin kovin rakasta.

Tietenkin rakkaimmaksi hahmoksi kirjassa nousi Noria. Hänet oli hyvin kuvattu, hänen sisälleen ja ajatuksiin pääsi helposti. Varsinkin kirjan loppupuolella jännitys nousi äärimmilleen ja pelkäsin Norian puolesta sydän syrjällään.

Teemestarin kirja sopii myös niille, jotka eivät ole dystopiaan tutustuneet. Se on helppo lasku, ja sai ainakin minut janoamaan tätä lajityyppiä lisää.

Muuten - tämä kirja on saanut 50 000 painoksen USA:han! Ja on se sen ansainnutkin.


+ + + + ½

perjantai 24. tammikuuta 2014

Graeme Simsion: Vaimotesti

Vaimotesti
Graeme Simsion
Suomentanut Inka Parpola
333 s. 
2014
Otava







Arvostelukappale



Niin se aika vaan hujahtaa. Nyt postiluukusta on alkanut jo tipahdella tämän kevään uutuuskirjoja, jotka ovat toinen toistaan houkuttelevampia. Otava muisti minua tässä eräänä päivänä paketilla, josta paljastui tämä Simsionin Vaimoprojekti, joten täytyihän se heti lukuun ottaa. Vaikutti nimittäin sen verran mielenkiintoiselta.

Kolmekymmentäyhdeksän vuotias Don ei meinaa löytää vaimoa. Ei sillä, että ehdokkaita ruuhkaksi asti olisi, mutta jokaisesta ehdokkaasta tuntuu löytyvän jokin vika. Niinpä Don päättää tehdä - vaimotestin. Hän tekee lomakkeet, joihin laittaa ratkaisevia kysymyksiä asioista mitä pitää ihmissuhteelleen tärkeänä.

Yhtäkkiä Donin elämään kuitenkin astelee Rosie. Rosie, joka ei ole millään tavoin sopivaa vaimomateriaalia, hän tupakoikin! Silti Rosie pääsee sekoittamaan Donin elämän täydellisesti, aikataulutkin romahtavat täysin. Ja Rosien tapaamisesta alkaakin toisenlainen projekti...

Kirjavinkeissä  kirjoitettiin Vaimotestistä erittäin osuvasti, ja sieltä seuraavan ajatuksen poiminkin. Mietin, ketä Don muistuttaa. Mutta kun luin Kirjavinkkien arvostelun, sieltähän se putkahti: Rillit huurussa sarjan Sheldon Cooperia! Minusta Sheldon on kertakaikkiaan ihana, joten ilmankos ihastuin suuresti myös Doniin.

Vaimotestin huumori puri minuun. Se oli kuin hyvä romanttinen komedia, tälläkertaa paino sanalla komedia. Mutta toki tässä oli romanttinenkin puoli, jonka mukana elin ihan kirjan loppuun saakka.

Okei - ehkäpä loppuratkaisu oli aavistettavissa kirjan alusta asti. Mutta niinhän se on aina hyvin toimivissa romanttisissa komedioissa, eikä se minua niissäkään häiritse yhtään.

Nauroin Vaimoprojektin kanssa, hekottelin ääneen yksinäni. Minä ihastuin tähän kirjaan kovasti.

★★★★

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Vilja-Tuulia Huotarinen: Rakkaudella, Silja

Rakkaudella, Silja
Vilja-Tuulia Huotarinen
205 s. 
2010
Karisto












Enpä ole taas hetkeen lukenut nuortenkirjaa! Kaikessa hiljaisuudessa olen kantanut nuortenkirjoja takaisin kirjastoon niitä lukematta, koska muuton tieltä kirjastohylly on tyhjennettävä ihan minimiin saakka. Nyt, kun tuli sellainen olo, että nuortenkirja voisi olla paikallaan, putkahti eteeni kuin sopivasti Rakkaudella, Silja.

Tämä kirja on Vilja-Tuulia Huotarisen Silja-sarjan päätösosa. Sisko bändin solisti Silja on muuttanut kaupunkiin ilmaisutaidon lukioon, omaan pieneen kotiinsa. Vaikka kaikki tuntuu uudelta, ihmeelliseltä ja ihanalta, silti ikävä ajoittain vaivaa. Ystäviä ja etenkin poikaystävää, Johannesta. Johannesta Silja kaipaa erityisesti - vaikka lukiosta löytyykin hurmuri Ben, joka on iskenyt silmänsä Siljaan.

En oikein syttynyt Siljan syksylle, sarjan toiselle osalle. Se ei mielestäni oikein tarjonnut mitään uutta. Nyt mennään jo aivan uusissa ympyröissä, kun Silja on aloittanut uudella paikkakunnalla lukion ja muuttanut omilleen. Uusia ihmisiä ja uusia haasteita. Näistä Huotarinen on saanut aikaiseksi hyvän kirjan.

Mietin pariinkin otteeseen lukiessani, että tähänpä olisi hyvä lopettaa tämä kirja. Silti, loppuun asti päästessäni tiesin että loppukin täytyi vielä kertoa. Ja että loppukohtaus oli aivan täydellinen päätös tälle sarjalle.

Haikein mielin sanoin hyvästit Siljalle ja Sisko-bändille. Viihdyin heidän matkassaan hyvin.

★★★★

Nina Peura: Yöpakkasia

Yöpakkasia
Nina Peura
192 s. 
2014
Mäkelä












Kun varasin Yöpakkasia kirjastosta, sekoitin Nina Peuran jotenkin Nina Hurmaan, jonka Yönpunainen höyhen nimisen esikoiskirjan olen lukenutkin. Ehkä siitä syystä että Hurma julkaisee tänä keväänä uuden kirjansa - ja ovathan kirjailijattarien nimet hieman saman tyyppiset.

Yöpakkasia sijoittuu koulumaailmaan, ja heti ensimmäisenä löytyykin eräs koulun opettajista kuolleena. Epäilyksien alle joutuu myöhään koululla viihtyvä sijainen Hanna Hankimo, jolla on ollut romanssi kuolleen opettajan kanssa. Hanna ryhtyy tutkimaan tapahtunutta, ja pian koulun julkisivun alta löytyy kaikenlaista kummaa.

Yöpakkasia oli kirja joka ei liikauttanut minua juurikaan suuntaan eikä toiseen. Se ei herättänyt intohimoja, mutta ei sitten niitä inhon tunteitakaan. Se meni "ihan mukavana" välipala kirjana, dekkarina, jonka murhaajaa en heti onnistunut ratkaisemaan.

Hieman mieleeni tuli Outi Pakkanen, koska kirjassa setvittiin murhan (vai oliko se murha?) lisäksi paljon ihmissuhteita. Kuitenkaan läheskään Pakkasen tasolle Peura ei valitettavasti tällä kirjallaan yllä.


Koulumaailma oli ainakin mielikuvituksellinen - ei kai missään koulussa oikeasti tuollaista voi tapahtua, opettajien yrityksiä joiden halpatyövoimana oppilaat toimivat. Mutta kirjojen maailmassahan voi tapahtua mitä tahansa.

★★½



lauantai 18. tammikuuta 2014

Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias

Kabulin kirjakauppias
Åsne Seierstad
Suomentanut Veijo Kiuru
256 s. 
2003
WSOY











Ensi viikolla kokoontuu pitkästä aikaa Lukevat leidit lukupiirimme. Olimme tauolla joulukuun ajan, mutta silti luin lukupiiri kirjamme vasta nyt. Mistä syystä viivyttelin? Yksi syy ainakin oli se, että halusin kirjan olevan tiiviisti mielessäni kun tapaamme, toinen kenties se, etten odottanut kirjalta juuri mitään.

Norjalainen kirjailija lähtee Afganistaniin Talebanien kukistamisen jälkeen. Hän tutustuu siellä kirjakauppiaaseen, Sultan Khaniin. Syntyy ajatus kirjasta. Kirjasta joka käsittelee tavallista Afganistanialaista perhettä, ja sen arkea. Ja niin Seierstad muuttaa Khanin perheen luo.

Niin kuin kirjoitin, minulla ei juurikaan ollut odotuksia kirjan suhteen. En suoraan sanoen odottanut pitäväni kirjasta juurikaan. Mutta kuinkas sitten kävikään? Minä lumoonnuin. Lumoonnuin alusta asti, pääsin sukeltamaan kirjan maailmaan ja Afgaaninaisten elämään, ja voi kuinka minä ajatuksissani kärsin. Kärsin lukiessani siitä millaista on elää naisena Afganistanissa. Niin julmaa. Jos koskaan, niin tätä kirjaa lukiessani olin onnellinen siitä että olen syntynyt naiseksi Suomeen.

Kirja oli niin väkevä, vahva ja niin upea. Jotkut bloggaajat ovat hieman moitiskelleet sitä, ettei itse kirjailijan näkökulmaa kirjassa ollut, vaikka hän eli perheen keskellä. Itse en jäänyt sitä kaipaamaan, kirja oli hyvä juuri näin.

En tiennyt Afganistanista juurikaan. Myönnettäköön. Mutta kirja selitti, se selitti ne asiat jotka halusinkin tietää, mutta ei liian dokumentaarisesti, että kirjasta olisi tullut tietokirjamainen. Se oli romaani, se oli erittäin vahva romaani.

Kabulin kirjakauppias on nappivalinta lukupiiri kirjaksemme. Lukevat leidit on Naisten pankin toiminnan lukupiiri, luemme kirjoja eri kulttuureista (Afrikan ja Aasian maat), ja erityisesti lukupiiriämme kiinnostaa, miten kirjoissa nostetaan esille naisen asema kyseisessä maassa. Tässä kirjassa se tuli vahvasti esille, ja uskon että saamme hyvän keskustelun aikaan tästä tiistaina. Meillä on muuten upea lukupiiri, ihania leidejä joilla on hienoja mielipiteitä.

Pidin. Paljon.

★★★★½

perjantai 17. tammikuuta 2014

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Jokapäiväinen elämämme
Riikka Pelo
526 s. 
2013
Teos










Arvostelukappale

Olen pitkittänyt kirjan aloittamista pitkään. Ehkä pelkäsin liikaa. Kirja on saanut runsaasti blogisavuja, mielessä oli useammankin kerran, entäs jos en pidäkään? Entäs jos en ymmärrä tarpeeksi?

Jokapäiväinen elämämme kertoo Stalinin ajan Neuvostoliitosta. Se kertoo runoilijatar Marina Tsvetajevanista sekä tämän tyttärestä, Ariadna Efronista. Se kertoo runoilijan perheen tarinaa, vorotellen Marinan ja Ariadnan näkökulmasta. Kirjassa on mielenkiintoisella tavalla kuvattu äiti-tytär suhde, joka ei ole se maailman helpoin, tässäkään tapauksessa.

Ensimmäiset kolmekymmentä sivua luin täydessä sumussa, en saanut lainkaan kirjasta kiinni. Pikkuhiljaa pääsin enemmän sisään juoneen, ehkä ennenkaikkea Pelon päätä huimaavan kirjallisen annin kautta. Jossain vaiheessa Jokapäiväinen elämämme alkoi vetää enemmänkin, tai siltä ainakin tuntui. Mutta, mutta, mutta.

Kritisoin sitä, ettei kirjassa selitetty Neuvostoliiton ja Stalinin ajan aikaisia tapahtumia ollenkaan. Ei se toki olisi kirjaan kuulunutkaan, että kaikki olisi perinpohjin selitetty, mutta jotakin edes. Että minä, joka en ole kovinkaan suuri historian tuntija, olisin päässyt kirjaan kunnolla sisälle. Nyt se vaati luennon, jonka isäni minulle piti, Neuvostoliitosta ja Stalinista. Eikä sekään täysin auttanut, en minä vain saanut oikein mistään kiinni ronskilla otteella.

Kun luin tätä vanhempieni luona, äitini nauroi ja sanoi että keksin koko ajan jotain muuta tekemistä etten "joutuisi" lukemaan. Voi olla tottakin, sillä kun kotona ollessani luin, sain hyvän syyn pakata, ettei "tarvitsisi" lukea. Hyvä apu tuohon siis!

Jokapäiväinen elämämme oli äärimmäisen raskaslukuinen. En ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, jonka parissa menisi näin paljon aikaa. Juuri tuosta syystä olen lukenut toista kirjaa rinnalla, että säilyisi mielekäs ote lukemiseen.

Olenpas minä vastarannankiiski kun keksin vain kritisoimista, niin monta hehkuttavaa arviota olen tästä lukenut!

Mutta kehun kuitenkin Pelon mahtavaa kieltä. Uudelleen. Se ihastutti minua kovin. Siitä tähdet, tällä kertaa.

★★★

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Sami Lopakka: Marras

Marras 
Sami Lopakka
345 s. 
2014
Like









Arvostelukappale


Liken kevään kirjaluettelossa oli yksi kirja joka sai sydämeni sykkimään muita kovempaa. Se oli Sentencedin kitaristin Sami Lopakan esikoisromaani Marras. Se oli pakko aloittaa heti, kun postiluukusta kolahti paketti. Oli pakko.

Jossain päin Eurooppaa. Bändi. Ystävyys. Yhteisö.

Alkoholi. Alakulo. Painajaiset. Kotona viimeisillään raskaana oleva vaimo. Ikävä.

Ja mustaakin mustempi huumori.

Näistä rakentuu Sami Lopakan esikoiskirja. Kirja, joka sai sydämeni sykkimään paljon lujempaa kuin Riikka Pelon Finlandia-voittaja Jokapäiväinen elämämme, jota olen lukenut tämän kirjan rinnalla. Pelon kirjasta myöhemmin enemmän, kunhan saan sen kahlattua loppuun saakka.

Mutta Marras. Minä elin sen mukana, elin tuon Oululaisen bändin, ja sen kitaristin Hautalan (joka on kirjassa minä-kertojana) mukana kiertueella, enkä välillä malttanut lukea Jokapäiväistä elämäämme lainkaan. Marras otti minut omakseen, sen pikimusta huumori, joka kolahti minuun kuin tuhat volttia. Siitä pulppuileva ahdistus, joka on minulle enemmän kuin tuttua.

Se, miten koko kirjan voi tiivistää yhteen kappaleeseen: Sentencedin Excuse me while I kill myselfiin.

Kirjan loppupuolella, viimeisten viidenkymmenen sivun ajan, olin kyynel silmäkulmassa useaan kertaan. Niin, siihen asti se pysyi silmäkulmassa, mutta viimeinen lause. Voi, se viimeinen lause. Se aukaisi padot, ja annoin itkun tulla. Itkun, joka oli piileskellyt sisälläni koko kirjan ajan. Ja sitten se tuli, helpottavana, onnellisenakin.

Miksi Marras oli minulle niin merkittävä, niin tärkeä, niin rakas? Ehkä siksi, että koen omakseni tuon mustan huumorin ja tuon upean alakulon jota Lopakka kirjassaan taidokkaasti kuvaa. Ja tietenkin siksi, että Sentenced on ollut minulle jo viidentoista vuoden ajan yksi maailman tärkeimmistä yhtyeistä.

Kiitos kirjailijalle. Tämä oli minulle elämys. Ja ne kyyneleet, ne tulivat sydämestä.

★★★★★

perjantai 10. tammikuuta 2014

Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt

Säkenöivät tytöt
Lauren Beukes
Suomentanut Virpi Vainikainen
361 s. 
2013
Schildts & Söderströms






Arvostelukappale


Minusta Säkenöivien tyttöjen ajatus tuntui hurmaavalta - yhdistellä nyt tieteiskirjallisuutta ja dekkaria. Se tuntui niin hurmaavalta että pyysin kirjasta arvostelukappaleen. Se on kuitenkin maannut kirjahyllyssä tähän asti, mutta nyt muistin tämän, siitäkin syystä kun vähän aikaa sitten Norkku sanoi että pitäisin kirjasta varmasti.

Säkenöivät tytöt kertoo Harperista, sarjamurhaajasta. Se kertoo myös tarinaa hänen uhreistaan, etenkin Kirbystä, jota Harper ei saanut tapettua. Harperista erityisen raa'an murhaajan tekee se, että hän matkaa ajassa etsimällä säkenöiviä tyttöjä, joiden sädehtimisen hän voisi sammuttaa.

Minun odotukseni olivat kovin korkealla. Rakastan aikamatkustamista - pidänhän ihan hurjasti esimerkiksi Dr. Whosta, tuosta legendaarisesta tv-sarjasta. En ole vielä lukenut kovinkaan paljon aikamatkustusta käsittelevää kirjallisuutta, mutta niidenkin aika vielä tulee (hyviä aihetta sivuavia kirjoja saa suositella!). Minusta tuntui myös mukavalta ajatukselta lukea piristävällä tavalla erilainen dekkari.

Alussa idea toimikin. Tuntui jännittävältä matkata Harperin mukana eri vuosikymmenille, ja vaikka jotkut murhista olikin kuvailtu hyvinkin raa'asti, niin minunkin herkkä mieleni kulki kirjan mukana. Jossain vaiheessa tuli sitten pysähdys. Olisikohan yksi syy ollut se, että energiatasoni oli kovin ylhäällä, onhan tänään tapahtunut yhtä ja toista jännittävää? En ehkä jaksanut keskittyä kirjaan tarpeeksi, ja aloin miettiä liikaakin mitä seuraavaksi lukisin. Tämä onneksi tapahtui vasta kun jäljellä oli vain vajaat viisikymmentä sivua, sitä ennen lukeminen sujui kovinkin mallikkaasti.

Kirja on saanut kovin kriittistä palautetta dekkarinystäviltä. Juurikin aikamatkustuksen takia - ja kyllä sen hyvin ymmärrän. Jos nimittäin aihe ei kiinnosta, niin kiinnostus koko kirjaa kohtaan lopahtaa aika pian. Norkku kirjasta oli pitänyt, hän oli lähtenyt lukemaan ilman odotuksia eikä joutunut pettymään.

Minun mietteeni olivat vähän hajanaiset. Alku, ehkä ensimmäiset 250 sivua, toimivat hyvin. Mutta sitten aloin suoraansanoen hieman kyllästyä. Murhan uhreja eri vuosikymmenillä tuli koko ajan lisää, eikä Kirbyn tutkimukset murhaajastakaan tuntuneet edistyvän. Olisiko koko kirja voinut olla hieman enemmän tiivistetty? Vaikkapa 50 sivua lyhyempi?

Dekkarinälkääni tämä palveli kohtalaisen hyvin. Sekä pientä Dr. Who fania sisälläni, joka haluaisi matkustaa Tardiksella tulevaisuuteen.

★★★½

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Vilja-Tuulia Huotarinen: Siljan syksy

Siljan syksy
Vilja-Tuulia Huotarinen
226 s. 
2008
Karisto










Innostuin vähän aikaa sitten lukemastani Vilja-Tuulia Huotarisen Siljan laulusta niin paljon, että varasin kirjastosta kirjasarjan kaksi seuraavaa osaa, tämän Siljan syksyn, sekä kolmannen osan, Rakkaudella, Silja. Kun sain luettua Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talon, tarvitsin ikään kuin hengähdystauon. Tarvitsin jotain kevyttä, jotain välipalaa. Koska niin hengästyttävän hieno kuin Punaisten kyynelten talo olikin, se oli silti kovin rankka ja itkettävä.

Mutta takaisin Siljan syksyyn. Kirjoitin Siljan laulusta täällä, ja siellä kerron myös hieman enemmän Siljasta sekä tyttöjen Sisko-bändistä. Nyt, bändikesän jälkeen on tullut syksy, ja koulu alkaa. Yläkoulu saa uuden rehtorin, ja meno muuttuu. Siljan koulu muuttuu kokeilukouluksi, asennetaan turvakameroita ja tupakoivista ja lintsaavista koulukavereista saa kannella palautelaatikkoihin. Nuoret ovat ymmällään. Koulusta huolimatta Silja yrittää panostaa bändiin, ja löytyy onneksi myös poikaystävä Johannes, jonka kainaloon käpertyä.

En saanut Siljan syksystä niin hyviä tuntemuksia kuin Siljan laulusta sain. Sain siitä jopa painajaisia! Ihan totta, torkkuessani tänään aamupäivällä näin painajaisunen kokeilukoulusta, joka tosin oli vielä montaa astetta pahempi kuin kirjassa. Mutta ilman muuta se pohjautui tähän kirjaan. Ajatus kirjan kaltaisesta kokeilukoulusta on kammottava, ja saa miettimään onko tällaisia todella nykyään olemassa.

Mietinkin voiko sarjan toinen osa olla yhtä hyvä nykyaikainen tyttökirja kuin ensimmäinen osa, eikä se siihen yltänyt. Mukana oli tottakai ihana musiikki, ja olin siitä hyvin tyytyväinen. Mukana olivat myös luvun aloittavat musiikkikappaleet ja kuvailut musiikkivideoista, ja olisin ollut hyvin pettynyt jos ne olisivat kadonneet. Mutta ei - onneksi!

Vaikka kirja olikin pienoinen pettymys, aion silti jossain vaiheessa lukea Rakkaudella, Siljan. Ja Valoa, valoa, valoa on ehdottomasti lukulistallani, olen siitä kuullut niin paljon hyvää.

★★★

tiistai 7. tammikuuta 2014

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Punaisten kyynelten talo
Terhi Rannela
257 s. 
2013
Karisto









Tämä oli kirja, jonka noteerasin ensimmäiseksi ihanan Annikan avulla. Lainasin sen kirjastosta, ja sinne se hukkui, monien muiden kirjaston lainojen joukkoon. Unohdin melkein kokonaan. Nyt kun kirjasto peräänkuulutti, että joku muukin sen tahtoisi lukea, kokosin sen maraton kasaani. Onneksi en maratonilla kuitenkaan lukenut, vaan vasta sen jälkeen.

Kirjassa eletään vuotta nolla. 1970-luku. Järkyttävä vuosikymmen, tuolla jossakin. Kambodzassa. Vankilassa elää perheen äiti, Chevy Chan, jonka sylissä on lähes kuollut poikavauva. He ovat olleet miehensä kanssa rakentamassa valtiota, jossa olisi hyvä elää, ja nyt he ovat tässä. Miten tämä on mahdollista?

Ensimmäisen osan kerronnasta saa myös osansa tytär Vanna, joka päätyy töihin riisipelloille. Hän odottaa näkevänsä vanhempansa. Odottaa. Ja odottaa.

Voi että miten rankan kirjan Terhi Rannela onkaan kirjoittanut. Rannelan nimi on minulle hyvinkin tuttu, olen lukenut kaikki hänen kirjoittamansa nuortenkirjat, ja pitänyt niistä kovasti. Nyt Rannela ottaa uuden aluevaltauksen Punaisten kyynelten talolla, sukeltamalla syvälle historiaan, ja tuomalla sen lukijan silmien eteen, repivänä, raastavana, kyyneleet silmiin tuovana.

Tuntui häpeälliseltä että jouduin kiirehtimään kirjan loppuosan kanssa. Mutta ei, kirjastoauto ei odota, ja kirja täytyi palauttaa tänään. Se oli valitettava totuus. Ja onneksi, onneksi kirjaa ei tarvinnut kuitenkaan jättää kesken. Se vasta olisikin ollut häpeä.

Olin kyyneleet silmissä pariinkiin otteeseen. Olen ihanan Elegian kanssa samaa mieltä siinä, että Rannelan historian kuvaus on niin aitoa, että voisin helposti kuvitella käyneeni Kambodzassa.

Tämä jätti jäljet. Syvälle.

★★★★

Ai niin. Kävin kirjastoautolla. Sain Amy MacDonaldin Linnuntietä kirjan. Olen onnenmyyrä!

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Lukutoukan loppiaisen lukumaraton!






Mitkä uskomattomat kirjavuoret! Niin joo, olin siis menossa jo nukkumaan, autuaasti peiton alla odottelemassa unta, kun jostain mieleni syövereistä hiipi mieleeni, että Booking it some more blogin Boksy se siellä pitää lukumaratoniaan... ja kateeksi kävi, täytyy myöntää! Ja eihän minulla loppiaisena mitään erikoista tekemistä (muka, ainakaan) ole, joten mietin, miksipäs ei, kun olen kerran pahasti koukussa maratoonaamiseen. Keräilin kirjoja aikani, ja tuollaiset vuoret sain aikaiseksi.

Aloitan joko puolilta öin, jos en saa unta, jos saan unta niin aloitan huomenna aamulla. Kuitenkin aloituskirjani on Johanna Sinisalon Linnunaivot, joka on minulla sopivasti puolivälissä, ja josta tykkään hirmuisen paljon.

Päivittelen tähän kuulumisiani, sitten kun jotain kerrottavaa on.

6.55.  En sitten lukenutkaan enää eilen, vaan painelin peiton alle pehmolelut kainalossani ja vedin unta palloon. Fiilistelin puoli unissani vielä sitä että Pikku-Leijonat tosiaan tekivät sen ja voittivat maailmanmestaruuden! Hienoa! Ei minun pitänyt katsoa peliä, mutta kyllähän se loppu piti silti katsoa. Onneksi. Pääsipä minulta muutama kiljahduskin kun jatko ajalla maali syntyi. Eksyinpä taas aiheesta.

Mutta niin - heräsin tänä aamuna aikaisin, olen ollut jo tunnin hereillä. Aloitin lukemisen heti herättyäni, olen siis nyt lukemassa Johanna Sinisalon Linnunaivoja, joka on todella hyvä kirja. Rakkaudesta kirjoihin blogin Annika minulle tätä kehui, ja koska kirjamakumme on niin yhtenevä, niin tiesin pitäväni tästä. Ja pidänkin!

Vielä olisi Linnunaivoja sata sivua jäljellä, sitten siirryn valikoimaan kirjaa mittavista kasoista. Osan olen noista kirjoista lukenut, osa täysin uusia. Onko teillä jotain vinkkejä, mitä kannattaisi maratonilla lukea? Tai mitä ei pitäisi ehdottomasti?

9.20  Nyt on Linnunaivot luettu. Sivujahan kirjassa oli 329 ja eilen illalla lueskellessani etenin sivulle 167. Tämän aamun saldo siis on 162 sivua. Kirja jätti hyvät fiilikset, joskaan se ei herättänyt erikoisia kaukokaipuita, vaikka kirjan pariskunta Jyrki ja Heidi kaukomaissa matkailivatkin. Päinvastoin, en ikinä lähtisi moiselle matkalle tuntemattomiin maihin patikoimaan! Kaivauduin vain lukiessani tyytyväiseni omien lukupeittojeni kätköihin.

Olen touhuillut samalla aamujuttuja, keitellyt kahvia ja muuta. Nesteytyshän on urheilusuorituksissa tärkeää, niin kuin tässäkin maratonissa. Löytyy kahvia, vichyä, yhtä suosikki limuani eli Palmaa sekä appelsiinimehua. Näillä pääsee pitkälle eteenpäin! Vielä kun ruokana on isäni tekemää mainiota porkkanasosekeittoa, niin kyllä jaksaa. Vähän vain palelen, kolossani on aina hieman kylmä, joten nyt valitsen hyvän kirjan, laitan radion päälle, laitan viltin hartioille ja toisen jaloille ja jo jaksaa jatkaa.

12.30 Ruokataukoineen kaikkineen siinä vierähti harvinaisen pitkään, kun luin Terhi Kolumiehen Vauvaa vailla kirjan. Kirja oli sinänsä helppo lukuinen, nopeakin, mutta ehkä ei minun kirjani, siksi ajatukset kiisivät välillä ihan muualla ja lukeminenkin tökki. Sivuja kirjassa oli 223.

Vauvaa vailla kertoo Elinasta, jonka sisko Noora saa vauvan. Elinan elämä muuttuu samantien, hän alkaa himoita itsekin lasta. Mitäpä siitä, ettei miestä ole, onhan hedelmättömyyshoidot keksitty. Mutta toimivatko ne?

Dialogit ontuivat, eikä kieli muutenkaan ollut erityisen rikasta. Lisäksi aihe ei ollut lähellä minun sydäntäni, joten tällä kertaa täytyy sanoa ettei kolahtanut. Mutta kepeähkö kirja maratonille, ja kuten jo sanoin, nopea lukuinen, sopi ihan hyvin maratonkirjaksi. Mutta nyt jotain parempaa!

14.05.  Nyt on kahvitauon paikka! Juon cappucinoa samalla kun tässä kirjoittelen. Koska jokaiseen lukumaratoniini kuuluu olennaisena osana Muumi-kirja, oli se tietenkin pakollinen nytkin. Vuorossa oli yksi lempimuumeistani, nimittäin Muumipapan urotyöt. Muumipapan nuoruus on vedonnut minuun aina, tuo seikkailuhenkinen kirja on jännittävä ja tapahtumarikas. Lisäksi hahmot, Juksu, Hosuli ja Fredrikson, ovat ihania. Ja tietenkin nuori muumipappa.

Koska nyt on juhlavuosi, Tove Janssonin syntymästä on kulunut huikeat 100 vuotta, aion tänä vuonna lukea Janssonin aikuisten kirjojakin. En ole ennen lukenut, ja olen kuullut kirjoista paljon kehuja.

Mutta voin vain sanoa, että kyllä Muumi-kirjat ovat ihana asia. Vasta näin aikuisena tajuaa monien kirjoissa olevien asioiden syvällisempiä merkityksiä. ♥

Sivuja oli 131, joten nyt lukumäärä sivuissa on 516.

15.55. Nyt on aika pitää ruokatauko, nälkä murisee vatsassa sen verran. Luin Sarri Nirosen pienoisromaanin Tähdenpeitto, jonka olen lukenut joskus aiemminkin, ennen blogi aikaani, mutta olin lainannut tämän ilmeisesti jotakin maratonia varten kirjastosta. Toisella lukukerralla tapahtumat muistuivat vähän liiankin hyvin mieleen, eikä kirja oikeastaan enää juurikaan antanut mitään. Valitettavasti, kerronta on nimittäin aika kaunista.

Sivuja, 129, yhteensä 645.

20.00. Kylläpäs siinä kesti, vaikka välissä puuhailinkin vähän muuta. Luin Marja Björkin Pojan. Kyllä, uudelleen, bloggasinhan siitä hieman sen ilmestymisen jälkeen. Pidin siitä silloinkin suunnattomasti, ja nyt halusin lukea sen uudelleen, ihan Blogistanian Kuopus äänestystä varten. Ja voi kyllä, minä pidin siitä.

Makken tarina on vaikuttava, ja melkein sain liikutuksen kyyneleet silmiini lopussa. Upeaa työtä jälleen kerran, Marja Björk.

Pojassa oli sivuja 215, yhteissivumäärä 860. 

22.00. On tullut aika päättää maraton. Viimeinen kirjani olikin höttöistäkin höttöisempää, nimittäin Kira Poutasen uusin Lara Autio kirja, Rakkautta Borealis. Olen tämänkin lukenut aikaisemmin, mutta se tuntui hyvältä tavalta päättää tämä maraton, sopivan kepeältä. On tiettyjä hetkiä jolloin en oikeastaan siedä edes näitä kirjoja, mutta nyt se upposi aika hyvin, sanoisinko kolmen tähden arvoisesti.

Niin kuin olen tainnut aikaisemminkin mainita, Laraa en kyllä ystäväkseni ottaisi, vaikka kirjan kautta häneen on ollut mielenkiintoista tutustua. Sivuja kirjassa oli 149, siispä lopullinen sivumääräni kipuaa yli tuhanteen, juuri ja juuri. Eli 1009.

Oli mukavaa, jälleen kerran. Nautin. Välillä ehkä vähän tökki, mutta nekin tunteet menivät nopeasti ohi kun puuhaili välillä vähän jotain muuta.

En aio lukemista lopettaa tältä illalta vieläkään, katsastan miltä näyttää Avalta näillä hetkillä alkava Tukka auki sarja, ja aloitan Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talon.

Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo

Sydänvarjo
Hanna-Riikka Kuisma
248 s. 
2011
Like










Käydessäni kirjaston sivuilla huomasin, että useammassa kirjassa laina-ajat ovat loppumassa. Jotkut kirjoista olivat sellaisia, jotka olisi melkein pakko lukea, ja yksi niistä oli Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjo, jonka kirjastopinoistani nappasin luettavakseni.

Sydänvarjo kietoutuu muutaman päähenkilön ympärille: on työtön Kerttu, joka varjostaa täydellistä perheenäiti Susannaa kuntosalilla, kadulla, kahviloissa ja Susannan pihalla. On Susannan entinen miesystävä Anton, joka herää henkiin nähdessään sattumalta Susannan, ja hänellekin muodostuu pakkomielle Susannasta. On myös Susannan aviomies Marko, joka ei ole ihan se miltä ulospäin saattaisi näyttää.

Huomasin äkkiä, kun asiaa mietin, että olen tainnut lukea koko Kuisman tuotannon läpi, lukuunottamatta yhtä novellikokoelmaa. Novellikammoinen kun olen, siihen en ehkä ihan lähiaikoina aiokaan koskea. Mutta tulevat romaanit kyllä aion lukea, sillä olen kovasti mieltynyt Kuisman tapaan kirjoittaa. Kaikilla kirjoilla on yhteistä se, että ne ovat enemmän tai vähemmän ahdistavista aiheista kirjoitetut, enkä ilman lievää ahdistuksen tunnetta tästäkään kirjasta selvinnyt.

Enkä ole tuntenut näin väkeviä tunteita kirjan henkilöitä kohtaan ihan hetkeen! En ainakaan negatiivisia. Nimittäin tämä Susanna, Susanna, Susanna. Voi voi voi. Että minä vihasin häntä! Hän oli suvaitsematon ja tekopyhä, ja hänen mielipiteensä homoista, lesboista, transseksuaaleista, mielenterveysongelmaisista ja pakolaisista olivat kertakaikkiaan hirvittäviä. Toivon todella etten koskaan, siis koskaan, törmää Susannan kaltaiseen henkilöön. Nimittäin jos kuulisin oikeasti tuollaisia mielipiteitä, raivostuisin kertakaikkiaan. Kirjan sivuilta luettuinakin ne saivat minut vihaiseksi.

Kerttu taas herätti minussa sympatiaa. Vaikka hänellä olikin kummallinen pakkomielle Susannasta, hänessä oli silti paljon sellaista mistä pidin. Hän siis tasapainotti tätä kirjaa, ja koska vuorotellen kertojina toimivat jokainen päähenkilöistä, en ollut koko ajan vihoissani.

Mutta on hienoa, että kirjailija onnistuu herättämään näin voimakkaita tunteita, vaikka ne eivät olisikaan positiivisia. Se kertoo paljon. Älkääkä käsittäkö väärin, en pitänyt kirjaa huonona, vaikka Susannaa inhosinkin. Kerronta oli hyvää, ja tarina oli vahvasti kerrottu. Sitä nimittäin Kuisma on, vahva kirjoittaja. Siitä hänessä pidän.

Kirjan hahmot ovat aika stereotyyppisiä, vaikka Susannan hahmo onkin ehkä hieman yliammuttu. Mutta uskon Kuisman kuitenkin tehneen tämän aivan tarkoituksen omaisesti, esimerkiksi Antonin suulla kertoessaan hän on käyttänyt oivan tuntuista mustaakin mustempaa huumoria, joka istuu niin kirjailijalle kuin Antonillekin hyvin.

Kirjasta on kirjoittanut Zephyr, Kuutar sekä Susa.

★★★

lauantai 4. tammikuuta 2014

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Me tarvitaan uudet nimet
NoViolet Bulawayo
Suomentanut Sari Karhulahti
288 s. 
2014
Gummerus






Arvostelukappale


Gummerus yllätti minut joulukuussa lähettämällä minulle pyytämättä nyt tammikuussa ilmestyvän Me tarvitaan uudet nimet kirjan. Yllätyin positiivisesti, kun katselin kirjaa. Tämähän tuntuisi olevan ihan minun kirjani!

Kirjailija itse on syntynyt Zimbabwessa, ja sieltä muuttanut Amerikkaan opiskelemaan. Se näkyy kirjassa vahvasti, omakohtaisuus on huomattavaa. Kirjan päähenkilö on Kulta, joka kertoo kirjan alussa lapsen äänellä, ja muutettuaan Amerikkaan kertojaksi vaihtuu teini-ikäinen kulta. Afrikan maata, jossa asutaan, ei ole erikseen mainittu, mutta lapset siellä elävät kurjissa oloissa, Paratiisissa, ja käyvät rikkaalla asuinalueella varastamassa hedelmiä.

Sain siis kirjan ennakkoon, ja se ilahdutti minua suuresti kun tutustuin siihen paremmin. Tämä tosiaan vaikutti olevan minun kirjani, kansi oli kerrassaan ihastuttava, ja tarina vaikuttava. Pidän Afrikka-teemasta kirjoissa, ja olenkin Afrikka-aiheista kirjallisuutta lukenut viime aikoina aika paljon.

Me tarvitaan uudet nimet on siis lapsen äänellä kerrottu. Alku osa siis, tarkennan. Se on hyvin aidon tuntuista, ja kieli tulikin minulle aivan täysin puskista kun aloitin lukemisen. Alkuun hämmennyin, sitten ihastuin. Jossain vaiheessa kieleen kuitenkin tuli ähky - miten jaksan tätä loppuun saakka? Sitten kertoja vaihtuikin teini Kullaksi, ja kieli muuttui hieman.

Epäilin lukiessani, ja olenkin kirjoittanut sen muistiinpanoihini, että kirja tuskin aiheuttaa "ihan jees" tuntemuksia. Teosta joko rakastaa tai sitä vihaa. Juuri tämän aidon kielen takia. Minä pidin, lukuun ottamatta kielellistä ähkyä jonka koin jossain vaiheessa, mutta sekin pelastui. Mutta tuota ähkyä en silti voi olla huomioimatta tähtiä antaessani, sillä se vaikutti lukemiseen. Mutta voisiko tuo ähky johtua myös siitä, että kirja oli yksinkertaisesti niin hieno, että vaan luin, luin ja luin, ja koin lukuähkyn? Sekin on mahdollista.

Muutkin bloggaajat ovat pitäneet tästä. Mari A piti paljon, Karoliina on lukenut tämän englanniksi, Maija rakastui.

Minä rakastuin, haparoivasti.

★★★★

torstai 2. tammikuuta 2014

Vilja-Tuulia Huotarinen: Siljan laulu

Siljan laulu
Vilja-Tuulia Huotarinen
236 s. 
2007
Karisto










Kun olin viettelemässä joululomaa, tajusin yhtäkkiä ettei mukanani ole yhtä ainutta nuortenkirjaa. Miten pystyinkään lähtemään kymmenen päivän reissuun ja tehdä tällaisen unohduksen! No, hyvin tulin toimeen kuitenkin, mutta tämä vaje oli korjattava heti kun pääsin takaisin kotiin. Siispä tartuin Vilja-Tuulia Huotarisen Siljan lauluun, tarinaan tyttöbändistä.

15-vuotiaan Siljan isä on juuri kuollut. Silja yrittää rämpiä pohjattoman tuntuisessa surussaan, puhumatta juuri kenellekään koulussa, eikä kotonakaan puhetta juuri kuulu. Silja tuntuu yhtäkkiä menettävän ympäriltään kaiken - isän, parhaat ystävät sekä poikaystävän. Mikään ei tunnu onnistuvan. Kunnes hän huomaa lehdessä ilmoituksen tyttöbändistä, joka etsii laulusolistia. Silja päättää yrittää.

Maria luki tämän kirjan osana Nykyajan tyttökirjat haastetta. Ja mikäpä tätä voisikaan kuvailla paremmin kuin "Nykyajan tyttökirja". En olisi ehkä itse keksinyt yhtä hyvää luonnehdintaa. Pidän tyttökirjoista, kuten esimerkiksi vaikkapa Seljan tytöistä ja Tuija Lehtisen Mirkka- ja Laura-sarjoista, eivätkös nekin ole nykyaikaisia tyttökirjoja? (Korjatkaa jos olen väärässä.), mutta en ole vanhempia tyttökirjoja hirveästi lukenut. Näitä nykyaikaisia sitten varmaan senkin edestä. Mutta minulle tyttökirjoissa on se yhteneväinen piirre, että niistä tulee hyvä mieli. Ne ovat yleensä ottaen lämpimiä ja mukavia, ja niiden seurassa aika saa siivet. Niin kuin minulle kävi Siljan laulun kanssa.

Siljan laulussa, tietenkin kun kyse on tyttöbändistä, on pääosassa musiikki. Se oli ihanaa. Jokainen luku alkaa kappaleella ja kuvailulla kappaleen musiikkivideosta. Se oli siinäkin mielessä ihanaa, että pystyin poimimaan mukaani tuttuja kappaleita ja uusia vanhoja musiikkivinkkejä. Musiikki on minulle toinen intohimo, ja elin tämän Sisko-nimisen tyttöbändin mukana koko kirjan ajan.

Päällimmäisenä jäi käteen hirveän hyvä mieli. Juuri sellainen joka parhaimmillaan nuortenkirjan lukemisen jälkeen jää.

Huotarinen on kirjoittanut myös runoteoksia, jonka kyllä huomaa tekstistä. Siinä on mukana lyyrisyyttä ja syvällistä ajatusta, jota ei läheskään aina nuortenkirjoista löydä. Minulta löytyy hyllystäni Valoa, valoa, valoa, jonka tulen varmasti lukemaan, sekä myöskin Siljan laulun jatko-osat. 

★★★★½

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi

Aion tehdä sinut onnelliseksi
Anne B. Ragde
Suomentanut Katriina Huttunen
289 s. 
2013
Tammi








Arvostelukappale



Nyt on juhlat loppu ja arkeenpaluu koittaa! Kakkosjoulukin on vietetty, ja kohta on tullut aika palata omaan kotiin, omien kirjojen keskelle. Niitä onkin nyt taas hieman enemmän, kun joululahjaksi on saatu niin monta. Ja ehkäpä vielä perjantaina eksyn Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynteihinkin... Kaiken hälinän keskellä ehdin kuitenkin lukea Anne B. Ragden Aion tehdä sinut onnelliseksi, joka oli yhtenä lomakirjana minulla mukana.

Aion tehdä sinut onnelliseksi kertoo yhden kerrostalon asukkaista. Vuorotellen jokaisesta perheestä, joka asuu Trondheimilaisen kerrostalon A-rapussa. Rapun rouvilla on yhteinen vihollinen, neljännessä kerroksessa asuva Peggy-Anita Foss, joka siivoaa alastomana eikä tee edes leipäänsä itse. Kukaan rouvista, ei myöskään Peggy-Anita, ei käy töissä kodin ulkopuolella, mutta ilmankin työtä rouvilla kyllä riittää puuhaa. Mutta kykenevätkö nämä rouvat tekemään miehensä ja perheensä onnellisiksi taloudenpidon avulla? Entäs itsensä?

Kirja koostuu eräänlaisista tarinoista, jokaisesta perheestä kerrotaan kerrallaan. Ne ovat kuitenkin toisiinsa kiinteästi sidottuja, tapahtuuhan kaikki saman talon sisällä. Novellisumaisuutta ei siis pääse syntymään - josta tämä novellikammoinen kiittää ja kumartaa.

Ragden nimi oli minulle tuttu Satunnaista seuraa kirjasta, jonka olen kai joskus lukenut. Se ei ole jättänyt minuun lähtemätöntä jälkeä, en kai piitannut siitä erityisemmin, mutta tämän kirjan aihe silti kiinnosti minua niin paljon että pyysin sitä arvostelukappaleeksi.

Lukukokemus jäi hieman keskinkertaiseksi (olisiko osittain johtunut siitä, että luin kirjaa enemmän tai vähemmän keskellä hälinää, enkä läheskään koko ajan keskittynyt siihen sataprosenttisesti), vaikka jotkut henkilöistä viihdyttivätkin minua kovasti, ja pyrkivät hyvinkin lähelle sydäntäni.

Vaikka tämäkään kirja ei varsinaisesti vakuuttanut, se kyllä kokonaisuudessaankin viihdytti. Lisäksi Aion tehdä minut onnelliseksi tarjosi aidontuntuisen aikamatkan 60-luvulle jossa ainakin tunnuttiin polttavan ihan jatkuvasti tupakkaa.

Sen verran Ragde alkoi kuitenkin kiinnostaa, että aion sopivan tilaisuuden tullen tutustua Berliininpoppelit-trilogiaan.

+ + + ½