torstai 21. maaliskuuta 2013

Maria Peura: On rakkautes ääretön

On rakkautes ääretön
Maria Peura
224 s.
2001











Kirjastosta löysin eilen tämän Maria Peuran On rakkautes äärön kirjan. Olen lukenut tämän kerran aikaisemminkin, mutta se teki edelleen vaikutuksen kielellään ja rankalla sisällöllään. Jopa romanttis vivahteisessa treffijännityksessä, missä olen aamupäivän ollut, olen jaksanut keskittyä tähän kirjaan ja lukenut sen nopeasti loppuun asti.

Kuusivuotias Saara on viety isovanhempiensa luokse koska vanhemmat eivät pysty häntä hoitamaan. Saara luulee kotitalon olevan rikki, mutta oikeasti on kyse ainakin äidin alkoholismista sekä vanhempien riidoista. Saaran mummi on vaikea ja mummi äksyilee Saaralle jatkuvasti, joten Saara uskoo että ainoa joka häntä oikeasti rakastaa on Ukki. Saaran Ukki kuitenkin käyttää pientä tyttöä hyväksi, pakottaa tämän jatkuvasti suuseksiin, minulle ei käynyt selväksi oliko kyseessä muutakin. Onneksi Saaralla on ystävä, Pentti, jonka kanssa yhteistä kieltä ei paljon ole, onhan Pentti saksalainen, mutta he puhuvat ilman kieltä, puhuvat ajatuksen voimalla. Mikä kaunis ajatus.

Istun ullakolla ja kuuntelen kattopeltiä rummuttavaa sadekuuroa. Välillä rummutan kämmenillä vastauksen sadepisaroille. Olen oppinut kuuntelemaan sadepisaroita ja niistä on tullut ystäviäni. Olen oppinut rummutuskielen, jota kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Kun rummutus vaimenee, otan esille sakset ja suuren keltaisen pahvikartongin. Aion askarrella auringonkukkia lahjaksi äidille ja isälle, jotka tänään tulevat minua tapaamaan. Äiti ja isä laittavat auringonkukat taskuun ja kantavat niitä aina mukanaan. Auringonkukat muistuttavat minusta, ja kun uusi koti on valmis, muistavat äiti ja isä heti hakea minut siihen asumaan.

Tämä on sellainen kirja joka jättää mietityttämään varmasti jälleen kerran pidemmäksi aikaa, ja taas näitä kirjoja joiden jälkeen on pakko ehkä vähän huokaista (minun huokaisuni eivät tosin kestä pitkää aikaa) ja sitten aloittaa jotain kevyempää. Ystäväni sanoi takakansitekstin luettuaan ettei ikinä varmasti pystyisi lukemaan tällaista kirjaa. Totta, aihe on äärimmäisen rankka ja kuvattukin aika aidosti, mutta silti tässä on jotain joka viettelee mukaansa. Ehkä se on ennenkaikkea Peuran tapa kirjoittaa, runollinen ja vahva. Myös Lapin murteen käyttö on ihanaa, vaikka täytyy myöntää että jotkut sanat vähän välillä jäivät hämärän peittoon, että mitähän tämä tarkoittikaan.

Mutta näitä tällaisia, rankkoja kirjoja, tarvitsee että voi nauttia niistä kevyemmistä. Olen miettinyt, että miten hieno asia kirjat ja kirjallisuus on. Miten on olemassa asia, joka saa mielikuvituksen lentoon, ajan kulumaan ja vie aina uusiin maailmoihin ja maailman kolkkiin. Ja tämän kaiken saa kirjastosta, ihan ilmaiseksi, tai siis vaivaisella parin euron kirjastokortti maksulla. Mitä tekisimmekään ilman kirjoja ja kirjastoja? Tämä kunnioituksena kaikille kirjastonhoitajille ja kirjailijoille. Kiitos.

Peuraa lukiessani kuuntelin vanhaa rockia, Bob Dylania ja nyt parhaillaan kuuntelen Jimi Hendrixin kokoelmaa. Näistä saa fiilistä!

+++++

5 kommenttia:

  1. Kuulostaa kiinnostavalta! Ehkäpä johonkin saumaan lukaisen :) Tulihan muuten Metsästäjät?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja oli kyllä kiinnostava, kannattaa lukea. Ainiin, en muistanut laittaa viestiä Metsästäjistä, mutta kiitos paljon, tuli perille! :)

      Poista
  2. Olen lukenut yhden Peuran ja rankka oli, mutta osin lyyrinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rankkojahan sen kirjat on kai kaikki, en tosin ole muita lukenut. Mutta lyyristä tekstiä, oikein kaunista.

      Poista
  3. Heippa! Blogissani olisi sinulle haaste :)

    http://elegiakirjat.blogspot.fi/2013/03/5-haaste.html

    VastaaPoista

Lukutoukka ilahtuu kommentistasi!