perjantai 8. helmikuuta 2013

Miika Nousiainen: Maaninkavaara





Päätinpä sitten tarttua Miika Nousiaisen toiseen romaaniin, Maaninkavaaraan, koska tunsin tarvitsevani jotain humoristista mutta kuitenkin jämäkkää luettavaa. Sitä sain mitä tilasin, ja vielä hyvän lukukokemuksen kaupan päälle.

Olen lukenut Vadelmavenepakolaisen, ja tykkäsin siitä paljon. Ihan Vadelmavenepakolaisen tasolle ei Maaninkavaara yllä, vaikkei kovin kaukana olekaan. Aihe ei ole lähellä sydäntä, urheilu ja juokseminen, mutta en toisaalta tiedä onko Vadelmavenepakolaisen Ruotsin ja ruotsalaisuuden ihannointikaan lähellä minua. Nousiaisen huumori on kuitenkin jotain sellaista joka lyö läpi minulle, ja siksi tästä kirjasta niin paljon pidinkin. Ja tietenkin Miika Nousiaisen tapa kirjoittaa on aivan mahtava!

Martti Huttunen on mies jonka intohimo on juoksu. Juoksu, juoksijat ja juoksun historia. Ja valmentaminen. Hän valmentaa poikaansa Jarkkoa, joka on jo oman ikäluokkansa huippuja. Jarkko kuitenkin katoaa juoksu matkallaan, ja todetaan kuolleeksi merestä löytyneen mitalin ja takin riekaleiden perusteella. Martti on murtunut, hänen elämäntyönsä on pilalla. Toinen näkökulma on siis Martin, viisikymppisen miehen, joka kieltämättä käy jossain vaiheessa kirjaa hieman ärsyttämäänkin.


Satama on omituinen paikka. Tänne tullaan ja täältä lähdetään, mutta mikään ei viittaa siihen, että tullaan juoksijoiden maahan. Satama on hukattu mahdollisuus. Sen pitäisi kertoa tarina sankaruudesta. Tulijalle pitäisi antaa muistutus siitä, ettemme ole aina olleet lauma humalassa ympäriinsä ammuskelevia ja puukottavia, matkapuhelimiaan näprääviä metsäläisiä. Meillä on historia ruumiistaan huolta pitäneenä uljaana sivistyskansana. Olimme lähellä antiikin Kreikan sivistystä. Sitä aikaa, kun sielu ja ruumis olivat sopusoinnussa. Vielä 1970-luvulla, Kekkosen viisaus ja Virénin jalat. Sielu ja ruumis.


Toinen näkökulma on Heidin, Martin 16-vuotiaan tyttären. Heidi päättää pelastaa isänsä takaisin elämään alkamalla juoksijaksi, ja pestaa Martin valmentamaan itseään tietämättä mihin onkaan ryhtynyt. Siitä seuraa joka aamuinen seitsemän kilometrin juokseminen kouluun, sekä monet hullut ideat kuten se, että isä rakentaisi Heidin huoneesta alppimajan ilmeisesti juoksu kunnon parantamiseksi. Heidi yrittää kapinoida isäänsä vastaan parhaansa mukaan, mutta Martti ei kuuntele. Loppujen lopuksi Heidi onnistuu saamaan äitinsäkin puolelleen.


Minulla oli veli. Mahtava veli. Jarkko oli ainoa joka ymmärsi minua. Kukaan muu ei ymmärrä. Jarkko ymmärsi pienestäkin vihjeestä. Jarkon kanssa hiljaisuus ei koskaan ollut kiusallista. Nyt Jarkkoa ei ole. Vaikea sitä on myöntää. Ja välillä koko asia unohtuukin. Silloin aina soitan Jarkolle. Soitin eilen, soitin tänäänkin. Äsken juuri, otin kännykän käteen. Ehdin valita numeronkin. Puhelin hälytti. Naisääni sanoi, että tavoittelemaanne henkilöön ei juuri nyt saada yhteyttä. Juuri nyt. Vai ei koskaan?


Kaksi asiaa mitkä jäivät vaivaamaan Maaninkavaarassa. Oliko Jarkon kuolema itsemurha, saiko hän tarpeekseen isänsä juoksuvalmennuksesta? Ja olisiko Maaninkavaara ollut vielä parempi jos mukaan olisi lisätty Sirkun eli siis äidin, näkökulma? Vai olisiko asiaa ollut liikaakin?


****



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Lukutoukka ilahtuu kommentistasi!