torstai 31. tammikuuta 2013

Jay Asher & Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus






Innostukseni Sinä ja minä sitten joskus kirjaan johtui ehkä osittain siitä, kuinka olen nykyisin kiinnostunut dystopiasta. Tämä kirja käsittelee huumorintajuisella, hassulla tavalla dystopiaa, koska kirjan kerronta tapahtuu vuodessa 1996.

Internet oli ihan uusi juttu, facebookista ei ollut vielä kukaan koskaan kuullutkaan, kännykät olivat harvinaisia eivätkä tekstiviestit olleet kommunikointi välineitä. Itsehän olin vuonna 1996 10 vuotias, joten tuo aika on jotenkuten muistissa, vaikkeivat muistikuvat niin teräviä olekaan.

Päähenkilöitä on kaksi, Emma ja Josh, jotka ovat olleet hyvät ystävät lapsuudesta saakka. Kuitenkin ihastuminen ja sitä seuraavat teot ovat vaikuttaneet heidän väleihinsä negatiivisesti. Näiden kahden näkökulmista kerronta tapahtuu vuorotellen, sopivan lyhyinä palasina kerrallaan.


Luen, että Emma Nelson Jones kävi Lake Forestin lukiota. Hän on naimisissa Jordan Jones Jr - nimisen miehen kanssa ja hänen syntymäpäivänsä on 24. heinäkuuta. Vuotta ei kerrota, mutta syntymäpäivä on sama kuin minulla. Nojaan otsaa käsiini ja yritän hengittää syvään. Avoimesta ikkunasta kuulen, miten Josh skeittaa kohti kotiaan ja renkaat kolahtelevat laattojen saumoihin. Ryntään alakertaan ja ulos ovesta niin että minun on siristeltävä silmiäni kirkkaassa auringonvalossa.


Emma saa isältään käytetyn tietokoneen, ja Joshilta cd romilla nettipalvelimen, jonka kautta päätyy eriskummalliselle facebook sivulle. Sivulla on ihmisten nimiä, pieniä kuvia ja ihmisten nimien alla irrallisia kommentteja. Siis niin kuin facebookissa onkin. Emma löytää itsensä facebookista, itsensä 15 vuoden kuluttua. Hän sotkee kuvioon mukaan myös Joshin, koska luulee facebookia ensin Joshin luomaksi pilaksi. Sitä se ei kuitenkaan ole, tulevaisuus vaikuttaa pelottavan todelliselta.

Emma huomaa pian että on onneton tulevaisuudessaan, ja huomaa myös sen, että pienikin teko voi vaikuttaa tulevaisuuteen suurella tavalla. Mitä Emma oikein haluaa olla 15 vuoden kuluttua?

Kirja oli hieno lukukokemus, ehkä loppuratkaisu oli osittain arvattavissa, mutta siitä löytyi onneksi myös tiettyä yllätyksellisyyttä. Oli jotenkin mukavaa muistutella itseään 90 - luvusta, ja varmasti minua nuoremmille lukijoille on mielenkiintoista tehdä matka noihin vuosilukuihin, jolloin nettikin oli ihmeellistä ja uutta, eikä suinkaan joka päiväinen asia.

Olen myös tyytyväinen tietynlaiseen täydellisyyden kritisoimiseen, että se koulun suosituin poika/tyttö ei aina olekaan ah niin ihana kuin siltä näyttää.

Kevyttä, mukavaa ja mukaansa tempaavaa lukemista.

****

tiistai 29. tammikuuta 2013

Anni Nykänen: Mummo & Mummo 2


Mummo-sarjakuva on helsinkiläisen graafisen suunnittelijan, Anni Nykäsen, luoma hahmo, joka on voittanut Kemin pohjoismaisen sarjakuvakilpailun vuonna 2009, ja jota julkaistaan Seura lehdessä.

Itse tutustuin Mummo strippeihin alunperin netin kautta, ja noilta sivuilta olenkin tulostellut parhaita strippejä jääkaappini oveen. Jaksoivat naurattaa, ja varasin molemmat kirjat kirjastosta. Tänään kirjastoauto kävi, ja toi minulle varaukseni. Oli piristävää lukea sarjakuvia raskaan Loppuunkäsitellyn jälkeen, ja sainkin nauraa ääneen kirjoja lukiessani.

Sarjakuvissa Mummo pistää mutkat suoriksi, on suorapuheinen ja viäntää murretta. Mummo on perillä ajastaan, hän surffaa netissä, pitää blogia ja on suosittu facebookissa. Sarjakuvissa on mukana myös vaari, joka on hulvaton hahmo hänkin.

Suosittelen kaikille naurukylpyä kaipaaville!

*****

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty


Varoitan jo heti: lukupäiväkirjamaisen kokemuksen lisäksi tämä bloggaus voi olla aika pitkälti avautumista henkilökohtaisesta elämästäni. Ihan jo sen vuoksi, että kirja koskettaa minua, ja menneisyyttäni, suurella tavalla.

Otan nukahtamislääkkeen. En ole koskaan ennen ottanut mitään lääkkeitä yhtä aikaa alkoholin kanssa, mutta nyt on poikkeustilanne. Nyt eivät mitkään säännöt päde. En saa silti unta. Keittiön kellon raksutus kuuluu seinän läpi niin kovaa, että kuulostaa siltä kuin viisarit hakkaisivat kellotaulua. Pyydän Ollia irrottamaan kellon seinältä. Hän tekee sen. Mutta edelleen jossain hakkaa. Varsinkin vasemmassa korvassani jyskyttää. Sitten tajuan. Eihän se ole kello, joka hakkaas vaan minun sydämeni. 

Härkösen Loppuunkäsitelty on yksi lempikirjoistani, on ollut jo kauan. Olen lukenut sen monen monta kertaa, aina enemmän tai vähemmän kyyneleet silmissä. Erilaisissa elämäntilanteissa, mutta aina se koskettaa, jää mietityttämään pitkäksi aikaa, ja saa ajattelemaan omaa elämäänsä. Tämänhetkinen tilanteeni on muutenkin vähän poikkeavampi (ei siitä sen enempää), ja ehkä tämä surullistakin surullisempi kirja ei ollut ihan oikea valinta tähän hetkeen. Nautin siitä kuitenkin, taas kerran, enemmän kuin paljon.

"Rakkaat, antakaa anteeksi jos koskaan voitte. Olen pahasti sairas enkä kykene tekemään työtä. En tahdo puolinaista elämää. Tämä ei ole kenenkään teidän syytä. Mitä Janneen tulee, hän on suurin rakkauteni ja ollut aina tukenani. Rakastan teitä. t. K"

Kirja on siis minulle henkilökohtainen. Henkilökohtainen sen vuoksi että olen ollut pohjalla useammin kuin kerran. Läheisilleni on ollut tapahtua niinkuin Härköselle, he ovat olleet menettää minut kuolemalle. Itse aiheutetulle. Niin alhaalla olen ollut, ja se on ollut kovin lähellä kerran. Jokin piti minua elämässä kiinni, ja olen siitä nyt onnellinen. Nyt kun osaan arvostaa elämää toisella tavalla. Pystyn lukemaan tätä kirjaa, vuodattamaan kyyneleitä ja tulemaan surulliseksi ilman että se jatkuisi sängyssä pysymisenä monen viikon ajan. Kyllä, olen mielenterveysongelmainen.

Me sanomme, että tämä on helvetti. Mutta meillä on kaiken tämän keskellä helpompaa kuin sinulla oli, sillä meidän helvetissämme saa välillä hengähtää. Sinun helvetissäsi ei ollut enää taukoja. Et nähnyt missään valoa. Sinulla ei ollut mitään syytä jataa elämääsi. Mutta missä sinä nyt olet? 

 Siis. Härkösen sisko on kuollut, tappanut itsensä, ja poliisit tulevat kirjailijan ovelle. Kysyvät, onko Kirsti Härkönen hänen siskonsa. Kertovat kamalat uutiset. Siitä kirja alkaa, siitä alkaa painajainen joka jatkuu ja jatkuu, ja joka ei taukoa, muuttaa vain muotoaan. Seuraa se, kuinka vanhemmille kertoa asiasta, hautajaiset, se kuinka täytyisi pyytää elämältä itselleen voimia. Miettiä, onko Jumala olemassa vai ei? Uskoako siihen vai ei? Härkönen päätyy uskomaan yhä vahvemmin Jumalaan.

Osa lauseita on sellaisia, joita itseltänikin voisi suusta tulla. Jos osaisin muotoilla ne yhtä hienosti. "Hän oli liian herkkä tähän elämään" lause on varsinkin jäänyt kummittelemaan mieleeni, ja olen käyttänytkin sitä itse joissain tilanteissa. Härkönen kuvaa menetystä, luopumista ja elämän jatkumista ihanasti, todentuntuisesti, ja ihanan koskettavasti. Itselläni on kokemusta myös menettämisestä, ja haluaisin joskus vielä osata kuvata sitä näin upeasti.

Ehkä Loppuunkäsitellyn lukeminen tavallaan antaa vielä enemmän voimaa elää. Se auttaa tajuamaan sen, kuinka raskasta menettäminen läheisille onkaan, varsinkin silloin kun kyse on itsemurhasta.

Tätä lukiessani kuuntelin esimerkiksi Heli Kajon Jos mä kuolen nuorena kappaletta. Ah, niin kaunista.

*****


maanantai 28. tammikuuta 2013

Heli Kruger: Pidä minusta kiinni


Kirjaston laina-ajat paukkuu, joten otin käsiini Heli Krugerin toisen kirjan, Pidä minusta kiinni. Vasta jossain puolessa välissä kirjaa tajusin, että hei, olenkin lukenut tämän aikaisemminkin. Juoni alkoi muistua pikkuhiljaa mieleen, ja se ehkä vähän häiritsi lukemista.

Jostain syystä lukeminen tämän kirjan kanssa vähän tökki. Mielestäni kirja ei ollut yhtä hyvä kuin Krugerin esikoisteos, Olen koskettanut taivasta josta pidin suuresti. Tallella on edelleen kirjailijan soljuva ja runollinen kirjoitustyyli, joka vie lukijaa mukavasti eteenpäin. Kirjan aihekin on ihan mielenkiintoinen, onhan kyse jonkinlaisesta ongelmakirjallisuudesta. Jokin vain tälläkertaa tökki, en osaa oikein edes sanoa mikä.
 
Siis: Murrosikäinen Jonna joutuu lastenkotiin, välinpitämättömän äidin, koulusta lintsaamisen sekä alkoholin käytön vuoksi. Äiti on aivan liian usein ulkomaanmatkoilla sekä töissä, ja jättää Jonnan yksin kotiin selviytymään arjesta. Jonnan äidin arkea kuvataan kirjassa myös, pettymystä siitä kuinka ns. hyvässä perheessä voi tapahtua huostaanotto, ja sitä kuinka alkoholi on äidillekin helppo ratkaisu.

Viitalan lastenkodissa Jonna saa hoitajakseen Ilkan, jolla eivät asiat myöskään ole kunnossa. Alkoholi on osa myös Ilkan vapaa-aikaa, on helppo tarttua olut pulloon viikonloppuisin kun katselee elokuvaa, eikä avovaimolle meinaa löytyä tarpeeksi aikaa. Ilkan huomiota töissä vie toisinaan lapsiakin enemmän kuvankaunis Aino, joka tuntuu viettelevän Ilkkaa puoleensa joka sekunti. '

 Henkilöistä pystyin samaistumaan eniten Jonnaan, hän voisi olla vaikka pikkusiskoni. Ärsyttämään taas kävi ajoittain pahastikin Jonnan äiti sekä Aino, vaikka tämä ei keskeisiä hahmoja ollutkaan.

**

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Tuija Lehtinen: Rebekka ja kesäprinssi


Tuija Lehtinen on aina ollut minulle enemmän kuin tuttu kirjailija. On tullut luettua niin nuoren kuin aikuistenkin kirjoja, nuortenkirja sarjat on käyty läpi enemmän kuin kerran. On luettu Mirkat, Sarat ja Laurat. Rebekka kirjoja en ole ennen lukenut, joten päätinkin nyt aloittaa ensimmäisestä.

Rebekka täyttää tässä ensimmäisessä kirjassa 13 vuotta, ja muuttaa uudelle paikkakunnalle. Hän on surullinen jouduttuaan muuttamaan pois saaresta, missä on asunut jo kauan, ja miettii saako uudella paikkakunnalla yhtään ystävää. Pelko on kuitenkin turha, hän tutustuu jo pian Ullaan, josta tulee heti Rebekan hyvä ystävä.

Rebekalla on pitkä punainen tukka, vihreät silmät ja tietysti pisamia. Hän ei meikkaa, on oikea luonnonlapsi, niinkuin muotitietoinen serkku Jenni häntä luonnehtii. Rebekka ei tartu meikkeihin vaikka Jenni niitä hänelle syntymäpäivälahjaksi antaa. Luonnonlapsi Rebekka on myös luonteensa puolesta, hän on hullutteleva ja joutuu erikoisiin tilanteisiin villin luonteensa takia. Rebekka uskaltaa pyytää vaarallista kettinkijengiläistä tanssimaan, ja heittää kaloja nyrkkeilijä Saijan paidan sisään. Tylsää ei siis ole uudellakaan paikkakunnalla.

Rebekka seisoi laivan peräkannella ja katseli, kuinka kotisaari pieneni pienemistään kunnes se katosi kokonaan ja vain meri velloi horisontissa. Rebekka huokasi, hänen kurkkuaan kuristi. Tällä kertaa lähtö oli erilainen kuin ennen. Enää perhe ei palaisi saarelle, ei ainakaan asumaan vanhaan kotitaloon. Ehkä he joskus vierailisivat siellä, Rebekka ajatteli. Mutta silloin talossa asuisivat jo uudet ihmiset, tai se olisi autio ja rapistunut. Olisiko saarella enää ketään jäljellä parin vuoden kuluttua?


Olen samaa mieltä Saraseeenin kanssa siitä, että kannet ovat hieman liian lapselliset, ja varmaan itsekin olen kiertänyt nämä kirjat aika kaukaa ennen. Kuitenkin onnekseni päätin lainata kirjastosta tämän, kun sattui kohdalle, ja taitaapa tuolta hyllystä löytyä seuraava osiokin. Mainio nopeasti luettava välipala, joka piristää kesäfiiliksillään talvea. Rebekka on hyvin rakennettu henkilö, joka kyllä varmasti kantaa pitkälle myös monissa jatko-osissa.Kuitenkin Sara kirjat jatkavat suosikkeina Lehtisen kirjoista, niissä on mukana sitä tiettyä paheellisuutta, toisin kuin näissä ja esimerkiksi Mirkka kirjoissa.

***


lauantai 26. tammikuuta 2013

Leena Lehtolainen: Henkivartija


Sukelsin vaihteeksi dekkarimaailmaan tarttumalla Leena Lehtolaisen Henkivartija kirjaan. Ennakkoluuloja oli, täytyy myöntää, koska pidän niin paljon Maria Kallio kirjoista, niin en uskonut Henkivartijan ulottuvan lähellekään niitä. Olen lukenut kaikki Maria Kalliot, ja myöskin muut Lehtolaisen kirjat. Suosikkini Maria Kallioista on Rivo Satakieli, kun taas muista pidän eniten ehkä (?) omaelämänkerrallisesta Jonakin onnellisena päivänä. Ainakin olen muistaakseni kuullut että siinä olisi mukana hitunen omaelämänkerrallisuutta.

Hilja Ilveskero on 34 vuotias henkivartija, jonka työnantaja on Anita Nuutinen. Kuitenkin Hilja purkaa työsuhteensa koska Nuutinen ostaa ilves turkin, onhan Hilja kasvanut ilveksen anssa. Siispä hän antaa Nuutiselle kaksi vaihtoehtoa, joko hän tai tuo turkki. Nainen valitsee turkin, ja se koituu hänen kohtalokseen. Hilja yrittää vielä mennä puhumaan Anitalle, mutta jotain ujutetaan hänen juomaansa ja hän herää tietämättä mitä on tapahtunut. Myöhemmin hän saa tietää että Nuutinen on tapettu.

Henkivartijassa on kansainvälisyyttä, mukaan mahtuu muistoja New Yorkin henkivartijakoulutuksesta niinkuin myös Venäjän solmuja, murhattiinhan siis Anita Nuutinen Venäjällä epämääräisissä olosuhteissa, syynä kiinteistökauppabisnes. Mukaan mahtuu myös politiikkaa, koska Hilja päätyy kansanedustaja Helena Lehmusvuon vartijaksi, ja sittemmin myös avustajaksi. Mutta mikä ihaninta, mukana on myös romanttinen kuvio, hämäräperäisen David Stahlin ja Hiljan välillä.

-Jos ostat tuon turkin, irtisanoudun välittömästi. -Mitä ihmettä sinä puhut? Anita käännähti minuun päin, luottokortti hohteli hänen sormissaan. -Kuulit kyllä. En työskentele sellaistan ihmisten kanssa, joiden tekoja en voi hyväksyä. -Minähän ostan vain turkin. -Ilvesturkin.

Pidin Henkivartijasta, pidin siitä suuresti. Osittain juuri sen takia koska se oli muutakin kuin pelkkä dekkari, se oli niin paljon muuta. Se oli lämmin, välillä jopa kuuma. Onneksi kirjastohyllyssä odottaa vielä Oikeuden jalopeurakin.

****

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Uskallan!

Ajattelin alkaa ilahduttaa teitä lukijoita omilla runoillani. Olen siis kirjoittanut aika pitkään, ja uudenvuoden lupaukseni onkin kirjoittaa kolme runoa päivässä. On pitänyt aika hyvin tähän asti. Ideoita saan "sanapussistani", jossa on paperilappuja, joihin olen kirjoittanut sanoja. Sieltä otan sanan tai kaksi, ja kirjoitan niistä runon.

Kertokaa rohkeasti mielipiteenne. :)


Pieni tyttö lettipäinen viettää syntymäpäiväänsä
herää jo aikaisin, mutta makaa silti omassa sängyssä

odottaa että vanhemmat ja sisarukset tulevat onnittelemaan
tuovat kakun, mehua ja lahjat mukanaan

Ja mitä lahja kirjekuori tuokaan mukanaan, 
hän pääsee tutustumaan suklaatehtaaseen, valtavaan

samana päivänä hän pääsee tuolle matkalle
ja se on taivas pienelle lettipää tytölle

suklaata siellä ja suklaata täällä, 
suklaa on niiin hyvää että se sulaa kielen päällä.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen


Dropkick Murphysin siivittämänä luin tällaisena ihanan aurinkoisena talviaamuna Miika Nousiaisen ensimmäisen romaanin, Vadelmavenepakolaisen, loppuun. Tarkoitus oli mennä katsomaan viikonloppuna näytelmänä teatteriin, mutta harmikseni sairastuin enkä päässyt teatteriin. Siispä tartuin jo toistamiseen tähän kirjaan, koska kaipasin kunnon huumoria ja naurua. Sitä piisasi kirjaa lukiessani.

Vadelmavenepakolainen kertoo suomalaisesta Mikko Virtasesta, joka on kansallisuustransu. Hän on lapsuudestaan saakka halunnut palavasti olla ruotsalainen, ja palvoo kaikkea mikä vain liittyy Ruotsiin. Viettäessään Thaimaassa joulua ruotsalaisten kanssa, Mikko puhuu sujuvasti Ruotsia, mutta silti hänelle vastataan englanniksi, ja sujautetaan perkeleitä ja koskenkorvaa väliin. Mikko varastaa Thaimaassa ruotsalaisilta perheiltä avaimia, ja päättää lähteä eräänä jouluna kokeilemaan ruotsalaista joulunviettoa eräältä perheeltä "lainaamaansa" asuntoon. Mikko palkkaa ruotsalaisen näyttelijän lapsineen perheekseen, mutta se ei pääty hyvin.

Kuitenkin kyseessä taitaa olla kohtalon johdatus, sillä silloin Mikko törmää Mikaeliin, joka on yrittäny itsemurhaa useita kertoja, ja on kyllästynyt elämäänsä. Mikael kouluttaa Mikosta itsensä, ja Mikaelin kuoltua Mikon suomalainen identiteetti tulee tiensä päähän ja hänestä tulee Mikael Andersen. Vihdoinkin unelma on toteutunut! Kaikki ei kuitenkaan tietenkään ole niin yksinkertaista.

Olen tarkkaillut ruotsalaisia eri etäisyyksiltä koko ikäni. Etäisyys on vaihdellut, intensiteetti ei. Ruotsi on minulle raaus, ruotsalaisuus haave. Ruotsin kansalaiset, tavallisimmatkin ja varsinkin he, ovat esikuviani. Minulla on vakaa tieto siitä, minne oikeasti kuulun. Se paikka on Suomesta länteen. oman diagnoosini mukaan olen kansallisuustransvestiitti. En tiedä kuinka paljon meitä on, emme ole järjestäytyneet eikä yhteiskunta ta meitä huomioon taloudellisesti tai polittisesti. Me vain olemme ja kärsimme sairautemme kanssa. Se sairaus on meille trauma, useimmille ikuinen trauma, jonka kanssa eletään syntymästä ku9lemaan. Ei siihen kulla, siihen väsytään ja näivetytään. 

Vadelmavenepakolainen kestää toisen lukemisen helposti, ja siitä nauttii yhtä paljon toisellakin luku kerralla. Tässäpä kirja, jonka mielelläni omistaisin. Täytyy ehkä mennä koluamaan divareita. Oletteko te lukeneet Nousiaista, mitä pidätte? Tai nähneet Vadelmavenepakolaista näytelmänä, se on pyörinyt muuallakin kuin Joensuussa?

Kirjan on lukenut myös esimerkiksi Elina, joka piti kirjassa olevasta satiirista suuresti, sekä Jori joka piti kirjaa hauskana, muttei Metsäjätin veroisena ja mainittakoon vielä Mira jota Vadelmavenepakolainen tökki.

Itse siis nautin enemmän kuin paljon, ja tulen kyllä lukemaan Nousiaisen muutkin kirjat.

*****

Ps. Jos olette seuranneet Hyviä ja huonoja uutisia, niin huomasitte että olen käsitellyt peräkkäin kahta kyseisen ohjelman vieraan kirjaa peräkkäin. :)

tiistai 22. tammikuuta 2013

Kirjastoauto päivä.

Tänään oli taas se päivä jolloin kirjastoauto piipahti tässä ihan lähituntumassa, joten olihan se viikon tauon jälkeen haettava varauksia pois. Joensuussa muuten on (en muista olenko jo maininnut asiasta) nykyään kirjojen varaaminen ilmaista, oli tuossa jonkinlainen kirjaston juhlavuosi jonka kunniaksi melkein vuoden ajan varaaminen ei maksanut mitään, ja onnekseni päätettiin jaksaa tätä ihanaa asiaa senkin jälkeen.

Tässä muutamia esimerkkejä mitä tälläkertaa sain:

Eve Hietamies: Tarhapäivä
David Safier: Huono karma
Viivi Hyvönen: Apina ja uusikuu
Melissa Marr: Ilki ihana
Jonathan Franzen: Vapaus

Sekä äänikirjoina:

Tuomas Kyrö: Pukin paha päivä
Riikka Pulkkinen: Totta
Tove Jansson: Muumilaakson kevätlaulu
Astrid Lindgren: Peppi

Olen siis päättänyt alkaa tutustua äänikirjojen ihmeelliseen maailmaan, en ole ennen niitä kokeillut. Voisi olla toimivaa esimerkiksi nukkumaan mennessä rauhoittua kuuntelemalla äänikirjaa.

Hyvää alkuviikoa kaikille!

Ps. Viidensadan kävijän raja mennyt rikki, hienoa!

lauantai 19. tammikuuta 2013

Tuomas Kyrö: Nahkatakki


Tätä Tuomas Kyrön esikoisteoksen lukemista odotin erittäin paljon, ja täytyy sanoa että jouduin pienesti pettymään. Aiemmat kirjat mitä olen Kyröltä lukenut, eli Mielensäpahoittajat sekä Kerjäläinen ja jänis, ovat olleet todella myönteisiä kokemuksia, joten oli varmaankin ilmiselvää että odotukset kohtaan olivat suuret.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kyrö on kehittynyt kirjailijana, ei voi muuta sanoa, sen tästä esikoisteoksesta huomaa. Huumoria on tässäkin kirjassa paikoin mukana runsaastikin, ja kirja sai naurahtamaan ääneenkin muutaman kerran. Mutta kuitenkin, tuli jotenkin mieleen hieman sekava sketsishow, joka ei niin hirveästi naurata. Kaikki hahmot olivat liitoksissa toisiinsa, mutta välillä joutui vähän hakemaan että mistäs nämä nyt tunsivat toisensa, ja kuka ihme tämä nyt olikaan. 

Kaikki nivoutuu nahkatakin ympärille, takin joka on täynnä rahaa. Se katoaa, ja sen etsimiseen kirja perustuukin. Nahkatakin tuo Suomeen Raivio, ja Liimataiden täytyisi toimittaa se eteenpäin Pennaselle. Takki kuitenkin ottaa jalat alleen ja päätyy Virtaselle, jolle se toimii itsetunnon kohottajana. Oma suosikkihahmoni on Mummo, joka siis on Virtasen mummo, ja toimii sivuosassa tässä juonenkulussa.

Ruumisauton perään lähtee bussi, Raivio peruutti rekan vapautuneeseen riviin. Radiossa televisiosta tuttu juontaja luetteli kadonneiden kissojen tuntomerkkejä. Raivio työnsi penkin alta löytämänsä kasetin pesään, nauha rahisi. Kasetista tarttui sinapin haju sormiin. Musiikista kuuli, että edellinen kuljettaja oli ollut Lähi-idästä. Raiviosta tuntui kuin odottaisi kebabia. Hän oli syönyt niitä siellä täällä, vain Jerusalemin falafelia saattoi kutsua ruuaksi. Pennasen kanssa heillä oli ikuinen kiista siitä, onko vihreä koiranmulkun muotoinen suuta polttava hyvän vai pahan makuinen.

Kirjallisella tasolla ei vielä niin kovin hyvää Kyröä, on ilo huomata miten paljon kirjailija on parantunut vuosien kuluessa. Satiirinen huumori kuitenkin pilkahtelee riemastuttavasti aina välissä.

***

perjantai 18. tammikuuta 2013

Candace Bushnell: Sinkkuelämää - Ensimmäinen kesä New Yorkissa


Tämän kirjan olen saanut lopetetuksi ihanalla uudella sohvallani, joka on kuin tehty tällaisiin kylmiin pakkaspäiviin jolloin täytyy vain löhötä sohvalla viltin alla lukemassa hyvää kirjaa. Ja tämä oli taas sitä rentoutumis kirjallisuutta, jota lukiessa saa hymyillä ja nollata aika aivot aika pitkälti.

Ensimmäinen kesä New Yorkissa on jatkoa Carrien nuoruusvuosille, ja se siis kertoo Sinkkuelämää sarjan Carrien nuoruusajoista. Tämä kirja kertoo siitä, kuinka Carrie ensimmäistä kertaa päätyi New Yorkiin, ja kuinka hän tapasi Samanthan, Mirandan ja viimeiseksi, lopulta (sitä odotin kovasti) Charlotten.

Carrie menee siis New Yorkiin opiskelemaan kesäksi erääseen kirjoittajakouluun, ja tuntee aluksi alemmuuden tunnetta muiden kirjailijalahjakkuuksien keskellä. Hän kuitenkin saa valmiiksi näytelmän joka saa hyvää palautetta. Carrien ensimmäinen asuinpaikka on aivan karmivan Peggyn luona, mutta hänet heitetään asunnosta ulos, ja nuori neuvokas nainen saa majapaikan Samanthan luota, joka on Carrien kotipuolen tuttavan serkku. Samanthan siivellä Carrie pääsee erilaisiin juhliin, joihin tuntuu kokoontuvan koko New Yorkin kerma. Siellä hän tutustuukin Bernardiin, häntä huomattavasti vanhempaan näytelmäkirjailijaan, joka sykähdyttää Carrieta kovasti. Siitä alkaakin ns. rakkauden täyttämä kesä.

 Aluksi Samantha pyytää minua etsimään toisen kenkänsä. Kun löydän sen pesualtaasta, hän kutsuu minut juhliin. "Voisit yhtä hyvin tulla mukaan, eihän sinulla ole muutakaan paikkaa minne mennä, eikä minua huvita istua lapsenvahtina." "en minä ole mikään lapsi" "Okei, olet untuvikko." Samantha oikoo silkkirintsikoitaan ja ujuttautuu vihreään lycramekkoon."Niin tai näin, sinut on jo ryöstetty. Jos joku sutenööri vielä kidnappaa sinut, en totisesti halua sitä vastuulleni."

Luin kirjan jo toista kertaa, sain tämän vuosi sitten joululahjaksi, ja nyt tuli poimittua tuolta kirjahyllystä jonkinlaisen chick lit innoituksen vallassa. Koska eikös tämäkin kuitenkin ole chick litiä? Ainakin omasta mielestäni, onhan kirja täynnä deittailua, muotia ja muuta asiaan kuuluvaa hattaraa.

Ehkä vielä enemmän pidin Ensimmäinen kesä New Yorkissa kirjasta kuin Carrien nuoruusvuosista, koska tässä päästiin jo vähän enemmän noihin sarjan teemoihin, koska Carrie tutustui kirjassa noihin muihin tyttöihin. Oli myös aika jännittävää lukea, millaiseksi kirjailija on kuvannut Carrien ensimmäiset ajat New Yorkissa.

Pidin kirjasta, se oli sydämellä kirjoitettu ja lämminhenkinen.

****

tiistai 15. tammikuuta 2013

Sisko Istanmäki: Yöntähti


Olen viimeaikoina tehnyt kirjabongauksia useimmiten eri kirjablogeista, Sisko Istanmäen Yöntähti löytyi Sallan lukupäiväkirjasta.

En ole lukenut Istanmäeltä ennen mitään, en edes tuota tunnetuinta, Liian paksu perhoseksi. Jollain tavalla kuitenkin pidin Istanmäen huumoria pilkahtelevasta tavasta kirjoittaa, joten ehkä otan sen projektiksi kunhan taas aikaa uusille kirjoille löytyy.

Yöntähti kertoo viidestä vanhuksesta. Nellistä, Herbertistä, Normasta, Kielosta ja Helmistä, jotka muuttavat vanhalle kyläkoululle, jonka Norma on vuokrannut perintörahoillaan. Vanhukset perustavat kyläkoululle eräänlaisen kommuunin, jonka keittäjänä Nelli toimii.

Sivuja kirjassa oli vain parisataa, mutta silti kirjaa ei todellakaan lukenut nopeasti. Jotenkin lukeminen tökki, eikä vain saanut sitä tavallista innostusta. Jostain syystä kuitenkin kirja oli kahlattava loppuun saakka, ehkä sen takia, miten lämpimästi ja ihanasti Istanmäki näitä viittä vanhusta kuvaa.

Ehdottomasti parasta sisältöä Yöntähdessä olivat pienet sadut, joita oli tekstin välissä muutamia. Ne toivat ihan toista ulottuvuutta tekstiin, ja veivät fantasiamaisella satutunnelmallaan kokonaan toisiin maailmoihin. Erityisesti pidin eräästä sadusta jossa oli kuvattu taivasta ja sitä, millaista siellä on. Satuja olisi saanut olla tekstin seassa enemmänkin.

Normalla on hyvin tärkeä sasia. Hän nostaa näkyville valokuvan. Kuvan talo on iso, kaksikerroksinen ja vankan näköinen. Sen peltikatto kohoaa jyrkkänä korkeuksiin savupiippuineen kaikkineen. Tämä, Norma sanoo, tämä on unelmien talo. Rauhanmäki, se on talon nimi. Entinen kansakoulu, tilava ja kaunis. Tilaa vaikka kymmenelle. Norma nostaa kuvan vielä korkeammalle ja kääntyilee, että kaikki näkevät. änestä on vuosien myötä tullut tukeva. Olihan hän silloin koulussakin muita kookkaampi, mutta nyt hän on todella komea, ja hänen esiintymisensä on varmaa kuin sitä olisi harjoiteltu peilin edessä. Norma ilmoittaa ostaneensa talon ja teettäneensä täyden remontin, ja nyt se on lämmin ja mukava, sen huoneet ovat kodikkaat, kylpyhuone tilava ja keittiö uudenaikainen. Eikä hän unohda mainita, että korjauksiin on kulunut rahaa aivan älyttömästi mutta että jälki on sitten sen mukaista. 
Yhteenvetona sanottakoon, että kirjan aihe oli uusi ja tehty helposti lähestyttäväksi, ja tekstin joukossa olevat sadut olivat varsinaisia helmiä. Joku kuitenkin tökki aika isosti.

**½




sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Rebecca James: Ystävä hyvä


Jälleen yksi kirja jonka joskus poimin blogista, tälläkertaa kyseessä oli Luettuja maailmoja.

Pitkään aikaan en ole lukenut varsinaista jännityskirjallisuutta, ja tämä todella oli sitä psykologista jännitystä. Nuortenkirjaksihan tämä näköjään lasketaan, mutta ihan yhtä hyvin olisin voinut tämän aikuistenkin puolelle laittaa aiheen puolesta, vaikka nuorista toki kirja kertookin.

En mennyt Alicen hautajaisiin. Olin niihin aikoihin raskaana, surusta sekaisin ja suunniltani. Mutta en surrut Alicea. Ei, vihasin häntä silloin ja olin iloinen että hän oli kuollut. Alice oli pilannut elämäni, vienyt minulta sen, mitä rakastin eniten ja särkenyt sen miljooniksi sirpaleiksi, joita ei enää voinut koota yhteen. En itkenyt Alicen kuolemaa vaan hänen tekojaan. Mutta nyt neljä vuotta myöhemmin, kun olen paljon onnellisempi saatuani vimein arjen rullaamaan tyttäreni Sarahin kanssa (oman suloisen mutta niin totisen pikku Sarahini), toivon välillä että olisin sittenkin mennyt hautajaisiin.

Katherine on 17-vuotias tyttö, joka on vaihtanut sekä kaupunkia että nimeä karistaakseen yltään menneisyyden pölyt. Hänen menneisyyteensä kuuluu Rachel sisko, joka raiskattiin ja tapettiin eräiden kohtalokkaiksi käyneiden juhlien jälkeen. Katherine syyttää tapahtuneesta itseään, olihan hän se joka vei Rachelin noihin juhliin. 

Hetken aikaa kaikki näyttää valoisammalta, koska Katherine ystävystyy Alicen, ihanalta vaikuttavan, suositun ja kauniin tytön kanssa. Hän hämmästelee miksi Alice valitsi juuri Katherinen ystäväkseen, koska Alice olisi saanut kenet tahansa. Alice kuitenkin paljastuu vakavasti häiriintyneeksi, ja tytöstä alkaa tulla niitä 'ei-niin-mukavia-puolia' esiin koko ajan enemmän. Mitä kauemmn Katherine Alicen tuntee, sitä enemmän hän tyttöä välttelee. Mutta se ei olekaan ihan niin helppoa.

Kirja vei mukanaan kuin siima. Perinteisille dekkareille psykologinen jännitys on aika hyvä vaihtoehto, ja alan ehdottomasti etsiä näitä tämän kaltaisia kirjoja käsiini enemmänkin, onhan jännitys hylly kirjastossa aika uutta aluetta minulle, uskokaa tai älkää. Vähän ahdistavaa luettavaa kyllä ajoittain, piti melkein välistä ihokarvat pystyssä. Mutta onnellinen oli loppu, kaikesta huolimatta.

***½.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Gayle Forman: Jos vielä jään


Tähän hyvin koskettavaan nuortenkirjaan sain idean muistaakseni jostakin kirjablogista joskus, en vain kuollakseni nyt muista kenen blogi oli kyseessä, valitettavasti.

Kaiken sen jälkeen ei olisi uskonut radion toimivan. Mutta se toimii. Auton sisukset ovat levällään pitkin piennarta. Satasta vastaan tulevan nelitonnisen kuorma-auton törmäys suoraan matkustajanpuoleiseen kylkeen vaikutti kuin atomipommi. Se raastoi ovet irti ja paiskasi matkustajan etupenkin ulos kuljettajan ikkunasta. Se heitti auton alustan tien yli ja repi moottorin hajalle kuin se olisi ollut hämähäkinseittiä. Se lennätti renkaat ja pölykapselit syvälle metsään. Se sytytti palamaan osia bensatanksta, ja nyt pienet liekit nuolevat märkää tietä. Meteli oli hirveä. Se oli kirskuvaa sinfoniaa, pamausten kuoroa, räjähtelevää aariaa ja lopuksi surullista metallin läpytystä, kun lentävä teräs silpoi pehmeitä puita. Sitten hiljaisuus lukuun ottamatta Beethovenin sellosonaatti no 3:a, joka soi yä. Autorado oli pysynyt kuin ihmeen kaupalla kytkettynä akkuun, ja niinpä vain Beethoven rikkoo enää helmikuisen aamun hiljaisuutta.

Mia on 17-vuotias musiikkia rakastava, selloa tosissaan soittava tyttö. Hänen elämänsä on normaalia, siihen kuuluu paras ystävä Kim, sekä ihana punkkari poikaystävä Adam. Adam ja Mia ovat ehtineet olla yhdessä kahden vuoden ajan, mutta nyt muuten niin ruusuiselle taipaleelle on kertynyt piikkejä. Mia on päättänyt pyrkiä opiskelemaan musiikkia arvostettuun Juilliardin musiikkiakatemiaan New Yorkiin, toiselle puolelle maata. Kouluun pääsy ja sen aloittaminen merkitsisi sitä, että Mia olisi kaukana Adamista ja perheestään. Mutta voisiko Mia sanoa ei Juilliardille?

Kuitenkin tielle tulee mutka. Suuri, jyrkkä mutka. Eräänä talviaamuna, kun lumimyrsky yllättää kaupungin ja koulut ovat suljettu, Mia lähtee perheensä kanssa ajelulle, ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu. Tapahtuu onnettomuus, jossa kuolevat kaikki muut perheen jäsenet, ja Mia jää taistelemaan hengestään. Olisiko nuorella tytöllä voimaa jaksaa elämää kun muut perheestä ovat kuolleet?

Kirja kertoo Mian taistelun elämän ja kuoleman välillä, mutta se kertoo myös Mian ja Adamin rakkaustarinan, kauniilla ja herkällä tavalla.

****

Riikka Pulkkinen: Vieras


Paljon tältä odotin, onhan Pulkkinen yksi lempikirjailijoistani, ja varustauduin elämykseen. Kuinkas sitten kävikään?

No jaah. Onhan Pulkkisen kieli mahtavaa, sitä ei käy kiistäminen, ja se on tullut tutuksi jo aiemmista romaaneista. Ehkä juuri kieli ja kirjoitustyyli veikin minut kirjan loppuun, ehkä aiheen perusteella en olisi välttämättä lukenut loppuun asti.

Vieras kertoo Mariasta, papista joka lähtee New Yorkiin pakoon. Pakoon mitä? Omaa uskoaan, sitä kuinka se on pettänyt hänet. Se kertoo myös jossain määrin rasismista, nuoresta Yasmine tytöstä joka vasta harjoittelee suomea, ja kiinnostuu Mariasta ja samalla myös uskonnosta. Se kertoo tarinan Marian kasvusta, johon kuului olennaisena osana anoreksia. Olen lukenut useita syömishäiriötä käsitteleviä kirjoja, ja tämä oli kieltämättä erilainen, onhan Marian anoreksiaan uskonto yksi suurimmista selityksistä.

Vieras on hyvin uskontopainotteinen, siitä miinusta. En ole erityisen uskonnollinen ihminen, enkä ole ikinä ennen lukenut uskontopainotteista kirjallisuutta. Kerta se on ensimmäinenkin, mutta tätä ei tule tapahtumaan kyllä usein. Jos enää koskaan.

Sunnuntaina lähdin. Minun oli tarkoitus vain mennä kotimatkalla rantaan katsomaan laivoja, mutta ostinkin lipun. Aamulla hoidin jumalanpalveluksen niinkuin kuuluu. Olin saarnavuorossa, lausuin seurakunnalle ajankohtaan sopivia sanoja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeisistä päivistä. Kuuntelin itseäni etäältä. Näin tuttuja kasvoja, ihmisten jotka anelivat minun kauttani anteeksiantoa ja voimaa.

Kielestä ja kirjallisesta tyylistä pisteitä, uskonnollisuudesta ei.

***

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Kira Poutanen: Rakkautta Borealis

Eli vähän chick lit blingblingiä keskelle pimeintä talvea. :)

Kira Poutasen Rakkautta Borealis on neljäs Lara Autio romaani, olen lukenut ne kaikki ja pidän suuresti. Olen tainnut lukea myös kaikki muut Poutasen kirjat, joista yksi suuri suosikkini on nuorten kirja Ihana Meri.

"Lapponia, tämä on Lapponia! Lal-lal-laa!" Me lähdemme Ericin kanssa lomalle Suomen Lappiin. Tat-ta-daa! Eikö olekin upeaa? Eric ei kyllä tiedä vielä tästä kuviosta mitään, mutta hänkin ihastuu ajatukseen heti, kun kuvailen vähän revontulia ja tunturien hehkua, noitarumpuja, poronkäristyksiä, puolukoita ja muita, olen siitä varma. Eric on siis rakkaani (sen kai kaikki jo tässä vaiheessa tietävät, sen verran paljon olen hänestä viime aikoina jauhanut), hän on ranskalainen sulhaseni, tai siis tuleva sulhaseni, ainakin toivottavasti... no enivei tästä enemmän myöhemmin. Eric ei ole koskaan käynyt Suomessa, vaikka olemme olleet yhdessä jo vaikka kuinka kauan (yhteensä ainakin vuoden, vaikka välissä olimme erossa ja minä menin New Yorkiin - Erickin kyllä tuli sinne, tai siis enivei...). Ja pakkohan hänen on tavata vanhempani jos haluan mennä naimisiin hänen kanssaan (eikö tästä ole olemassa joku säädös virallisissa parisuhdesäännöissä tai jotain?). 

Lara on kaksikymmentäkah... tai siis aikuinen nainen, joka asuu Ranskassa poikaystävänsä Ericin kanssa.  Hän on muotisuunnittelija, tosin vielä ilman töitä oleva, joka keksii Lapin matkan aikana aloittavansa työt erämatkojen suunnittelijana, Lara Borealiksena. Eihän kunnon lomamatkaa, edes Lappiin, voi naisella olla ilman skumppaa, manikyyriä ja karaokea?

Mutta tärkeimpänä Laran mielessä on kuitenkin saada Eric vimeinkin kosimaan. Se ei tosin ole helppoa, koska Eric ei tunnu haluavan naimisiin. Se ei kuitenkaan estä Laraa suunnittelemasta häitä, morsiuspukua, häälahjalistoja ja häämatkaa. Koska jos Lara suunnittelisi kaiken valmiiksi, ja saisi Ericin kosimaan, niin sulhasen ei tarvitsisi kuin ilmestyä paikalle häihin... Kaikki ei mene kuitenkaan ihan niin helposti.

Koska Ericin sydän tuntuu olevan yhtä jäässä kuin Lara käytyään avannossa uimassa, löytää neuvokas nuori nainen siideri huppelissa lohduttajakseen itse joulupukin hotellin baarista. Kaikki tuntuu menevän vain mutkikkaamaksi kun Eric näkee Laran laulamassa joulupukin kanssa karaokea, ja antamassa suukkoa joulupukin partaan.

Kirjaa lukiessa nauroin monta kertaa ääneen, oli Laran ajatuksen juoksu niin nopeaa ja mukaansa tempaavaa. Täynnä blingblingiä ja kimallusta, eikä Lara Autiota turhaan sanota Himoshoppaajan ja Bridget Jonesin pikkusiskoksi.

****



Kirjastoauto päivä.


Tänään oli pitkästä aikaa kirjastoauto päivä. Käyn siis kerran viikossa kirjastoautolla, se kun kiertää tässä ihan lähellä, lisäksi käyn Joensuun kaupunginkirjastossa vähän harvemmin. Nyt kirjastoauto oli ollut lomalla, kolme viikkoa taisi olla minulla täysin kirjastotonta aikaa. Ei kovin usein tällaista satu. :)
 

Löytöjä tein, ja varauksia sain. Tässä muutamia, mitä otan kyllä käsittelyyn myös täällä blogissa:

Waris Dirie: Aavinkon kukka
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys
Jari Tervo: Layla
Tuija Lehtinen: Tuhansien aamujen talo
Markus Zusak: Kirjavaras
Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Eli aika kasa tuli taas hankittua. Seuraava kirja taitaakin olla Kira Poutasen Rakkautta borealis, vaihteeksi chick litiä.

Carita Forsgren: Jänistanssi

Ystäväni kysyi minulta, että olenko ehkä hakenut kirjaston sivuilta hakusanalla jänis, kun on ollut niin monta jänis aiheista teosta luvussa viime aikoina. Niinkuin on muuten ollutkin, Kerjäläinen ja jänis, Kani nimeltä jumala, sekä nyt tämä. Jännittävä yhteensattuma. :) Kuitenkaan tässä kirjassa eivät jänikset olleet suuressakaan roolissa, nimi on vetävä kyllä.

Tiia, odotan täällä lumen alla paluutasi. Tiedän, että tulet takaisin. Näin sen silmistäsi, kun katsoit minuun viimeisen kerran. Tiesitkö, että kellertävät pilkut täplittävät vihreitä silmiäsi? Ehkäpä tiedät. Katselethan kasvojasi kylpyhuoneen peilistä aina välillä aivan läheltä, senttimetrin päästä. Tarkkailet ihokarvoja ja merkkejä finneistä huokosissasi, nyppäät pinseteillä irti sen sinua ärsyttävän karvan poskesi muuten tasamuotoisessa luomessa. Muotoilet kulmakarvojasi. Irrotat kärsivällisesti ripsivärin paakkuja joka ikinen ilta. En koskaan ymmärrä, miten te naiset jaksatte. 

Niin, se oli taas dekkarin vuoro. Pitkään on tämäkin odottanut lukua, mutta taas tuli todettua että hyvää kannattaa odottaa. Päivässä tämänkin taas ahmaisin, mutta toisaalta, Jänistanssi olikin aika nopea lukuinen kirja.

Väittäisin päähenkilöksi Tiiaa, johon itse samaistuin. Kertojat kuitenkin vaihtelevat usein, mutta se ei tee kirjasta sekavaa, ei ollenkaan, eri näkökulmat vain täydentävät toisiaan.

Tiia työskentelee animaatiostudiossa, jossa työskentelevät myös kaksi muuta kirjan ns. päähenkilöä, Tiian poikaystävä Samuli ja ystävä Kaisa. Suhde Samuliin alkaa kuitenkin rakoilla, kun Tiia alkaa saada kummallisia tekstiviestejä ja tietää että häntä seurataan. Onko vain kuvitelmaa että seuraaja olisi Samuli?
 
Trillerimäisestä dekkarista kun on kyse, en ala spoilata pahemmin loppuratkaisua, kiinnostuneiden kannattaa kokeilla kirjaa itse. Forsgrenin teksti on mukavasti eteenpäin menevää, enkä malttanut mennä nukkumaan kun tahdoin vain lukea kirjan loppuun. Sen verran sanottakoon, että loppuratkaisua en olisi osannut kuvitella...

***

maanantai 7. tammikuuta 2013

Haruki Murakami: Norwegian wood

Norwegian Wood oli ensimmäinen luku kokemukseni Haruki Murakamilta, enkä ymmärrä minkä takia olin onnistunut lykkäämään näinkin pitkään tähän upeaan kirjailijaan tutustumista. Kirja vei mukanaan ensimmäisestä sivusta alkaen, ja sitä joutui ahmimaan niin automatkalla kuin bussipysäkillä kylmässäkin. Pidin siis kirjasta.

"Mitä sinulle kuuluu?" Midori kysyi. "Hyvää", sanoin. "Joo, siltä tosiaan näyttää.", hän sanoi. "Nythän on kevät ja kaikki on ihanaa" sanoin. "Ja olet pannut tuon soman puseron, jonka tyttöystäväsi on neulonut sinulle." Olin aivan äimänä. Vilkaisin viininpunaista puseroan. "Mistä sinä tiesit?" "Voi kun sinä olet rehellinen", Midori sanoi. "Arvasin tietysti! No, kerro nyt. Mikä sinua vaivaa?" "En tiedä. Yritän vain saada vähän uutta intoa elämään." "Muista, että elämä on suklaarasia." Pudistin päätäni muutaman kerran ja katsoin Midoria. "Ehkä tämä johtuu siitä etten ole kovin fiksu, mutta välillä en ymmärrä mitään sinun puheistasi." "Tiedät varmaan ne rasiat, joissa on erisorttisia konvehteja, mutta vain osa niistä maistuu hyviltä. Sieltä syö vain ne hyvät suklaata ja jättää kaikki pahat. Sitä minä ajattelen aina, kun elämässä tulee eteen vaikeita asioita. Ajattelen, että nyt minun täytyy vain hotkaista pahat konvehdit ja kaikki on taas hyvin. Elämä on suklaarasia." "Tuota voisi jo kutsua filosofiaksi." "Mutta se on totta. Tiedän sen omasta kokemuksesta."

(Tuo oli yksi lempikohdistani kirjassa.)

Kirjaa sanotaan rakkaustarinaksi, jota se tietenkin tavallaan onkin. Mutta ehkä enemmin sanoisin että se on jonkinlainen tarina siitä, kuinka Toru Watanabe, Tokiossa yliopistossa opiskeleva nuori poika,  kasvaa aikuiseksi. Vaikkei kirjassa kerronta tapahdukaan niin hirveän monen vuoden ajalta, niin Watanabe ennättää silti kasvaa ihmisenä paljon.

Norwegian Wood tarkoittaa Beatlesin samannimistä kappaletta, jonka kuulessaan Watanabe palaa mielessään Naokon luokse. Naokon, joka on Watanaben ensirakkaus ja suuren intohimon kohde. Naokon, johon Watanabe jo aiemmin nuoruudessaan tutustui Kizukin kautta, joka oli hänen paras ystävänsä.

Siinä missä Naoko on hauras, hiljainen ja ongelmainen, on Watanaben toinen rakkauden ja intohimon kohde Midori eläväinen, todellinen ja lähellä. Watanabe ei kuitenkaan osaa päättää, josta muodostui minulle pieni äkäisyyden tunne. "Päätä nyt, valitse, ota se!" Mietin, ja koska samaistuin henkilöistä parhaiten rivosuiseen Midoriin, olin hänen puolellaan.

Kirja on surullinen rakkaustarina. Ihan vain sen takia että loppu on surullinen. Muuten se on humoristinen, välillä ääneenkin naurattava. Upea. Sanallisesti lahjakas Murakami osaa todella kirjoittamisen taidon, ja on onnistunut luomaan henkilöt helposti samaistuttaviksi ja toden tuntuisiksi.

****


(Siirryin tähtiin koska se on yksinkertaisesti helpompaa.)

perjantai 4. tammikuuta 2013

Heli Kruger: Olen koskettanut taivasta

Löysin joku aika sitten Krugerin sattumalta kirjaston hyllystä, ja kiinnostuin takakannen perusteella saman tien. Ja onneksi bongasin tämän kirjan, olikin todella miellyttävä lukukokemus. Tosin, niin kuin lukijat ovat saattaneet huomata, ei täällä erityisen huonoja luku kokemuksia olekaan, ehkä sen takia että jos kirja vaikuttaa huonolta niin en viitsi sitä kahlata läpi.

Sinä olet suudellut selkääni siivet. Sinun pehmeiden huultesi kosketuksesta siivet ovat kasvaneet ohuesta selkänahastani ylväästi kohti taivasta. Uuden lumen valkoiset ja hohtavat, niin kuin oikeilla enkeleillä. Mutta minä olen peloissani, sillä kultaisen kruunun kultaisia hileitä varisee joka askeleella, jonka uskallan ottaa sinua kohden. Kimalteleva pöly rapisee hartioista selkääni ja siivilleni, jotka tuntuvat äkkiä painavilta, enkä pysty enää liikuttamaan niitä taivaan sinistä kantta vasten. 

Venla on pituushyppääjä, yksi Suomen suurimpia toivoja olympiajoukkueessa. Paineet ovat kovat, täytyisi pärjätä, olla Suomen kansalle ylpeyden aihe, opiskella, ja samalla piilotella sitä Suurta Rakkauttaan, jonka Venla deittipalstan kautta löysi. Rakkautta täytyy pitää piilossa, sillä kukaan rakkauden kohdetta Inkaa, ja Venlan parasta ystävää Tuulia lukuunottamatta ei tiedä että Venla on lesbo.

Olen koskettanut taivasta kertoo siis urheilu maailmasta, mutta ennen kaikkea se kertoo rakkaudesta. Siitä kuinka rakkautta täytyy piilotella, kun joutuu ajattelemaan että se on jotain kiellettyä. Henkilöt ovat hyvin luotuja, ja itse samaistuin ehkä parhaiten juuri Venlaan.

Kruger on itsekin huippu-urheilija, hän on entinen pituushyppääjä sekä kolmiloikkaaja, joka nyt myöhemmin on ruvennut kirjailijaksi. Toinen Krugerin romaani on Pidä minusta kiinni, johon aion myös tutustua.

Sinä yönä en saanut unta. Makasin sängyllä ja tuijotin hämärän makuuhuoneen kattoon. Ajatukset sinkoilivat edestakaisin. Mietin Inkaa ja hänen kirjoittamiaan kirjeitä, joita olin illalla vielä uudestaan lukenut. Minä kuvittelin hänen kasvonsa, kauniin pehmeän vartalonsa, ja näin miten huolettomasti hän liikkui huoneen poikki. Matkasin mielikuvituksessani hänen työpaikalleen, näin hänet välituntivalvojana lumisen koulun pihamaalla, jossa lumipallot sinkoilivat miinoina askelten jäljessä.

Kerronta on sujuvaa, soljuvaa, ja jopa vähän runollisvaikutteista. Tätäkään kirjaa ei malttanut melkein laskea käsistään, koko ajan oli sellainen olo että vielä yksi luku, sitten teen hetken jotain muuta. Mutta sittenkin vain hetken, ja oli pakko jatkaa.

9+

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Cassandra Clare: Luukaupunki

Luukaupunki on Cassandra Claren Varjojen kaupunki trilogian ensimmäinen osa. Myös toinen osa on lainassa, ja vaikka en sitä aio heti putkeen lukeakaan, niin ehdottomasti se on lukulistallani tulossa.

Neil Gaimania lukuunottamatta en ole ikinä, siis ikinä, lukenut fantasiaa. En edes nuorten fantasiakirjallisuutta, enkä edes Tolkienia. Aukko sivistyksessä varmaankin, mutta en ole ikinä kiinnostunut siitä. Yrittänyt kyllä olen joskus, ehkä senkin aika vielä tulee jonakin päivänä.

Joka tapauksessa, kurkkiessani kirjaston sivuilta lainatietojani, huomasin että tässä kirjassa oli varauksia, joten se piti lukea alta pois. Myöskin eräpäivät häämöttävät useammassa kirjassa, joten niitä täytyy lukea ennenkuin pääsee lukemaan joululahjakirjoja.

Otin Luukaupungin mukaan "bussilukemiseksi", kun lähdin käymään kaupungissa. En tiennyt kirjasta juuri mitään, olin bongannut sen jostain blogista, eikä odotuksia oikeastaan ollut. Ja kuinkas kävikään? Koukutti ihan täysin! Sivuja oli kohtalainen määrä, yli neljäsataa, mutta ahmin kirjan aika nopeasti. Ei meinannut malttaa laskea käsistään.

Luukaupunki kertoo 15 - vuotiaasta Clary Fraysta, joka huomaa näkevänsä asioita joita muut eivät näe, ei edes hänen paras ystävänsä Simon. Esimerkiksi tapahtumaa, josta kirja alkaa, surmaa eräällä klubilla. Samoihin aikoihin Claryn äiti mystisesti katoaa, ja Claryn ja hänen äitinsä yhteinen ystävä käyttäytyy kovin omituisesti.

Clary tutustuu varjometsästäjiin, ja huomaa myöhemmin että myös hänessä virtaa varjometsästäjän verta. Hän ystävystyy kolmen nuoren varjometsästäjän kanssa, ja huomaa pian että ilmassa on väreilyä kun hän on Jacen , erään varjometsästäjän kanssa kahden. Mikään ei kuitenkaan ole kovin yksiselitteistä...

Kirja vilisee demoneja, hylkiöitä, ihmissusia, velhoja ja kaikenlaisia alamaailman otuksia, ja myöskin termejä joiden perässä ei oikein tahdo aina perässä pysyä. Toimintaa ainakin riittää! Kuitenkin, koska kyse on nuortenkirjasta, on mahdutettu mukaan hitunen romantiikkaa, sekä tietenkin muita ihmissuhteita.

Vaikka en ole tosiaan ennen lukenut fantasiaa, ja mukana oli ehkä alussa hitunen ennakkoluuloja, niin pidin kirjasta, ja aion kyllä lukea koko trilogian.

9.