keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Ikuisesti merkitty
Emelie Schepp 
Suomentanut Hanna Arvonen
381 s. 
2017
HarperCrime








Arvostelukappale kustantajalta


Emelie Scheppista ja hänen dekkarisarjan avauksestaan on kirjoitettu jo useammassa kirjablogissa ja se sai hyvin positiivisen arvion myös Helsingin Sanomissa. Suljettuani Ikuisesti merkityn kannet mietin hetken ja totesin: en ihmettele. Ikuisesti merkitty on monelta suunnalta katsottuna ihan hemmetin hyvä kirja.

Emelie Schepp tutututti minut Jana Berzeliukseen, syyttäjään joka pääsee (vai joutuu?) Ikuisesti syytetyssä tiukasti osaksi poliisitutkintaa. Maahanmuuttoviraston johtaja löydetään kuoliaaksi ammuttuna olohuoneestaan ja epäilyten joukossa on hänen vaimonsa. Tutkinnassa on kuitenkin useampikin iso mutta kuten se että talosta löydyy lasten kädenjälkiä - talosta jossa ei lapsia asu. Kun sitten muutamaa päivää myöhemmin rannalta löytyy ase ja aseen luota nuoren pojan ruumis jolla on tapettu myös aiemmin kuollut uhri ollaan yhä syvemmällä rikosten maailmassa. Ja yhä syvemmälle tuohon maailmaan ajautuu myös Jana.

Mai totesi Kirjasähkökäyrä -blogissaan uuden dekkaritähden syttyneen. En voi kuin yhtyä tähän mielipiteeseen sillä Emilie Scheppillä on selkeästi hallussaan kyky luoda vetävä, koukuttava dekkari. Jännityksen lisäksi Ikuisesti merkitystä löydyy kaipaamaani persoonallisuutta ja tuoreutta jonka lasken hyveeksi varsinkin meille joille dekkarit ovat tuttuja. Vaikka pidän myös dekkareissa sellaisesta "tutusta ja turvallisesta" niin ei sitäkään jaksa loputtomiin. Tarvitaan myös tällaista kuin Emilie Schepp joka on persoonallinen.

Persoonallisuutta Ikuisesti merkittyyn tuo jo Jana Berzelius. En voi sanoa ainakaan välittömästi ihastuneeni Janaan hahmona, hän on nuori ja todella älykäs mutta kovin, kovin kylmä. Janaa ei nimittäin hätkähdytä oikeastaan mikään mikä vastaan tulee. Mutta Ikuisesti merkityn edetessä Janastakin löytyy inhimillisyyttä, sellaisia piirteitä jotka saivat minut lämpenemään enemmän tälle hahmolle. Sekin kertoo paljon Ikuisesti merkitystä: Schepp on luonut sarjan päähenkilöstä sellaisen joka avautuu lukijalle pikku hiljaa ja uskon sarjan edetessä Janan puhkeavan vielä omalla tavallaan "kukkaansa", varsinkin meitä lukijoita ajatellen.

Ja sitten Scheppin rakentama juoni. Siitä ei koukkuja puutu. Ei puutu vauhtiakaan, enkä aivan herkimmille lukijoille lähtisi Ikuisesti merkittyä suosittelemaankaan: mutta meille dekkariketuille, meille tämä kirja on tullut kuin lahjana... taivaalta? Vaikka niin. Sain yllättyä kirjan edetessä useaan kertaan joka on minulle ja varmasti monelle muullekin dekkariketulle hyvä asia. Yllättävyys ja hätkähdyttävät ratkaisut, sen Schepp näköjään osaa.

Käännös on kertakaikkiaan onnistunut. Hanna Arvonen on tullut tutuksi minulle jo useammasta käännöskirjasta ja hänestä on hiljalleen muodostumassa nimi jonka näkeminen suomentajana ilahduttaa kovasti. On mukavaa että on sellaisia "takuukääntäjiä" joihin luottaa ja joiden suomennokset tekevät lukukokemuksesta todella hyvän. Arvonen on yksi sellaisista!

Kuten jo aiemmin mainitsin, Ikuisesti merkitty on meille dekkariketuille, lukijoille jotka emme kaihda vauhtia ja nopeita käänteitä dekkarilta. Miten mahtavaa onkaan tietää että tämä on sarjan aloitus - odotan jo jatkoa!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Maailman luonnollisin asia
Mikko Rimminen
393 s. 
2017
Teos









Arvostelukappale kustantajalta


Fanityttö-86 täällä taas, hei. Olen ihaillut tavattomasti Mikko Rimmistä siitä lähtien kun luin Nenäpäivän ja faniuteni saavutti huippunsa kun rakastuin Pussikaljaromaaniin. Hippa ei tuottanu pettymystä ja tässä sitä ollaan, kirjoittamassa Rimmisen uusimmasta romaanista. Käteni hieman vapisevat näppäimistöllä sillä kirja oli jotain hurjaa. Jotain hurjan erikoista ja jotain hurjan upeaa. Löydänkö sanoja?

Mistä Maailman luonnollisin asia kertoo? Se kertoo Ernstistä, Berliinissä asuvasta miehestä joka käy töissä jonkinlaisessa virastossa. Erns on jokamies, tavallinen tyyppi joka sattuu vain eräänä päivänä törmäämään työpaikkansa kellarissa sijaitsevaan eräänlaiseen kuutioon. Ernstin elämässä alkaa yhtäkkiä tapahtua.

En ole ehkä ainoa Maailman luonnollisimman asian lukija joka kirjan aloitettuaan miettii "mitähän kettua?". Niin ajattelin, mietin että mitähän se Mikko tällä kertaa on keksinyt. Onneksi oli hyvää aikaa lukea ja päätin ottaa kunnolla ajan kanssa selvää mistä tässä on nyt kyse.

Rinnakkaistodellisuudet, ihmismielen rajojen ulkopuolelle hyppääminen. Vau.

Varustauduin isolla kahvikupilla ja pienillä eväillä sohvannurkkaan ja aloin lukea. Seuraavan kerran kun havahduin Maailman luonnollisimman asian parista oli aikaa vierähtänyt tunti ja kahvi jäähtynyt. Mitä tästä voimme päätellä? Rimminen oli ottanut minut vertaiskuvainnollisesti syleilyynsä, hän oli avannut minulle oven tämän kirjan maailmaan. Maailmaan joka oli erikoinen, sillä tavalla erikoinen että hymyilen yhä sitä muistellessani ja pudistelen ihailevasti päätäni. Fanityttö-86 ei ollut taaskaan väärässä odottaessaan tältä kirjalta paljon.

Maailman luonnollisin asia on erilaista Rimmistä ja olen tavattoman onnellinen että hän on päättänyt ottaa askeleen tuntemattomaan, hypätä aitojen yli ja ottaa minut lukijana sinne mukaan. Varmasti kaikki tämän kirjan lukijat eivät tuota aitaa ylitä mutta ne joille tämä aukeaa - nautitte!

En edes väitä että Maailman luonnollisin asia olisi kaikkineen auennut minulle täydellisesti, että olisin ymmärtänyt jokaisen pienimmän yksityiskohdankin. Rimmisen ajatus ja kynä kulkee hirmuista vauhtia (tai sormet näppäimistöllä) ja tällainen lukijareppana jää toisinaan pohtimaan että mitähän nyt...? Kaikkea en jäänyt pitkiksi ajoiksi pohtimaan eikä se kokonaisuutta haitannut, pysyin kyydissä hienosti.

Fanityttöyteni on vankkumatonta, ihailen Maailman luonnollisimman asian jälkeen Mikko Rimmistä vielä enemmän. Rimmisen taiturointi kielen kanssa on mahtavaa ja kun hän on nyt uskaltanut vielä ottaa tämän hypyn tuntemattomaan, rinnakkaistodellisuuteen... Sanani ovat lopussa.

Maailman luonnollisin asia on osa #satasuomalaista2017 -haastetta.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo #hyllynlämmittäjä

Aikamatkustajan vaimo
Audrey Niffenegger
Suomentanut Paula Korhonen
652 s. 
2005
Gummerus











Aikamatkustajan vaimo sopi täydellisesti #hyllynlämmittäjä haasteeseen sillä se on nököttänyt hyllyssäni jo pidemmän aikaa. Löysin Niffeneggerin romaanin jo jokin aika sitten antikvariaatista, oikeastaan tietämättömänä siitä miten paljon kirjasta onkaan pidetty. Kirjan nimi oli toki tuttu ja se vetikin minua puoleensa - kirjan mahtavan kannen lisäksi. Vasta sittemmin olen saanut lukea miten paljon tähän romaaniin on rakastuttu ja luettuani Aikamatkustajan vaimon en ihmettele lainkaan. Tässä on todella taikaa!

Aikamatkustajan vaimo kertyy Henrystä jonka geeneissä on mystinen häiriö: hän nimittäin pystyy liikkumaan ajassa. Henry tempautuu ajassa niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin ja aiheuttaa toisinaan hieman hämminkiä, kummallisia tilanteita joista syntyy niin iloa kuin sotkujakin - ja myös tilanteita joissa sydän on särkyä. Aikamatkustajan vaimo kertoo Henryn ja hänen vaimonsa Claren tarinan joka alkaa Claren lapsuudesta pariskunnan tavatessa - kummallisella tavalla.

Aikamatkustajan vaimo on lukuromaani josta nautin alusta loppuun. Olen tainnut aiemminkin sanoa: suhtaudun hieman arastellen paksuihin romaaneihin. Usein mietin että mitä jos tämä ei kannakaan loppuun saakka, entä jos innostun alussa mutta sitten innostus tarinaa kohtaan laimenee... Läheskään aina näin ei paksujen kirjojen kanssa käy, tämä on vain yksi kummallinen ennakkoajatukseni joita välillä pohdin. Onneksi sentään aika usein tartun kiinnostaviin, paksuihin kirjoihin, sillä niistä löytyy aivan yhtä lailla aarteita kuin ohuemmistakin kirjoista. Aikamatkustajan vaimo oli varsinainen aarre, enkä ihmettele että monet ovat nimenneet sen yhdeksi lempikirjoistaan.

Minä pidän aikamatkustusta käsittelevistä asioista. Pidän tavattomasti. Se on ajatuksena kiehtova ja mietin aina toisinaan mihin aikaan haluaisin itse matkustaa jos se olisi mahdollista (vastauksena, ei, en tiedä vieläkään. Mielipiteeni vaihtelee alituiseen.). Ei siis ihme että Niffeneggerin romaanin nimi jo houkutteli, vaikken olisi etukäteen tiennyt kirjasta yhtään mitään.

Aikamatkustajan vaimo on kaunis rakkaustarina, se on sillä tavalla kaunis ettei se ole tippaakaan siirappinen. Paikoin humoristinen, hymyn huulille tuova, lämmin ja inhimillinen. Rakkaustarina jota voi huoletta suositella kaikkien luettavaksi, myös sellaisten joita ei romantiikka kirjallisuudessa niinkään kiinnosta. Minua kiinnostaa fiktiivinen romantiikka tavattomasti ja kun tässä kirjassa oli mukaan saatu vielä Henryn geenien tuoma aikamatkustus... Oi että. Tämä meni heittämällä lempikirjojeni listalle ja jää hyllyyni aarteiden joukkoon.

Jos et ole vielä lukenut Aikamatkustajan vaimoa, lue tämä ihmeessä. Jos hyvät lukuromaanit ollenkaan ovat sinun makuusi niin saatat hyvinkin rakastua.





 

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki

Hylättyjen lasten kaupunki
Briitta Hepo-oja
202 s. 
2017
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta


Pidin Briitta Hepo-ojan kaksi vuotta sitten ilmestyneestä Siilin kuolemasta tavattoman paljon, kirjan samanaikaiset herkkyys ja voimakkuus palasivat mieleeni palattuani bloggaukseeni kirjasta. Pidin Siilin kuolemassa herkkyyden lisäksi Hepo-ojan tyylistä kirjoittaa ja hihkaisinkin innosta huomattuani Myllylahden katalogissa Hylättyjen lasten kaupungin.

Siilin kuolema oli nuortenkirja mutta nyt Hepo-oja suuntaa kirjansa hieman nuoremmille. Vai suuntaako, sillä mielestäni Hylättyjen lasten kaupunki on aivan yhtä paljon lastenkirja kuin meille kaikille, maagisen realismin ja salaperäisyyden ystäville.

Hylättyjen lasten kaupunki alkaa kun Mikon äiti jättää poikansa metsänlaitaan. Äiti on ollut aina hieman ailahteleva mutta nyt hän on päättänyt asettaa parisuhteen poikansa edelle. Mikko ei oikein tiedä mitä tehdä ja lähtee harhailemaan metsään - ja löytää sieltä kummallisen kaupungin. Kaupungin jossa ei ole ollenkaan aikuisia, vaan toinen toistaan persoonallisempia lapsia. Huntuihin pukeutunut Karpalo ja hieman vihamielisen oloinen Pekka ovat vain esimerkkejä hylättyjen lasten kaupungin asukkaista, joiden kanssa Mikko onneksi hiljalleen ystävystyy. Kaikkein vankimmaksi ystävyyssuhteeksi muodostuu kuitenkin ystävyys Olan kanssa, pienen pojan joka ilmestyy kaupungin laidalle. Olasta tuleekin Mikolle pikkuveli.

Hylättyjen lasten kaupunki on syvällinen ja jollain tapaa koskettava kirja samaan aikaan kun se on tällaisen maagiseen realismiin haksahtaneelle lukutoukalle jotain mitä ei voi laskea käsistään. Sillä hylättyjen lasten kaupunki ei ole vain paikka jossa lapset elävät ilman vanhempia, vaan kaupungissa myös tapahtuu outoja: vieraskirjakin on kirottu. Kaiken lisäksi kaupungin lähellä on saari jossa asuu hirviö, hirviö jonka nimeä ei saa sanoa ääneen.

Odotukseni olivat Hylättyjen lasten kaupungin suhteen todella korkealla, sen voin sanoa. Voin sanoa myös täydestä sydämestäni sen etten joutunut pettymään, en lainkaan. Briitta Hepo-oja osaa kirjoittaa taianomaisesti, niin maagisesti että todella pääsin tuohon salaperäiseen kaupunkiin noiden ihanien lasten kanssa. Se on taito jota arvostan, varsinkin tällaisen spefikirjallisuuden kanssa. Samaan aikaan kun Hylättyjen lasten kaupunki oli jotain johon kirjailija on todella käyttänyt mielikuvitustaan on se kuitenkin myös paikka joka muuttui toden tuntuiseksi kirjaa lukiessani.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, ei Hylättyjen lasten kaupunki ainoastaan lapsille ole (kirjaa suositellaan yli 8-vuotiaille ja tuossa olen samaa mieltä). Se toimii yhtä lailla myös nuortenkirjana ja uskon meistä aikuisista lukijoista löytyvän runsaasti sellaisia joille Hylättyjen lasten kaupunkia voin suositella hymyssä suin.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Mikael Bergstrand: Omenalaakson guru

Omenalaakson guru
Mikael Bergstrand
Suomentanut Sanna Manninen
428 s. 
2017
Bazar








Arvostelukappale kustantajalta


Mikael Bergstrand on tuonut minulle paljon hyvää mieltä. Sarja jonka Omenalaakson guru päättää, on sellaista hyvänmielen kirjallisuutta jota aina välillä tarvitaan, jota ilman en voi olla. Siitä huolimatta että tämä trilogian päätösosakin on humoristinen romaani joka tuo hyvän mielen, on siinä kuitenkin syvällisiä ja tärkeitä pointteja jotka tekivät siitä vielä "suuremman" lukuelämyksen.

Bergstrandin lukijoille Omenalaakson gurussa päärooleissa olevat Göran ja Yogi ovat tuttuja tyyppejä. Göran on keski-ikäinen ruotsalainen mies jonka elämä ei ole aivan mallillaan. Vuoden kestänyt parisuhde alkaa sekin rakoilla kun naisystävä syyttää Görania sitoutumiskammoiseksi. Alkoholi maistuu, rahaa ei pahemmin ole eikä töitäkään löydy. Onneksi on Yogi, aina positiivinen intialainen ystävä joka saapuu yllättäen Ruotsiin tarkoituksenaan edistää tekstiilinvientibisnestään. Miehet päätyvät asuttamaan Göranin äidin uuden miesystävän taloa, Göranin toimiessa talonvahtina. Yogi saa pian paljon ystäviä mutta kaikkia ulkomaalainen vieras ei oikein miellytä.

Siitä huolimatta että kyseessä on sarja, toimii Omenalaakson guru muiden osien lailla aivan varmasti myös itsenäisenä romaanina. Minä tutustuin Göraniin jo sarjan aloitusosan, Delhin kauneimpien käsien, kautta ja se mistä ennen kaikkea tuossa kirjassa pidin oli Göran. Se, miten Göran tuossa sarjan aloitusosassa kasvaa ihmisenä, miten keski-ikäisestä kaavoihin kangistuneesta miehestä tuli vaikeitakin tilanteita kaihtamaton herrasmies. Mutta mitä on tapahtunut? Tuntuu että Omenalaakson gurun alussa ollaan lähestulkoon siinä pisteessä mistä Delhin kauneimmat kädet lähti. Voi Göran, voi Göran... Mutta tälläkin kertaa: Yogin seura tekee Göranille ihmeitä ja suuri osa tämän surkeudesta karisee intialaisen ystävän seurassa.

Eli samaan aikaan kun Omenalaakson guru on positiivinen, hyvää mieltä tuova feelgood-romaani, se on myös kirja ystävyyden voimasta ja siitä mitä kaikkea hyvä ystävä voi elämään tuoda. On se ihmeellinen juttu, tuo ystävyys! Siinä missä sarjan aloitusosassa minuun teki vaikutuksen Göran, nyt hymyn kasvoille toi Yogi. Tuo mahtava, iloinen ja positiivinen mies jonka kanssa istahtaisin rupattelemaan milloin tahansa.

Haikeiden jäähyväisten jälkeen toivon kaikkea hyvää Göranille ja Yogille, teihin oli mahtavaa tutustua! Ja sinä, lukutoukka - jos kaipaat palasta hyvää mieltä ja vierasta kulttuuria, suosittelen tätä sarjaa.

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Oonko ihan normaali? 
Holly Bourne
Suomentanut Kristiina Vaara
412 s. 
2017
Gummerus








Arvostelukappale kustantajalta


Mielenterveysongelmat ja feminismi. Ne kaksi asiaa nousivat minulle päällimmäisiksi Holly Bournen nuortenromaanista Oonko ihan normaali? ja nuo kaksi asiaa toivottavasti herättelevät, suoraan sanottuna ravistelevat ajattelemaan myös kirjan kohderyhmää.

Holly Bourne kirjoittaa Eviestä, 16-vuotiaasta tytöstä joka taistelee pakko-oikeistata häiriötä vastaan. Hän on taistellut sitä vastaan kolmen vuoden ajan ja aloittaa nyt uudessa koulussa - eikä mitään muuta halua kuin että ihmiset suhtautuisivat häneen kuin normaaliin ihmiseen. Uuden koulun myötä kuvioihin tulevat myös deittailu ja uudet ystävät, jotka tuovat Evien arkeen niin iloa kuin pettymyksiäkin.

Oonko ihan normaali? on kirja joka täytyikin kirjoittaa. Minun mielestäni mielenterveysongelmista ei kirjoiteta varmaankaan koskaan tarpeeksi, etenkään nuorille. Oonko ihan normaali? puhuu kaikkien mielenterveysongelmien, ei ainoastaan pakko-oireisen häiriön puolesta. Se puhuu sen puolesta, miten moni tahtoo enemmän kuin mitään olla normaali, tajuamatta miten hölmöä se oikeastaan on. Mikä on normaali? Kuka meistä on normaali, ihan tavallinen? Miten se määritellään? Mutta silti ymmärrän Evietä, ymmärrän aika hyvinkin.

Eikä Oonko ihan normaali? käsittele pelkkiä mielenterveysongelmia. Se on myös kirja feminismistä ja miten raikkaasti ja railakkaasti Bourne siitä kirjoittaakaan. Ei ihme, sillä kiitoksissa käy ilmi että feminismi on Holly Bournelle itselleen merkityksellinen ja tärkeä aihe. Feminismi kirjassa siis tulee ilmiselvästi suoraan Bournen sydämestä. Vanhojenpiikojen kerto jonka Evie ja hänen uudet ystävänsä, Amber ja Lottie, perustavat toi hymyn huulille ja monet tyttöjen keskusteluista saivat tämänkin vanhanpiian nyökyttelemään.

Luettuani pari bloggausta kirjasta jäin pohtimaan sortuuko Bourne kuitenkin saarnaamaan feminismistä ja mielenterveysongelmista. Minun silmiini ei sorru, minä nautin kirjasta joka solullani mutta miten on nuoren lukijan? Sellaisen joka kuuluu kirjan kohderyhmään eikä välttämättä ole niin "innoissaan" mielenterveysteemasta kuin minä? En oikein jaksa uskoa että Bourne kyllästyttäisi nuorenkaan lukijan parilla kohdalla joissa kenties on ilmassa saarnanpoikasta, ei ainakaan siinä määrin että jättäisi kirjan kesken. Päin vastoin, nuortenkin lukijat saattavat vain enemmän innostua noilla kohdin kirjasta.

Toivon kirjan herättävän keskustelua mielenterveysongelmista, feminismistä ja ennen kaikkea siitä voiko kukaan olla normaali? Ja mikä on normaali?

perjantai 17. helmikuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Olin niin varma meistä
Martina Haag
Suomentanut Riie Heikkilä
212 s. 
2017
Atena







Arvostelukappale kustantajalta



Olen lukenut jokin vuosi sitten yhden, ellen kaksikin Martina Haagin kirjaa. Jostain syystä mielikuvani kirjasta (tai kirjoista) ovat kevyehköjä tämän Olin niin varma meistä mennessä kuitenkin paljon syvemmälle.

Petra on kirjailija ja Anders tv-kasvo, molemmat tunnettuja omalla alallaan. Koti Tukholmassa, mökki saaristossa, lapsia ja koira. Kaikki on hyvää ja kaunista ja päälle päin kaikki onkin hyvin. Varoittamatta... räks, kaikki särkyy.

Haagin uuden romaanin kansi lupaa kenties värillään jotain kevyttä. Kansikaan ei tosin ole mikään iloinen vaan särkynyt sydän kertoo: jotain syvempää, jotain kipeämpää on luvassa. Luulen että varsinkin meille naisille jotka ovat joskus kokeneet eron joka koskee - meille tämä kirja on kuin tehty. Haag kuvaa niin sydämeen käyvästi eroprosessia että se herätti ainakin minussa muistoja, toi pintaan sen tunteen kun jätetään.

Kuten Annika täällä, minäkään en päässyt  Haagin kyytiin aivan alussa. Luettuani kirjan kuvauksen mietin Petran päätyessä erämökin vartijaksi että mitäs hittoa? Pian tarina kuitenkin alkoi vetää, pääsin Petran ihon alle ja samaan aikaan omiin muistoihini. Luin Haagia junassa istuen, viihtyen sen parissa, ajan lentäessä. Jollain kierolla tapaa nautittava romaani, vaikka kertookin vaikeista aiheista.

Olin niin varma meistä vetää puoleensa jo nimellään. Ehkei se ole kaikkien romaani, mutta kuka tahansa nainen (niin, miksei mieskin) joka on joskus eronnut tai tullut jätetyksi voi helposti löytää Haagin romaanista itsensä.

Muissa blogeissa: Ullan luetut kirjat, Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä