keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Steven Rowley: Lily ja mustekala

Lily ja mustekala
Steven Rowley
Suomentanut Sari Karhulahti
351 s. 
2016
Bazar








Arvostelukappale kustantajalta



Vähän aikaa sitten olin aistivinani ilmassa pientä lukujumin poikasta. Aloitin kahta, kovasti kehuttua kirjaa joita pidin itselleni "takuuvarmoina", kirjoina joista varmasti pitäisin. Mutta ei, kumpikaan ei lähtenyt vetämään. Lupasin itselleni etten hylkää kumpaakaan kirjoista vaan jätän ne odottamaan parempaa hetkeä - ja mietin epätoivoissani, mitä tekisin. Lukematta en osaa olla, joten tarvitsin jonkin kirjan ikään kuin lääkkeeksi. Ja kas, hyllystäni löytyi Lily ja mustekala. Kirja, joka oli odottamassa "pahaa päivää", koska aavistelin etukäteen sen olevan hyvän mielen kirja.

Mäyräkoira Lilyn ja hänen isäntänsä Tedin ystävyys on jotain sellaista joka ei voi olla tuomatta lukijalle hyvää mieltä. Ihmiset jotka ovat joskus omistaneet lemmikin, tietävät millainen yhteys vaikkapa koiran ja ihmisen välille voi tulla - se on mahtavaa. Lilyn ja Tedin välilläkin vallitsee syvä ystävyys, joka on Tedille onni. Hänen uransa ei ole ottanut tulta alleen ja ihmissuhderintamallakaan ei pyyhi hyvin. Onneksi hänellä on kuitenkin Lily, mäyräkoira jonka kanssa käydä syvällisiä keskusteluja, katsoa elokuvia ja pelata Monopolya. Ja sitten. Lilyn otsasta löytyy pieni mustekala jonka suunnitelmissa ei ole päästää irti. Mutta ei aio Tedkään luopua ystävästään, joten taistelu on alkanut.

Lily ja mustekala vei lukujumini historiaan heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Luulen että te, lukijani, tiedätte tunteen kun heti kirjan ensimmäiset sivut vakuuttavat että tästä tulen nauttimaan, tästä kirjasta pidän. Minulle kävi niin Lilyn ja mustekalan kanssa.

Samaan aikaan kun Steven Rowleyn kertoma tarina Lilystä ja Tedistä viihdyttää, se on myös syvällinen tarina ihmisen ja koiran välisestä ystävyydestä. Luulen että jokainen, joka on joskus omistanut koiran tai ylipäätään jonkin lemmikin jonka kanssa hänelle on syntynyt ystävyyssuhde - he ymmärtävät Lilyn ja Tedin ystävyyden. Hyvä on, ehkei kovin moni koiran omistaja pelaa koiransa kanssa Monopolya, mutta kirjan ajatuksen ymmärtävät varmasti monet. Sen, mitä ihmisen ja lemmikin välinen ystävyys voi olla.

Lukiessani kirjaa naurahtelin ääneen useamman kerran - mutta sain myös pyyhkiä liikutuksen kyyneliä. Sillä mitä pidemmälle Lilyn ja Tedin tarina etenee, sitä liikuttavammaksi ja syvällisemmäksi kirja käy. Minäkin olen joutunut luopumaan koirasta ja mieleen tulivat elävästi viimeiset hetket ja se kaipaus mikä jäi jäljelle. Ymmärsin Tediä, ymmärsin ettei hän halua luopua Lilystä ja on valmis taistelemaan mustekalaa vastaan.

Lily ja mustekala on siis monelta kannalta katsottuna hyvä kirja. Se on viihdyttävä, ihanalla tavalla hauska romaani - ollen samaan aikaan myös syvällinen ja liikuttava. Ennen kaikkea se on hyvänmielen kirja, joka tuo väistämättä hymyn huulille myös sellaisena päivänä kun mikään muu ei hymyilytä. Ja kyllä - onhan tämä melkein pakollista luettavaa jokaiselle koiraihmiselle.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Annamari Marttinen: Törmäys

Törmäys
Annamari Marttinen
261 s. 
2016
Tammi









Arvostelukappale kustantajalta


Hyvää itsenäisyyspäivää, lukutoukat! Meillä Joensuussa taivas on sininen, ulkona on pakkasta ja todella kaunista. Mikä sää sopisikaan paremmin tähän päivään? Ja mikä sopisikaan paremmin tähän päivään kuin blogata hienosta kotimaisesta romaanista, jonka lukemisesta nautin todella? Annamari Marttisen Törmäys todella kosketti minua - ja aiheutti väristyksiä ihollani.

Törmäys alkaa kauhealla onnettomuudella jolla on vielä kauheammat seuraukset. Aamu kiirehtii autolla rakastettunsa luokse ja vilkuilee ajaessaan kännykkäänsä. Hän ei huomaa pyörällä risteystä lähestyviä Miroa ja Nadjaa - räiskis, monen maailma hajoaa. Onnettomuus on tragedia monelle. Miron loukkaantuessa pahoin on hänen vaikeaa enää löytää syytä elää. Nadjan läheisten on vaikea oppia elämään surun kanssa. Aamun on vaikea elää syyllisyyden kanssa. Mikään ei tule olemaan enää ennallaan.

Koskettava tuntuu liian pieneltä sanalta kuvaamaan Törmäystä. Se on riipivä, raapaiseva, syvältä kouraiseva romaani, jonka lumoihin on helppo vajota. Annamari Marttinen on löytänyt näiden kolmen ihmisen sisimmän, hän kuvaa heitä ja heidän elämäänsä onnettomuuden jälkeen tavalla joka tuntuu lähestulkoon pelottavan aidolta. Törmäys jätti minut miettimään millaista oma elämäni olisi vaikkapa Aamun asemassa - voisinko jatkaa elämääni valtavan syyllisyyden taakan kanssa.

Varoitan: Törmäyksen lukemisen jälkeen saattaa järkkyä omakin elämä. Se sai minulla aikaan ajatusten ryöpyn ja aiheutti lukujumin poikasen - mitä näin vaikuttavan romaanin jälkeen voi lukea?

Vaikka Törmäyksessä on monenlaista tuskaa ja kipua, on siellä jossain pinnan alla kuitenkin toivo. Annamari Marttinen on sijoittanut sen tavalla, että lukijan on löydettävä se rivien välistä ja tarinan taka, mutta minä olin aistivinani sen. Se helpotti. Myös Miron ja Aamun onnettomuuden jälkeisissä tilanteissa toivoa voi olla. Se on kaunista, se on kertojan lahja lukijalle.

Näin itsenäisyyspäivänä tuntuu erityisen hyvältä kirjoittaa hyvästä kotimaisesta romaanista. Kyllä, meillä Suomessa todella osataan kirjoittaa! Tarttukaa tekin kirjaan jossain vaiheessa tätä päivää <3

maanantai 5. joulukuuta 2016

Jørn Lier Horst: Salamanterin arvoitus

Salamanterin arvoitus
Jørn Lier Horst
Suomentanut Sanna Manninen
123 s. 
2015
Sitruuna kustannus








Arvostelukappale kustantajalta 


Dekkarihullu on dekkarihullu ja totta kai kiinnostun kun vastaani astelee tällainen, vähän nuoremmille lukijoille suunnattu dekkari. Horst ei aiemmin ollut minulle tuttu kirjailija, sillä en ole lukenut myöskään hänen aikuisille lukijoille suunnattuja dekkareitaan - tämän jälkeen tulen ilman muuta tutustumaan myös niihin! Lapsille kirjoittamisen hän kyllä ainakin osaa.

Ystävykset Cecilia, Leo, Une ja Egon-koira huomaavat että seudulla tapahtuu jotain kummallista. Rannalta löytyy ruumis ja samoihin aikoihin pari hämärää tyyppiä majoittuu majataloon jossa Cecilian koti on. Voisiko asioilla olla jokin yhteys? Ystävykset ryhtymät omin päin tutkimaan asiaa ja äkisti kysymyksiä tuntuu olevan pohdittavana enemmänkin.

En ole ainoa jännityskirjallisuuden ystävä blogimaailmassa, vaan meitä kyllä riittää. Itse pidän muutenkin lastenkirjoista, mutta silti Salamanterin arvoitus oli siihen genreenkin jotain uutta ja virkistävää. Syynä on kenties se että Horst kirjoittaa dekkareita myös aikuisille, joten hän osaa luoda jännittävän juonen myös nuoremmille lukijoille. Salamanterin arvoitusta lukiessa sain aivan yhtälailla pohtia ja jännittää loppuratkaisua kuin muissakin dekkareissa.

Tunnustan: en ole koskaan lukenut Viisikoita. En edes lapsena. En ole tuntenut suurta kaipuuta sarjan pariin myöskään aikuisella iällä, vaikka jännityskirjallisuus on muuten alkanutkin kiehtoa. Salamanterin arvoitus kuulema on Enid Blytonin hengessä kirjoitettu, johon minä en tietenkään osaa kirjaa verrata - osaan vain sanoa että Horstin kirjaan luoma henki on hurmaavan vanhahtavaa ja jollain tapaa leppoista. Johtuneeko sitten tapahtumapaikoista, hahmoista vai kenties kokonaisuudesta, mutta nautin kirjan lukemisesta todella paljon.

Salamanterin arvoitus on suunnattu ennen kaikkea 9-13 vuotiaille lukijoille ja luulenpa että se olisi todella hyvää luettavaa myös pojille - ja myös sellaisille pojille jotka eivät ole muuten varsinaisia lukutoukkia. Hortstin luoma tunnelma on sellainen että se vetää puoleensa ensimmäisiltä sivuilta saakka, joten jos vain kirjan aukaisee niin se on menoa...

Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot

Jäätyneet kasvot
Tiina Martikainen
255 s. 
2016
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta


Lumista itsenäisyyspäivän aattoa Joensuusta - täällä se todella on luminen. Viime yön ja tämän päivän aikana lunta on tullut ainakin kaksikymmentä senttiä eivätkä aura-autot ole todellakaan vielä joka paikkaan ehtineet. Tämä aamu alkoikin kahlatessa lähestulkoon umpihangessa Perheentalolle joten nyt on ihanaa olla sisällä lämpimässä - kirjojen kanssa.

Talvi on myös Tiina Martikaisen toisessa dekkarissa Jäätyneet kasvot. Talvisena yönä Karjalohjalta löydetään ruumis, omakohtitalon ulkoaltaalta. Aviomiehen mukaan vaimo oli ollut menossa kastautumaan altaalle. Tiina Martikaisen edellisestä dekkarista, Kasvot pinnan alla, tuttu Hanna Vainio saa siis jälleen tutkittavaa kun hänet kutsutaan paikalle - tietenkin poliisikoiransa Riinan kanssa. Aluksi Hanna pohtii miksi lohduttomaan tilanteeseen johtanut kaatuminen tuo poliisin paikalle, mutta huomaa pian ettei tapaus olekaan aivan niin yksinkertainen miltä aluksi näytti. Tutkinta etenee ja mutkia tulee matkaan yksi jos toinenkin...

Tiina Martikaisen ensimmäinen dekkari, Kasvot pinnan alla, viehätti minua kovasti. Pidän aina kun dekkarissa on jonkinlainen tuore ote ja Martikaisella sellainen on. En ole nimittäin ennen lukenut että dekkarissa olisi keskeisessä osassa poliisi jonka mukana kulkee myös poliisikoira - tämä viehättää Martikaisen dekkareissa minua kovasti. Kiinnitin huomiota jo Martikaisen ensimmäistä dekkaria lukiessani siihen miten hienosti hän kuvaa poliisin ja poliisikoiran välistä työtä - hän on ilmiselvästi paneutunut aiheeseen, sillä Hannan ja Riinan yhteistyö on samaan aikaan saumatonta ja jollain tapaa aitoa. Riina ei jää huomiotta myöskään Jäätyneissä kasvoissa, vaan Hannan ja Riinan yhteistyö jatkuu samalla tavalla saumattomana ja hienona - joskin heitä vastaan tulee eräs keikka joka on muuttaa heidän koko elämänsä.

Jäätyneet kasvot on siinäkin mielessä hieno dekkari, että siinä mennään hieman syvemmälle Hannan persoonassa ja elämässä. Kasvot pinnan alla oli hyvä dekkari, mutta kovin syvälle se ei Hannassa päässyt - tosin se ei mielestäni olekaan yksittäisen dekkarin tarkoitus. Nyt, sarjan toisen osan myötä, pääsin hieman syvemmälle Hannan elämässä, ja ilahduin kovasti huomatessani pitäväni hahmosta yhä enemmän. Hannassa on jotain aitoa ja lempeää, esimerkiksi hänen ja hänen tyttärensä suhde on mutkattoman ja aidon tuntuinen.

Varsinainen dekkarijuoni Jäätyneissä kasvoissa on ihailtava. Ulla kuvaileekin Martikaisen toista dekkaria älykkääksi, jota se todella on. Vaikka Jäätyneet kasvot alkaa rauhallisesti se kuitenkin kasvaa ja kasvaa, toi eteeni sellaisia koukkuja ja mutkia etten olisi voinut kuvitellakaan. Kuitenkaan kyseessä ei ole kovin väkivaltainen dekkari, vaan juuri sopivan älykäs mutta silti omalla tavallaan viihdyttävä lukunautinto. Pidin Martikaisesta jo ensimmäisen dekkarin perusteella, nyt olen vielä enemmän ihastuksissani.

Tiina Martikaisella on kasassa hyvät elementit rakentaa hieno dekkarisarja - toivonkin saavani lukea pian jatkoa!

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Heikki A. Kovalainen: Mädän elämän alkeet

Mädän elämän alkeet
Heikki A. Kovalainen
2016
Teos










Arvostelukappale kustantajalta



Takakannen lukemalla Mädän elämän alkeet jää melkoiseksi arvoitukseksi. Se kertoo kirjan olevan puhekielellä kirjoitettu ja persoonallinen - ja kiinnostava. Minä olin kirjan aloittaessani tutustunut siihen kustantajan katalogissa, joten minulla oli omat arveluni siitä mitä sisältö voisi olla.

Mädän elämän alkeet alkaa kun minä kertoja, eli Petrus, joutuu laitokseen. Hänen ympärillään on jos jonkinlaista tyyppiä kunnes pienessä keltaisessa talossa Petrus löytää Mikaelin. Ja ennen kuin Petrus huomaakaan, on hänen minä-minä-minä keskeiseen maailmaansa saapunut aurinko.


Lähdetäänpä liikkeelle siitä että mikään helppo kirja Mädän elämän alkeet ei ole. Se sisältää todella paljon pohdiskelua, sitä miten ihmisen (tässä tapauksessa Petruksen) minä kuva rakentuu, särkyy ja alkaa taas kehittyä kokonaiseksi ihmiseksi. Heikki A. Kovalainen on tehnyt hienoa työtä luodessaan Petruksesta niin kiinnostavan, monisäikeisen ja persoonallisen hahmon - joka liikautti jotain minun sisälläni.

Mädän elämän alkeet kiinnosti minua katalogissa ennen kaikkea laitoselämän takia. Mielisairaalaympäristöt kiinnostavat aina, siis lähestulkoon poikkeuksetta. Tälläkään kerralla en tehnyt poikkeusta ja loppujen lopuksi oli hienoa että luin Kovalaisen esikoisromaanin. On totta, etten saanut teoksesta täysin otetta ja joskus oli hankala pysyä Petruksen ajatuksissa kärryillä mutta jaksoin yrittää. Sitten kun sain kiinni Petruksen tajunnanvirrasta, koin hienoja hetkiä. Kovalainen on tosiaan luonut hienon persoonan.

Pidin toki laitosympäristöstäkin, se saa aina jotenkin sydämen sykähtelemään mutta syy miksi jollain tapaa Mädän elämän alkeet sytytti, on Petrus. Hän on persoonallinen, erikoinen ja omalla tavallaan ihastuttava nuori mies, joka ei pelkää sanoa mitä sylki suuhun tuo. Juuri tuosta syystä minua hieman pelottaisi keskustella hänen kanssaan todellisessa elämässä, sillä hänenlaisteen tyyppien kanssa ei koskaan tiedä millaiseen keskusteluun sitä päätyisikään.

Voin sanoa että odotan kiinnostuksella mitä Heikki A. Kovalainen kirjoittaa seuraavaksi. Ja voin sanoa, että tulen myös lukemaan sen.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Pikku Pippuri
Alain Mabanckou
Suomentanut Saana Rusi
191 s. 
2016
Fabriikki kustannus








Arvostelukappale kustantajalta


Pikku Pippuri ei suinkaan ole ruokakirja vaikka kirjan kannesta ja nimestä saattaisi ehkä niin kuvitella. Kyseessä on romaani, todella hieno ja herkullisella tavalla absurdi romaani joka vei minut 1970-luvun Kongoon.

Pikku Pippurin elämä saa alkunsa orpokodissa jossa elämä ei varsinaisesti ole juhlaa - vallankumouksen tullessa kaikki muuttuu ja Pikku Pippuri päättää myös muuttaa omaa elämäänsä, hän ottaa ja karkaa satamakaupunki Pointe-Noireen. Onni ja sattuma johdattavat hänet mahtavan leidin, Mama Fiat 500: sekä hänen kymmenen tyttönsä luokse ja elämä hymyilee - kunnes taas kaikki suistuu raiteiltaan.

Pikku Pippurin elämä ei tosiaan ole ruusuilla tanssimista. Alain Mabanckou on kirjoittanut tämän nuoren miehen kasvutarinan kuitenkin pilke silmäkulmassa eikä kerro kuitenkaan hänen elämästään liian raskaasti - mukana on huumorin pilkahduksia, absurdimaisia elämyksiä, jotka saavat hymyilemään Pippurin vastoinkäymisistä huolimatta.

Pikku Pippuri ei ole kuitenkaan ainoastaan kasvutarina, vaan se on myös kurkistus Kongon historiaan. Uudet kulttuurit kiinnostavat minua aina ja Kongo ja maan historia oli jotain joka tuli tutuksi vasta tämän kirjan myötä. Mabanckou kertoo Pikku Pippurin kasvutarinan ohella Kongosta ja maassa 1970-luvulla tapahtuneesta vallankumouksesta, mutta ei tee tätäkään liian raskaasti - historialliset seikat tulevat juonen ohella, siihen omalla tavallaan kuuluvina.

Pikku Pippuri ei ole samalla tavalla haastavaa luettavaa kuin jotkut kirjat joita olen päätynyt tämän syksyn aikana lukemaan. Se on kuitenkin kirja joka vaatii oman hetkensä ja hiljaisuuden - jonka kanssa en aina kirjaa lue. Onneksi tajusin antaa Pikku Pippurille hiljaisuuden, itseni kokonaan, näin pääsin Mabanckoukin kuvaamaan maailmaan.

Kyllä, Pikku Pippuria voi suositella lämpimästi. Hyvän kirjallisuuden ystäville, vieraiden kulttuurien ystäville, taidokkaan suomennoksen ystäville. Heille, jotka tahtovat ihastua kirjaan.

Kai Ekholm: Tähtisilmä

Tähtisilmä
Kai Ekholm
207 s. 
2016
Atena









Arvostelukappale kustantajalta


Kai Ekholmin dekkari Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava oli ilmestymisvuonnaan kirja joka hiipi hitaasti ja vaivihkaa mieleeni. Huomattuani kirjan ja kirjailijan nimen alkoi tuntua että kyllä, minun on luettava tämä, ja tieni kävi kirjakauppaan. En joutunut pettymään, sillä ihastuin Kai Ekholmin älykkääseen tyyliin punoa jännitystä.

Tähtisilmäkin oli ilman muuta lukulistallani. Se on odottanut oikeaa hetkeä, sopivaa lukutunnelmaa, ja tulihan se - viimein. Onneksi, sillä Tähtisilmä oli niin hyvää luettavaa että soin sille mielelläni täydellisen lukuflown.

Kai Ekholm tutustutti minut edellisessä dekkarissaan etsivätoimisto Kaljuun ja Kiharaan. Sama parivaljakko on läsnä Tähtisilmässäkin, poliisin apuna. He saavat tutkittavakseen ratkaisemattomaksi jääneen rikoksen vuodelta 1995 jolloin eräs perhe tekee itsemurhan hyppäämällä kuolemaan Suomenlinnassa. Kalju ja Kihara palaavat ajassa taakse päin ja yrittävät selvittää mitä vuosia sitten tapahtui ja miten tapahtumiin liittyy se, että mielisairaalassa asuva vanha mies osaa piirtää valokuvan kuolleesta perheestä.

Tähtisilmä on varsinainen lukusukkula - eli siis minun kohdallani dekkari jonka lukemisesta todella nautin. Ekholmin tyyli on samaan aikaan viihdyttävä ja älykäs, hän ei aliarvioi lukijaa vaan on sijoittanut kirjan juoneen ovelia koukkuja joilla pysyin helposti valppaana. Kuitenkin samaan aikaan Tähtisilmässä on omanlaisensa keveys, juuri sellainen joka saa ahmimaan kirjaa. Luvun toisensa perään - ja vielä yhden.

Kaljun ja Kiharan yhteispeli toimii hienolla tavalla hyvin yhteen ja se välittyi myös minulle kirjan sivuilta. Se tekee osaltaan Tähtisilmästä nautinnon, sillä kyllähän dekkarissa ja etenkin dekkarisarjassa päähenkilöillä on hirvittävän suuri merkitys. Ihastuin kaksikkoon jo Ekholmin ensimmäisen dekkarin perusteella ja olin todella iloinen että hän päätti jatkaa Kaljusta ja Kiharasta kirjoittamista.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika kirjoittaa osuvasti Tähtisilmän olevan omalla tavallaan veijariromaani. Voi kyllä, yhdyn tähän. Kuten edellä kirjoitin, on Tähtisilmä viihdyttävä, enkä löytäisi parempaa sanaa kuvaamaan sitä kuin veijariromaani - vai ennemmin veijaridekkari? Vaikka kaiken keskellä on rikos, voin kuitenkin kuvitella Ekholmin silmänurkassa olleen pilkkeen kun hän on kirjoittanut Kaljusta ja Kiharasta...

Tähtisilmä on hyvä dekkari monenlaiseen hetkeen. Älykäs veijaridekkari jota ei malta laskea käsistään - se on yhteenvetoni.