torstai 25. elokuuta 2016

Joyce Maynard: Vuori talon takana

Vuori talon takana
Joyce Maynard
Suomentanut Eeva Parviainen
399 s. 
2016
HarperCollins Nordic








Arvostelukappale kustantajalta


Alkaa jo todella olla syksy, ainakin täällä Joensuussa on ollut muutamana päivänä todella viileää - ja sateistakin. Minä en pahastu viileämmästä ilmasta lainkaan ja ehkä juuri sen takia nautinkin nykyään syksystä vuodenaikana todella paljon. Viileämmät ilmat ja kauniit värit - ja tietysti ihanat, toinen toistaan kiinnostavammat uudet kirjat, joita tuntuu ilmestyvän mahtavalla tahdilla. Syksy, tule vaan, minä olen valmis.

Joyce Maynardin Vuori talon takana ei tämän syksyn uutuuksiin kuulu, mutta se sattui vasta nyt silmiini. Kirjassa kiinnosti heti sen kaunis kansi mutta kirjan kuvauskin veti puoleensa. Perheromaani yhdistettynä trilleriin, ajattelin että tämä voisi hyvinkin olla minun kirjani - ja olihan se.

Eletään vuotta 1979 ja sen kuumaa kesää. Kaliforniassa Rachelin ja hänen siskonsa Patty kodin lähellä sijaitsee vuori, jolta löytyy yksi toisensa jälkeen useita nuoria tyttöjä surmattuna. Murhaajan henkilöllisyyttä yrittää selvitellä kaupungin rikosetsivä, sisarten isä, eivätkä Rachel ja Patty voi olla keskenään pohtimatta murhaajan henkilöllisyyttä. Isä riutuu hiljalleen kun murhaajaa ei löydy ja äiti vaipuu masennukseen - ja lisää tyttöjä surmataan. Rachel päättää ottaa ohjat käsiinsä ja selvittää kuka murhaaja on, eikä siitä seuraa mitään hyvää.

Vuori talon takana on kiehtova kirja. Psykologinen jännitys yhdistettynä lämmöllä kuvattuihin perhesiteisiin on yhdistelmä joka teki kirjasta hienon kokonaisuuden. Kirja on mielestäni hyvin rakennettu: sitä voi lukea myös jollain tapaa herkempikin lukija, sillä jännitys on psykologista eikä missään vaiheessa veri lennä. Vaikka juonessa on koko ajan mukana jännite, kuvaa Maynard koko kirjan ajan myös Rachelin perhesuhteita ja tekee sen lämmöllä. Rachel välittää perheestään ja ilmiselvästi rakastaa varsinkin siskoaan, joka tuo kirjaan omanlaisensa syvyyden, lämmön ja herkkyyden.

Vuonna 1979 liikkui Marinin piirikunnassa sarjamurhaaja, joka tunnettiin nimellä Trailside killer. Tämän Joyce Maynard mainitsee kirjan kiitoksissa, mutta kertoo samalla että Vuori talon takana on fiktiivinen romaani, eivätkä kirjan tapahtumat perustu tositapahtumiin. Tämä tieto ei oikeastaan muuttanut lainkaan käsitystäni kirjasta - toki on mielenkiintoista että tuollainen yhteys on, mutta tämä Maynardin romaani jäi mieleeni hyvänä, fiktiivisenä teoksena.

Nyt kun lukemisesta on kulunut muutama päivä, on hyvä pohtia jälkikäteen mitä ajattelin Vuoresta talon takana. Kaiken kaikkiaan Maynard on luonut kirjaan hienon psykologisen jännitteen joka kestää aivan loppuun saakka - vaikka kirja muuttuukin ratkaisevasti lopussa. Muutama bloggarikollegani on kirjoittanut etteivät he pitäneet kirjan lopusta, mutta minusta se teki kirjan rakenteesta mielenkiintoisen ja antoi Rachelin tarinalle lopun. Perhetarina tuo kirjalle lämpöä ja pehmeyttä, enkä osaisikaan ajatella tätä kirjaa pelkkänä psykologisena trillerinä. Juoni ei ehkä olisi riittänyt sellaiseen, vaan Rachelin perheen tarina oli kirjalle pakollinen.

Vuori talon takana oli hyvä kirja, ja vaikka se ei nyt jälkikäteen ajateltuna herätä minussa suuria tunteita niin nautin todella kirjan lukemisesta. Ja eikös se ole kaikkein tärkeintä?

Raija Oranen: Ackté!

Ackté 
Raija Oranen
443 s. 
2016
Teos









Arvostelukappale kustantajalta


Raija Oranen oli minulle toki ennen Acktén lukemistakin tuttu nimi. Hän on todella tunnettu ja suosittu kirjailija ja minulla ennestään tuttu hänen luomistaan televisiosarjoista, Puhtaat valkeat lakanat sekä Ruusun aika, joihin molempiin aikoinaan ihastuin todella kovasti. Varsinkin Ruusun aika on jäänyt vahvasti mieleeni, muistan hahmot ja sarjan hengen vielä nyt vuosien päästäkin.

Orasen kirjoja en kuitenkaan ennen Acktéa ollut lukenut, enkä oikein itsekään osaa sanoa siihen syytä. Tämän uuden teoksen aihe kuitenkin houkutteli kovasti ja ajattelin kokeilla ihastuisinko Oraseen monen muun suomalaisen lukijan lailla.

Monet varmaan voivat jo kirjan nimestä arvata, että Orasen uusimman kirjan päähenkilönä on tunnettu suomalainen oopperalaulaja Aino Ackté. Kirja alkaa 1800-luvun lopusta, Pariisista, kun nuori laulajatar on lähtenyt maailmalle haaveenaan menestyä. Pariisi on hurmaava kaupunki ja se hurmaa myös Ainon - hurmaava on myös taiteilija Alber Edefelt jonka kanssa Aino ystävystyy. Matka kuuluisuuteen ei ole kuitenkaan pelkillä ruusuilla tanssimista ja tielle tulee mutkia. Nuori laulaja on päättänyt menestyä ja aviomies ja kaksi lasta saavat odottaa Helsingissä.

Aino Ackté oli minulle nimenä jotensakin tuttu mutten ennen kirjan lukemista tiennyt hänen oopperaurastaan juuri mitään. Siksi Orasen kirjan lukeminen olikin hieno elämys, sillä hyvän historiallisen viihteen lisäksi sain paljon tietoa yhdestä maamme historian merkittävästä tähdestä. Vaikka Oranen kirjoittaa kevyesti, suunnattoman nautittavasti ja viihdyttävästi on takana kuitenkin faktapohjaista tietoa. Kirjan lukemisesta siis tavallaan oppii - aivan kuin huomaamatta.

Ackté kertoi minulle tietysti Aino Acktén elämästä ja urasta, mutta samalla 1900-luvun alun Euroopasta ja elämästä silloin kun kuljettiin kohti ensimmäistä maailmansotaa. Suomessa elettiin aikaa ennen itsenäistymistä, sillä toki Acktéssa kerrotaan myös Suomen tapahtumista. En voikaan olla vertaamatta tätä kirjaa Enni Mustosen romaaneihin, sillä Orasen ja Mustosen tyyleissä on jotain samaa. Molemmat ovat todella laadukasta historiallista viihdettä, joka samaan aikaan tuo tietoa lähihistorasta - ja tuo samalla suunnattoman lukunautinnon.

Aino Ackté on Orasen romaanin perusteella ihastuttava nainen. Hän on paitsi erittäin lahjakas laulajatar mutta myös samaan aikaan suunnattoman herkkä ja syvästi tunteva nainen. Samaan aikaan kun Aino on herkkä, on hän kuitenkin vahva persoona joka on valmis ylittämään isommatkin esteet kuuluisuuden tieltä. Tapa jolla Raija Oranen Aino Acktéa kuvaa, on kertakaikkiaan mahtava.

Ackté on romaani jota voin suositella jokaiselle historiallisen viihteen ystävälle. Raija Oranen kirjoittaa kevyesti painavasta asiasta ja hienosta ihmisestä. Samalla Oranen kuvaa hienosti aikaa joka on ollut Suomelle, myös maailmalle todella merkittävä ja tärkeä ja joka saa kirjaan omanlaisensa säväyksen.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Cecilia Samartin: Mofongo

 Mofongo
Cecilia Samartin
Suomentanut Seppo Raudaskoski 
365 s.  
2016
Bazar








Lainattu kirjastosta


Cecilia Samartin on kirjailija jota luetaan paljon, meillä Suomessa sekä maailmalla. Minulta tutustuminen tähän kirjailijaan on jotenkin jäänyt vaikka aiheet ovat omalla tavallaan olleetkin kiehtovia ja minulle sopivia. Nyt kun löysin kirjaston uutuushyllystä Mofongon, päätin kokeilla olisiko tässä todella minun kirjailijani.

Kahdeksanvuotias Sebastian tahtoisi olla kuuluisa jalkapalloilija. Hän unelmoi siitä usein, unelmoi siitä että voisi olla nopeampi juoksemaan kuin kukaan muu ja laukaista upean maalin toisensa perään. Mutta ei, ei hän voi. Hänellä on sydänvika jonka vuoksi hän jää syrjään toisten pelin ajaksi, vain katselemaan muiden iloa. Sebastianin oloa ei lainkaan helpota se, että hän saa koulussa kimppuunsa kiusaajan. Mutta se helpottaa, että koulun jälkeen hän pääsee isoäitinsä, Abuelo Lolan luokse jossa hän voi rentoutua täysin. Siellä mieli lepää. Kun vielä Abuelo Lola ryhtyy taas laittamaan ruokaa ja saa sillä koko perheen yhteen, kaikki tuntuu kuin unelmalta - mutta ymmärtääkö perhe isoäidin äkillistä piristymistä?

Cecilia Samartin oli todella upea kirjailijatuttavuus. Raskaampien romaanien ja dekkareiden välissä on ihanaa vajota tällaiseen aikuiseen satuun, lempeän ja kauniin kerronnan keskelle. Samartin kertoo kauniin tarinan yhdestä perheestä ja suvusta, keskittäen kerronnan nuoren pojan ja isoäidin ystävyyteen. Tuo ystävyys sai tällaisen herkkiksen useaan kertaan liikuttumaan, sillä se on jotain niin kaunista ja herkkää, ettei kuka tahansa kirjailija tällaista suhdetta olisi pystynyt luomaan.

Muutkin suvun hahmot ovat taidokkaasti luodut ja kirjan yksi hienoimmista seikoista onkin perheen keskinäiset suhteet. Ei, kaikki eivät pidä toisistaan palavasti, mutta ei kai missään perheessä näin ole. Löytyy ristiriitoja ja kiistoja, mutta se on varmasti tuttua missä tahansa perhepiirissä. Siksi juuri Mofongo tuntuukin aidolta ja lämpimältä teokselta ja tarinaan on helppo eläytyä.

Ja ruoka. Samartinin ruokakuvaukset eivät todellakaan ole vähintä Mofongon hienouksissa, sillä ne saavat veden kielelle. Perheen juuret tulevat Puerto Ricosta ja niitä ruokia Abuelo Lola perheelle valmistaa - en ollut koskaan edes kuullut noista ruuista, saati sitten maistanut, mutta voi miten houkuttelevia olivat kuvaukset ruokailuhetkistä ja ruuista. Useissa perheissä juuri ruokailu on se mikä tuo perheen yhteen ja Mofongo toikin mieleeni lapsuuden ruokahetket joissa käytiin läpi päivän kuulumiset, koko perheen kanssa. Tämä jatkuu toisinaan edelleen: on varsinaista juhlaa kun siskoni, jotka asuvat kauempana, pääsevät perheinensä Joensuuhun ja pääsemme saman pöydän ääreen. Onneksi myös meidän perheestämme löytyy taitava kokki ja pöytä on aina täynnä herkkuja.

Minun täytyy ehdottomasti tutustua myös Samartinin muihin kirjoihin. Minuun vetosi hänen lämmin ja lempeä kerrontansa ja hahmot joiden luomiseen hän on selvästi uppoutunut. Suosittelen Mofongoa viileisiin syysiltoihin joita ainakin meillä täällä Joensuussa jo on, sillä tämä kirja lämmittää.

tiistai 23. elokuuta 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Tiranan sydän
Pajtim Statovci
271 s. 
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


Kirjasyksy on polkaistu käyntiin tavalla josta ei voi tällainen lukutoukka kuin olla hirvittävän iloinen. Tuntuu että jokainen uusi kirja jonka luen on omalla tavallaan hieno ja minut onkin vallannut todellinen lukuflow. Onneksi on aikaa lukea, voin vajota näiden ihanien fiktiivisten tarinoiden pariin vaikka moneksi tunniksi kerrallaan.

Tiranan sydän oli yksi sellainen teos jonka maailmaan tahdoin vajota. Pajtim Statovci. Kirjailija joka kirjoitti Kissani Jugoslavian - kirjan, josta puhuttiin sen ilmestymisen jälkeen paljon, jota kehuttiin ja hehkutettiin. Eikä suotta, sillä minäkin olen lukenut kirjan kahteen otteeseen. Löytäen toisella lukukerralla kirjasta runsaasti uusia ulottuvuuksia ja rakastunut siihen syvemmin. Luulen että tulen lukemaan myös Tiranan sydämen toiseenkin otteeseen.

Ulkopuolisuus oli suuressa roolissa Statovcin esikoisromaanissa ja niin se on Tiranan sydämessäkin. Kovin eri tavalla - ehkä tavalla joka kiinnostaa minua vielä enemmän. Kirja alkaa 1990-luvun Albaniasta, ajasta jolloin maassa eletään muutosten ja erilaisten vaikeuksien keskellä. Bujarin lähipiirissäkin tapahtuu ikäviä asioita: hänen isänsä kuolee ja hänen paras ystävänsä Agim kokee elävänsä väärässä ruumiissa. Tämä ei ole helppo asia 90-luvun Albaniassa. On pakko lähteä ja pojat pakenevat länteen.

Bujarin ja Agimin tarina on omalla tavallaan hienoa kuvausta ystävyydestä ja läpi tarinan kulkee hienosti rakennettu jännite. Silti minuun vetosi enemmän Statovcin rakentama toinen tarina, joka kulkee poikien kertomuksen rinnalla. Mystinen transsukupuolinen kertoja vaihtaa persoonaa, tarinaa ja henkilöllisyyttä - minä olin aivan Statovcin ja kertojan armoilla. Ja hurmaannuin.

Kyllä, ihastuin Statovcin esikoisromaaniin, ihastuin siihen kovasti. Luin Tiranan sydämen viime viikolla, heti sen ilmestymisen jälkeen ja se on odotellut hetken bloggauspinossa. Kirja on ollut mielessäni moneen otteeseen lukemisen jälkeen ja nyt kun alan miettiä lukuelämystä tarkemmin - huomaan että olen vieläkin Statovcin vietävänä. Voisin tältä istumalta lukea Tiranan sydämen uudelleen, niin kauniiksi, herkäksi ja moniulotteiseksi kirjan koin.

Yksi suurimmista seikoista Tiranan sydämessä minulle oli sen suvaitsevaisuus. Se, miten Statovci käsittelee transsukupuolisuutta, aihetta jota ei vieläkään liiemmin kirjallisuudessa käsitellä. Minulle aihe on tärkeä, sillä todella läheinen ystäväni on transsukupuolinen mies, joten aihe on minulle tuttu. Luen aiheesta mielelläni, sillä minusta on mielenkiintoista tietää miten kukakin kirjailija sitä kirjoissaan käsittelee. Statovcin käsittelytapa on mahtava. Hän tuo asian esille, hän kirjoittaa siitä, mutta hän ei tyrkytä, ei surkuttele eikä sääli. Eikä tuo liikaa esille sitä miten suvaitsevainen hän on. Hän kirjoittaa juuri niin kuin minä toivon että aiheesta kirjoitetaan.

Tiranan sydämessä on kerroksia, siinä on ystävyyttä, transsukupuolisuutta sekä mikä tärkeintä - Statovci ottaa jälleen aiheekseen ihmiset, jotka eivät ole elämässä menestyneitä. Jotka eivät ole ykköspaikalla palkintoja jaettaessa, eivät taida olla palkintoa saamassa lainkaan. He ovat aitoja, mutta eivät menestyneitä. He ovat kiinnostavia hahmoja, ihmisiä joihin minä tahtoisin tutustua. He ovat hahmoja, jotka Statovci on hienosti luonut.

Pajtim Statovci ei petä toisella kirjallaan: se oli minulle vielä suurempi. Se oli kaunis, syvä ja suvaitsevainen. Tiranan sydän on hemmetin hienosti kirjoitettu romaani ja voin vain varoittaa: tämä vie mukanaan. Varatkaa aikaa!

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Baltimoren sukuhaaran tragedia
Joël Dicker
Suomentanut Kira Poutanen
554 s. 
2016
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta


Moni muistaa varmasti Joël Dickerin hänen edellisestä suomennoksestaan, Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kirjasta, joka herätti keskustelua ja ristiriitaisia kommentteja - kirjaan ihastuttiin palavasti, mutta se herätti myös negatiivisia tunteita. Minä kuulun niihin jotka ihastuivat Harry Quebertiin, joten myös Baltimoren sukuhaaran tragedia oli ehdottomasti lukulistalla - se itse asiassa kuuluu syksyn odotetuimpiin kirjoihin. Ja on tähän mennessä tämän kirjavuoden helmi, mitä tulee käännöskirjallisuuteen.

Vaikka Baltimoren sukuhaaran tragedia on itsenäinen teos, on se myös omalla mielenkiintoisella tavallaan jatkoa Totuus Harry Quebertin tapauksesta -teokselle. Tässä kirjassa on nimittäin kertojana Marcus Goldman, Harry Quebertin tarinan kirjoittaja, joka on nykyisin menestynyt mies. Marcus ei ollut aina menestynyt ja nuoruudessaan hän ihaili suunnattomasti Baltimoressa asuvia serkkujaan. Baltimoressa vietetyt ajat ovatkin jääneet Marcukselle mieleen eräänlaisina elämän tähtihetkinä ja nyt hän haluaa kirjoittaa niistä. Tarkemmin sanottuna hän haluaa kirjoittaa siitä, mikä meni oikein vikaan Baltimoren sukuhaarassa. Mikä johtu Baltimoren sukuhaaran tragediaan, joka pilasi kaiken?

Vaikka tarinan kertoja onkin sama kuin Dickerin edellisessä suomennoksessa ja muutenkin Dicker kertoo tarinaa omalla hurmaavalla tavallaan niin silti näen Baltimoren sukuhaaran tragedian aivan erilaisena kirjana kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli. Harry Quebert kyllä hurmasi minut aikanaan mutta tämä kirja oli silti vielä enemmän.

Kun kirjassa on läsnä kertakaikkiaan hieno juoni ja mahtavat henkilöt joiden välille muodostuu todella kiinnostavia keskinäisiä suhteita on kasassa hieno teos. Tähän kun vielä lisätään Dickerin omalla tavallaan kevyehkö ja kuitenkin vakava tapa kertoa tarinaa niin aina vaan paranee. Kirsikkana kakun päällä on Kira Poutasen suomennos - Poutasen, joka on hieno kirjailija ja yllättää minut nyt näin hienon kirjan suomentajana. Miten voisin saada huonon lukuelämyksen? Niin, en voisikaan. Sain kirjan, jonka yli viisisataa sivua luin reilussa vuorokaudessa, vain siksi että nautin kirjan lukemisesta niin hemmetin paljon.

Kirjoitin että Dickerin tapa kertoa on kevyt mutta vakava. Totta. Aiheet joista hän kirjoittaa ovat vakavia, eikä Baltimoren sukuhaaran tragedia missään tapauksessa ole mitään hömppää. Dicker vain kirjoittaa tavalla, joka saa ajatuksen ja mielikuvituksen lentämään, se lentää tarinan kanssa samaa vauhtia, saa kuvittelemaan mielessään tapahtumapaikat ja henkilöt. Tuntuu että Dickerin sormet ovat tanssineet näppäimistöllä, samaa vauhtia kuin ajatus on juossut tarinan kanssa. Tuntuu, että teksti on vaivatonta. Totta kai Kira Poutasella on oma osuutensa asiaan. Sitä en ihmettele lainkaan, sillä pidän suunnattomasti Poutasesta kirjailijana ja hänen tavastaan kirjoittaa. Siksi en ihmettele yhtään että Baltimoren sukuhaaran tragediaa oli niin miellyttävää lukea - pidän aina Poutasen kirjoittamasta tekstistä. Suomentajan valinnasta siis pisteet kustantamolle, teki kirjasta ehkä vielä hienomman!

Baltimoren sukuhaaran tragediassa on vakavat, elleivät jopa raskaat aiheet. Poutasen suomennos ja Dickerin lentävä ajatus tekevät tästä kuitenkin omalla tavallaan kepeän, miellyttävän lukea ja samalla sellaisen teoksen jota tahtoo vain ahmia. Toki raskaampaakin romaania voi ahmia - mutta voi, miten tahdoinkaan kääntää Baltimoren sukuhaaran tragedian sivuja nopeammin.

Vaikka Baltimoren sukuhaaran tragediassa on samoja henkilöitä kuin Dickerin edellisessä suomennoksessa, on tämä silti täysin itsenäinen teos. Minä ihastuin Harry Quebertiin, tähän kirjaan rakastuin. Tämä on varsinainen herkku kirjaksi - kertakaikkiaan nautinnollista luettavaa. Täyden kympin kirja.

maanantai 22. elokuuta 2016

Helmi Kekkonen: Vieraat

Vieraat
Helmi Kekkonen
191 s. 
2016
Siltala









Arvostelukappale kustantajalta


Helmi Kekkonen tuli minulle tutuksi hänen edellisen romaaninsa, Suojaton, kautta. Ihastuin Kekkoseen kirjailijana ja kertojana - hänen herkkä ja kaunis tyylinsä kertoa tarina lumosi minut jollain tapaa. Ei siis liene ihme että Vieraat pongahti ilman muuta lukulistalleni kun kuulin sen ilmestyvän tänä syksynä.


Vieraat on romaani eräästä syksyisestä illasta kun pariskunta on kutsunut luokseen muutamia vieraita viettämään iltaa. Senjan mies on lähtenyt ostamaan ruusuja ja Senja odottaa ystäviään kylään. Vieraat ei kuitenkaan keskity pelkkään iloon ystävien keskeisestä illanvietosta vaan mukana on surua, pettymyksiä ja muistoja. Vieraat onkin omalla tavallaan todella suuri romaani, suurista asioista.

Ihastuttuani Kekkosen edelliseen romaaniin, Suojattomaan, olivat odotukseni Vieraiden suhteen melkoisen korkealla. En kuitenkaan joutunut pettymään tähän teokseen millään tavalla, päin vastoin. Vieraissa on jotain samaa kuin Suojattomissa, sillä mukana on Kekkosen herkkä ja kaunis kerronta sekä suuret asiat. Samalla lailla kuin Suojattomat, ei Vieraatkaan ole sivumäärältään suuri teos. Silti tässä kirjassa on paljon suurta, paljon suuria tunteita ja isoja asioita. Kansien sulkemisen jälkeen tuntui että olen elänyt kirjan kanssa monenlaisten tunteiden läpi, joka on aina hieno tunne.

Helmi Kekkonen on luonut romaaninsa kiinnostavia henkilöitä, ihmisiä joista lukee mielellään. Kaikkiin en ihastunut, mukana on myös henkilöitä jotka aiheuttivat negatiivisia tunteita mutta sekin on hyvässä kirjassa tärkeä asia. Vielä hienosti luotuja henkilöitä tärkeämpi asia ovat noiden henkilöiden väliset suhteet jotka Kekkonen on luonut huikealla tavalla. Monenlaisia kipinöitä sinkoilee hahmojen välillä enkä voinut olla jännittämättä mitä kunkin välillä seuraavaksi tapahtuu - ja miten kaikki päättyy. Hahmojen väliset suhteet ja tunteet olivatkin minulle Vieraissa suurin ja merkittävin asia, ja ne tekivät Vieraista niin hyvän lukuelämyksen.

Vieraat on todella kauniisti kerrottu romaani joka aiheutti minussakin suuria tunteita. Taas kerran on sanottava: Kekkosen kieli on sellaista josta olisin halunnut nautiskella, mutta ihastuin kirjaan niin kovasti että kirja oli luettava lähes kerralla. Lukekaa te muut nautiskellen Kekkosen kielestä, jos vain pystytte! Tätä teosta todella suosittelen.

lauantai 20. elokuuta 2016

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Poika varjoista
Jussi Adler-Olsen 
Suomentanut Katriina Huttunen
553 s.
2016
Gummerus








Arvostelukappale kustantajalta


Uusi Adler-Olsenin Osasto Q -dekkari on minulle aina iso juttu. Joistakin kirjasarjoista vaan muodostuu toisia rakkaampia ja uuden osan ilmestymistä odottaa todella kovasti. Poika varjoista olikin hyvää luettavaa - ihan kuin olisi vanhojen ystävien seuraan päässyt pitkästä aikaa.

Poika varjoista on viides Osasto Q -sarjan kirja ja tutut tyypit tuosta ratkaisemattomia rikoksia selvittävän osaston jäsenistä ovat läsnä. Mutta ei tässäkään kirjassa pelkästään tuttujen hahmojen voimalla mennä, vaan jälleen Adler-Olsen tarttuu tärkeään aiheeseen. Resuisissa vaatteissa kulkevat kerjäläiset ovat meille kaikille varmasti tuttu näky etenkin kun suuremmissa kaupungeissa liikutaan ja eräästä sellaisesta sain lukea myös tässä dekkarissa. Marco on vain 15-vuotias ja hän kuuluu setänsä johtamaan kerjäämiseen ja ryöstelyyn erikoistuvaan siirtolaisjoukkoon. Marco saa kauhealla tavalla selville jotain minkä takia hän päättää paeta paremman elämän toivossa ja pian häntä etsivät tyypit joita ei yhtään haittaisi vaikka Marco katoaisi lopullisesti - ja täydellisesti.

Vaikken ihastunut tähän sarjan viidenteen osaan yhtä intohimoisesti ja palavasti kuin moniin muihin Adler-Olsenin kirjoihin niin kyllähän tämä on sellainen dekkari jonka parissa viihtyy. Yhteiskunnallisiin asioihin puuttuva dekkari yhdistettynä Adler-Olsenin loistavaan huumoriin - enhän minä voi olla tästä pitämättä. Välillä kirjassa huumori tulee vaivihkaa, tavalla jota ei välttämättä heti tajua. Välillä taas Assadin ja Mørckin sanailu on niin hykerryttävän hauskaa luettavaa että nauroin sitä lukiessani ääneen. Tämän sarjan yksi hienoimpia asioita onkin huumori joka tuo näihin kirjoihin aivan oman voimansa.

Toki minua ihastutti kirjassa myös se mitä siinä käsitellään. Marco on lämmin hahmo ja minä odotin sydän jännityksestä pakahtumaisillaan miten häne tulee käymään. Uskon etten ole ainoa lukija jolta Marco saa sympatiat osakseen sillä ajatelkaa nyt - vain 15-vuotias, sydämellinen kerjäläispoika. Eihän häneen voi olla ihastumatta! Adler-Olsen onkin löytänyt ovelan koukun Poikaan varjoissa, sillä vaikka kirja on monelta kantilta katsottuna miehinen, on Marco kuitenkin hahmo joka sukeltaa naislukijoiden sydämiin.

Vaikkei Poika varjoista ole Osasto Q -sarjan paras kirja, sain silti sitä lukiessani jännittää, nauraa ja liikuttua. Ei huonompi suoritus dekkarilta, eihän? Minä hyppäsin sarjaan sen keskeltä, joten en pidä mahdottomana sitä että Osasto Q:n pariin hyppäisi tämän teoksen myötä.